En
ole varma, milloin Pere Ubu astui itseäni kiinnostavien yhtyeiden piiriin. Ehkä
se oli vuonna 1993, kun Frank Blackin ensimmäinen sooloalbumi ilmestyi. Levyllä
soitti myös Eric Drew Feldman. Luin, että hän oli soittanut aikaisemmin Captain
Beefheartin kanssa ja yhtyeessä nimeltä Pere Ubu, joskin vasta vuoden 1989 Cloudlandista alkaen.
Myöhäisempi
muistikuva on vuodelta 1997, kun Bob Hund teki mainion version Pere Ubun ”Final
solutionista” nimellä ”Ett fall & en lösning”. Tutustuin Bob Hundiin, mutta
en Pere Ubuun.
Kun
maleksin Prahassa pari viikkoa itsekseni vuonna 1998, huomasin Pere Ubun
keikkamainoksen. Koska en oikein tuntenut bändiä eikä tekemisestä ollut
puutetta, päätin jättää tapahtuman väliin. Jälkeenpäin voi hieman harmitella, sillä
siinä olisi ollut mahdollisuus päästä kiinni kiinnostavaan yhtyeeseen. Nyt se
jäi hieman myöhemmälle ajalle.
Jossain
vaiheessa lainasin kirjastosta summamutikassa Rocket from the Tombsin cd:n. Se
iski välittömästi ja kovaa. Ymmärsin, että Stoogesilta kuulostavalla yhtyeellä
oli Pere Ubu –kytkös: Ubu kehittyi Rocketin rippeistä. Myöhemmin lainasin
kirjastosta Ubu-boksin. Se oli hyvää musiikiia, mutta se myös tuntui riittävän.
Vielä myöhemmin aloin katsella YouTubesta Ubun televisioesiintymisiä. Niistä
iski erityisesti kappale ”Breath”, jonka bändi esitti Night Musicissa.
Vähitellen kypsyi ajatus tutustua bändiin paremmin.
Ostin
neljän cd:n boksin Datapanik in the Year
Zero. Siinä on bändin 5 ensimmäistä albumia sekä yksi cd sekalaisia
Ubu-johdannaisia (tai sitä edeltäneitä) yhtyeitä ja ennen ensilevyä julkaistuja
paloja. Mukana ovat yhtyeen ehdottomat klassikot, ensisingle ”30 Seconds over
Tokyo” ja toinen single ”Final solution”. Sen jälkeen ostin Worlds in Collision –levyn ennen kuin
ryhdyin kuuntelemaan systemaattisesti.
Yhtye
on sekoitus garagea, post-punkkia, krautrockia ja myöhemmin myös poppia. Kaikkea
yhdistää laulaja David Thomasin tunnistettava ja viehättävä ääni, mutta bändin
hienouksiin kuuluu myös muutakin. Eihän yhtye, joka ottaa nimensä Alfred Jarryn
näytelmästä (josta näin hienon version Turun kaupunginteatterissa 2000-luvun
alkupuolella), voi olla läpeensä huono.
Ennen
ensialbumia yhtye teki siis muutaman ikimuistoisen singlen.
The Modern Dance (1978) on ensimmäinen täyspitkä
ja se alkaa kahdella Ubu-klassikolla, ”Non-alignment pack” ja ”The Modern
dance”. Muilta osin vierastan tämän levyn yksittäisistä biiseistä
kirjoittamista, sillä itselleni kyse on enemmän äänimaisemallisesta
kokonaisuudesta kuin biiseistä.
Dub Housing (1978) ilmestyi samana
vuonna ja se on, mikäli mahdollista, tyylillisesti eklektinen ja yhtenäinen
samanaikaisesti. Toisin sanoen sillä post-punk ja krautrock flirttailee paikoin
dub reggaen kanssa, mutta kokonaisuus on kompakti. Mitään aikaisemmin mainittujen
hittien kaltaisia yksittäisiä täysosumia albumilla ei ole, mutta silti se on
Ubun yksi arvostetuimmista levyistä. Jotenkin mieleen tulee The Fall, joka
kuulostaa hyvältä silloinkin, kun yksittäisiä biisejä ei meinaa löytyä.
New Picnic Time (1979) jatkaa samalla
linjalla. Rytmillistä kokeilua ilman iskeviä melodioita on konsepti, joka
saattaa puuduttaa, mutta ainakin bändi tekee sen paremmin kuin moni muu yhtye.
The Art of Walking (1980) menee taas
askeleen kokeilevampaan ja häröilevämpään suuntaan.
Song of the Bailing Man (1982) on boksissani
samalla cd:llä edeltäjänsä kanssa, joten levyn vaihtumista ei edes huomaa.
Samaa kamaa. Vähitellen kuuntelu alkaa puuduttaa ja mieleen hiipii ajatus,
mihin tästä voi edetä. Se jäikin viimeiseksi levyksi ennen ensimmäistä
hajoamista.
The Tenement Year (1988) on yhtyeen
ensimmäinen reunion-levy. Siinä on osittain tuttua ja osittain uusia
painopisteitä. David Thomasin ääni on yhtä tunnistettava kuin ennenkin, mutta
musiikillisesti ote on suorempi. Lisäksi biisit ovat rakenteeltaan
perinteisempiä, joskaan ei mitään valtavirtaa. Kokeelliselta indiebändiltä
kuulostavissa sovituksissa ja biiseissä on piileviä popkoukkuja. Mukana on myös
herkän kaunis ”Miss you”, tosin ubumaiseen tyyliin sovitettuna, jottei mitään
hittiä synny. Jos alkukauden levyissä rupesi vähitellen kyllästymään ja
miettimään, minne yhtye voi enää edetä, paluulevy tarjoaa vastauksen. Se on
vahva näyttö bändin kyvystä uudistua menettämättä uskottavuuttaan.
Cloudland (1989) aukeaa yhdellä parhaista
bändin popvetoisista biiseistä (”Breath”). Albumilla on myös bändin
tunnettuihin ja pidettyihin kappaleisiin kuuluva ”Waiting for Mary”. Myös ”The
Wire” ja ”The Waltz” ovat maininnan arvoisia levyllä, joka kuuluu Ubun
tuotannon popahtaviin – mutta silti juurilleen uskollisiin – kohokohtiin.
Worlds in Collision (1991) sai pitkän
pähkäilyn jälkeen kuuntelemaan kaikki muutkin bändin levyt. Se alkaa hienolla
biisillä ja tekstillä ”Oh Catherine”, joka koko levyn tavoin on popimpaa Ubua.
Myös ”Goodnight Irene”, Talking Headsia etäisesti muistuttava ”Worlds in
collision”, melodinen ”Over the moon” ja popahtava ”Nobody knows” ovat heti
mieleenpainuvia raitoja.
Story of My Life (1993) on siinä
mielessä tyypillinen Ubu-levy, että se alkaa upealla kappaleella. Tällä
kerralla kyseessä on ”Wasted”. Toisena tulee ”Come home”, joka saattaa olla
televisiosarja Kalifornian katsojille tuttu. Levyn single oli ”Kathleen”, joka
on suorahkoa poppia. Kokonaisuus ei ole radikaalisti kahdesta edeltäjästään
poikkeava, mutta tämä on kevyesti yhtyeen poppaavin kokonaisuus.
Ray Gun Suitcase (1995) on
hidastempoinen, melko raskassoutuinen levy. Tosin sen kuuntelu vahvistaa
ajatustani Pere Ubun ja the Fallin yhteisestä piirteestä: ne ovat aina
miellyttävää ja kiinnostavaa kuunneltavaa, vaikka tekisivät vaikeasti avautuvaa
musiikkia. Tällä en tarkoita, että Ray
Gun olisi heikko teos, mutta sieltä ei totta vie tanssilattian täyttäviä
hittejä kannata hakea. ”Montana” ja ”Down by the river II” ovat hienoja biisejä.
Suosikkiraitani on yksinkertaisuudessaan ja hypnoottisuudessaan vangitseva
”Vacuum in my head”, jonka luontevin esityspaikka olisi taidenäyttely (”I’ve
got a vacuum cleaner in my head / it sucks up everything I know”). Aikamoinen
taidepläjäys on myös Beach Boys -cover ”Surfer girl”.
Pennsylvania (1998) nostaa tempoa ja
muistuttaa rytmiikaltaan enemmän alkuaikojen taivalta kuin bändin popimpaa
kautta. Levy jää jotenkin hajanaiseksi eikä aukea edes parilla kuuntelulla.
St. Arkansas (2002) tuli kuunneltua
kursorisesti YouTubeen ladatuista palasista. Sen avaa hieno raita ”The Fevered
dream of Hernando DeSoto” ja päättää vielä onnistuneempi ”Dark”. Albumi on
edelliseen verrattuna ihan helppoa kuunneltavaa.
Why I Hate Women (2006) ei löydy
Spotifysta enkä ole saanut sitä käsiini muuta kautta. YouTubessa on muutama
biisi ja niiden perusteella kyse ei ole mistään hittikimarasta, mutta ei
myöskään täysin obskuurista kokeilusta. Testikappaleet ovat melko tutunoloista
Ubua, jota värittää David Thomasin omintakeinen ääni.
Long Live Pere Ubu! (2009) ei ole
yhtyeen vaikein eikä helpoin teos. Se on jotain siltä väliltä. Onnistuneimmasta
päästä löytyvät ”Song of the grocery police”, ”Watching the pigeons” ja ”The
Story so far”.
The Lady from Shanghai (2013) ilmestyi
pienen tauon jälkeen ilahduttamaan ja ehkä ennen kaikkea muistuttamaan yhtyeen
olemassaolosta. Musiikki levyllä on aikamoista häröilyä, joskin sellaisenaan
varsin mielenkiintoista. Popmelodiat ovat harvassa, samoin kuin post-punk tai
garage, mutta krautrock tuntuu edelleen olevan Thomasin mieleen. Ehkä tässä
vaiheessa yhtyeen ei tarvitse miellyttää – tekevät vain ihan miltä itsestä
tuntuu.
Vaikka
en kaikista Pere Ubun tekemisistä saakaan pitävää otetta, on kunnollinen
bändiin tutustuminen ollut todella antoisaa. Niin monilla aikaisemmin sivuuttamillani
Ubu-levyillä on yksittäisiä biisejä, joita pitää pyöritellä uudestaan ja uudestaan.
Vaikka
aloitin kuuntelun tilanteesta, jossa hyllystä löytyi yhtyeen viisi ensimmäistä
albumia samassa boksissa ja vähän enemmänkin, en olisi uskonut, että yhtyeen
myöhemmältä uralta löytyy niin paljon innostavaa musiikkia. Vahva suositus
kaikille, vaikka Pere Ubu taitaa olla lopulta tarkoitettu harvoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti