Kaikille punkista tietäville Buzzcocks sanoo jotain. Mutta kuinka moni edes
suurista punkin diggareista tietää, montako albumia yhtye on tehnyt? Kuka on
kuullut edes puolet niistä?
Omat
vastaukseni olivat en tiedä ja en ole kuullut. Tein asialle jotain. Nyt
vastaukseni ovat tässä: kahdeksan ja olen kuullut ne kaikki vähintään kerran.
Jo
nuorena ihastuin yhtyeeseen, kun se esitti hittinsä ”Ever fallen in love” ja
”What do I get” televisiosta tulleella punk-dokumentilla. Dokumenttia katseltiin
yhä uudelleen VHS-tallenteelta. Myöhemmin diggailin myös Hybrid Childrenin
seiskatuumaiselta löytyneeltä ”Orgasm addict” -lainasta. Vuoden 1993 Trade Test Transmission tarttui mukaan Anttilan
alelaarista hintaan 9.90mk. Kyse oli yhtyeen paluulevystä 14 vuoden tauon
jälkeen.
Muutamaa
vuotta myöhemmin ostin kokoelman Singles
Going Steady. Olin vakuuttunut, että sillä on kuitattu kaikki se, mitä
yhtyeestä tarvitsee tietää. Paljon myöhemmin, vuonna 2006, Uncut-lehden
kokoelmalla oli yksi Buzzcokcsin uusi biisi, ja se muistutti, että bändi oli
edelleen aktiivinen.
Vuonna
2008 ryhmä kävi esiintymässä Ilosaarirokissa. Paikalle en päässyt, mutta
katsoin keikan suorana Areenasta. Vasta vuonna 2012 pääsin todistamaan bändin elävänä
Edinburghissa. Nautin näkemästäni, mutta päällimmäisenä mieleeni tuli kysymys:
oliko Buzzcocks missään vaiheessa todella hyvä yhtye vai oliko sillä vain
muutama hitti? Keikalla tuli nimittäin sellainen olo, ettei niitä parhaita
ralleja ollutkaan kuin muutama.
Tässä
vaiheessa kiinnostukseni olisi kaiken järjen mukaan pitänyt lopahtaa. Mitä
vielä. Epäilyni piti testata, joten ostin viidellä eurolla cd-paketin, jossa on
yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia.
Another Music in a Different Kitchen (1978)
sisältää railakasta ja paikoitellen myös kotikutoista melodista punkkia. Omana
aikanaan levy oli raikasta vettä edistyksellisestä musiikista tukahtuneille
eliöille. Siinä on edelleen vetäviä kitararalleja, kuten ”I don’t mind”, mutta
albumin on täytynyt olla jonkinasteinen pettymys. Buzzcocks oli nimittäin
tuohon aikaan jo julkaissut singleinä kuolemattomat, uskomattoman hienot
punkpop-kappaleet ”Orgasm addict” ja ”What do I get”. Vuonna 1977 ilmestyneellä
Spiral Scratch -omakustanne-ep:llä
puolestaan oli ”Breakdown”, josta kotimainen Ratsia teki iskevän version
nimellä ”Ihohygieniaa”.
Ei
ole ihme, ettei yhtye tehnyt albumillista aivan samantasoista musiikkia. Huono
levy Another Music… ei kuitenkaan
ollut. Ei se ole huono tänä päivänäkään, mutta se ei enää tunnu niin
relevantilta kuin sen on täytynyt tuntua vuonna 1978. Onneksi omalla
cd-painoksellani on lisukkeena pari taivaallista singlebiisiä.
Toinen
albumi Love Bites (1978) ilmestyi
samana vuonna. Sieltä löytyy tuo rakastamani ”Ever fallen in love”. Muu
tuotanto on tasapaksumpaa. Tilanne on sama kuin ensialbumin kohdalla: ei
edelleenkään missään tapauksessa huono levy, mutta sillä on liian vähän
klassikon asemaan nousseita kappaleita. Jos mukana on yksi täydellinen kappale,
moni keskitasoa parempi, esimerkiksi ”Sixteen again”, vajoaa keskinkertaisuuden
massaan.
A Different Kind of Tension (1979)
julkaistiin seuraavana vuonna. Yhtäkkiä yhtye kuulostaakin viattomuutensa
menettäneeltä, kypsältä ja vähemmän suoralta. Nimikappale on jopa kokeileva,
tällä kerralla erittäin myönteisessä merkityksessä. Levy on varmasti
karkottanut aikaisempia faneja mutta tuonut samalla uusia. Jo albumin biisien
nimet kertovat muutoksesta. Toki sieltä löytyy yksinkertainen toteamus ”You say
you don’t love me”, mutta siellä on myös ”Hollow inside” ja ”I don’t know what
to do with my life”. Ja se onttouden syy ei ole toisen viilentyneet tunteet,
vaan tuntematon. Yhtye siis heittäytyi eksistentialistiseksi. Ei ihme, että
seuraavaa levyä pitikin odottaa 14 vuotta. En ole tosin varma, kuinka paljon
innokkaita odottajia oli.
Trade Test Transmission (1993) oli
paluulevy, joka – kiitos Anttilan hintapolitiikan – tuli tutuksi jo
parikymmentä vuotta sitten. Se ei koskaan säväyttänyt, vaikka pyöräytinkin sitä
soittimessa kerran suunnilleen joka kolmas vuosi. Nyt kuunneltuna on sanottava,
ettei se ole koskaan kuulostanut paremmalta. Siinä on muutamia hyviä ja
runsaasti kelvollisia biisejä. Kuunnelkaa vaikka ”Isolation”. Mutta toisaalta
se on samalla jokseenkin irrelevantti: kukaan tuskin parin kaljan jälkeen
hehkuttaa, miten Buzzcocksin TTT
muutti elämän. Tai jos tällaisia on, haluaisin kuulla tarinan.
All Set (1996) on yhtyeen viides albumi,
josta on yhtä paljon kirjoitettavaa kuin keskimääräisestä punk-bändin
viidennestä albumista. Ihan kivaa edelleen, mutta mikä on kohderyhmä?
Alkuperäiset fanit? Bändi ei pyri uudistumaan, eikä tee parasta jälkeä siinä
perinteisessä kaavassaan, joten innostuminen on aika vaikeaa. Hetkinen, onhan
siellä ”Point of no return” – oikeasti hieno biisi – ja Steve Digglen sävellys
”What am I supposed to do”.
Modern (1999) ei ole tarjolla Spotifyssa,
eikä sitä löydy hyllystäni, joten tein pari hakua YouTubesta. Levyn avaava
”Soul on a rock” on iskevä, samoin videobiisi ”Thunder of hearts” on albumin
parhaimmistoa, mutta ei tästä klassikkoa muodostu, edes bändin omassa
diskografiassa.
Neljän
vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Buzzcocks
(2003) jatkaa tutulla linjalla. Kun aloitan kuuntelun, kirjoitan parin
ensimmäisen biisin aikana seuraavasti: ”Samaa voi sanoa levyn tasosta. Maailma
ei tuntuisi tyhjältä ilman sitä, mutta ei sillä myöskään täytetä tärkeän
musiikin kokoista koloa. Levy on tasapainoista ja vähän tasapaksua punkpoppia.”
Olen näpytellyt sanoja ruudulle ennen aikojaan. Saavun seitsemänteen raitaan
”Sick City Sometimes” ja pysähdyn. Tämähän on todella upea kappale, kypsän
Buzzcocksin klassikko. Tämä ei ole Shelleyn vaan Digglen sävellys. Myös levyn
päättävä ”Useless” oikeuttaa julkaisun olemassaolon.
Flat-Pack Philosophy (2006) oli tuttu
entuudestaan sen verran, että asiallisesti rullaava nimibiisi oli julkaistu
Uncut-lehden kokoelmalla. Muutoin levy oli tuntematon. Joskus se voisi iskeä
ihan hyvin, mutta Buzzcocks-putkessa se tuntuu tasaiselta. Siltä puuttuvat
alkuaikojen täysosumat mutta myös edellisen albumin parhaiden kaltaiset
valopilkut. En tätäkään sanoisi huonoksi levyksi, mutta vielä vaikeampaa olisi
väittää sitä kumoukselliseksi.
Vastaus
Edinburghin keikalla itselleni esittämääni kysymykseen on valitettavasti
varovaisen myönteinen. Buzzcocksilla ei ole tunnetuimpien biisien ulkopuolella
puolisalaista samanlaisten pophelmien varastoa. Silti yhtyeellä on nippu
kelvollisia biisejä. Ja mikäli yhtyettä kuuntelee historiallisesti kontekstualisoivalla
korvalla, on se edelleen yksi alkuaikansa vallankumouksellisista. Keikalla
kuitenkin kysyin, miltähän tuntuisi soittaa tukevassa keski-iässä
teini-ikäisenä säveltämiä biisejä, jotka ovat kaikkien mielestä parempia kuin
mikään myöhemmin tehty. Säveltäjä-laulaja-kitaristi Pete Shelleyn
pulleanturpean olemuksen apaattisuus antoi yhden vastauksen. Vähemmän bändissä
säveltäneen Steve Digglen innostunut kitarointi ja karismaattiset show-elkeet
antoivat täysin toisenlaisen vastauksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti