Teologisesti epäkorrektia?

Miksi uskonnolliset ihmiset uskovat asioita, joita heidän ei tulisi uskoa? Siis: miksi he uskovat asioita, joita heidän ei tulisi uskoa, jos oletetaan, että ihmiset uskovat juuri niin kuin uskonnossa opetetaan? Tätä kysymystä selvittää D. Jason Slone jo kymmenisen vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa Theological Incorrectness: Why Religious People Believe What They Shouldn’t (2004)

Selailen joskus suosimani kirjakaupan hakusivustoa siten, että otan sopivan hakusanan ja pyydän tulokset halvimmasta kalleimpaan. Näin löytyy toisinaan kiinnostavia teoksia, jotka ovat lähes ilmaisia (plus postikulut). Slonen kirja tuli vastaan juuri tällä menetelmällä. Olin tietoinen sen ilmestymisestä jo kymmenen vuotta sitten, mutta en katsonut sen olevan itselleni niin relevantti, että ehtisin lukea sen. Nyt sitten ostin ja luin.

Justin L. Barrett kehitti termin teologinen korrektius. Sillä hän tarkoittaa ihmisten kykyä antaa teologisesti päteviä vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin, kunhan he saavat reflektoida vastausta. Spontaanissa ja reaaliaikaisessa ajattelussa he kuitenkin antavat hieman erilaisia vastauksia. Tämä kertoo siitä, että tietyt teologiset ajatukset ovat niin monimutkaisia ja ”luonnottomia”, että ne säilyvät ja siirtyvät pitkällisen opettelun seurauksena. Lisäksi niiden siirtyminen vaatii yleensä kirjallista muotoa. Toiset uskonnolliset ajatukset ovat niin ”luonnollisia”, että ne säilyvät helposti, koska ihmismieli tuottaa niitä automaattisesti normaalien ajatusprosessien tuloksena.

D. Jason Slonen lähtökohta on suunnilleen sama, mutta hän kääntää kiinnostuksensa teologiseen epäkorrektiuteen – siihen, että ihmiset uskovat asioita, jotka eivät ole teologisesti hyväksyttyjä. Tarkemmin sanottuna inhimillinen kognitio on sellainen, että se tuottaa luonnollisesti ajatuksia, jotka ovat uskonnollisia, mutta teologisesti epäkorrekteja.

Slonen lähtökohta ei ole täysin omaperäinen. Se on suoraa jatkoa Barrettin väittämälle, eikä Slonella ole varsinaisesti omaa, uutta kontribuutiota aiheeseen. Mitä sitten jää jäljelle?

Teoksessa on luku, joka toimii kohtuullisen hyvänä johdantona valikoituihin kognitiivisen uskontotieteen näkökulmiin (erityisesti Barrett, Boyer, Guthrie, Lawson & McCauley, Whitehouse). Samoin siinä on kiinnostava tuuria kognitiivisesta näkökulmasta käsittelevä luku.

Kirjassa on myös ongelmia. 

Ensinnäkin, jos on tottunut ajattelemaan, että ihmiset eivät ajattele juuri niin kuin teologia opettaa, ei Slonella ole mitään uutista sinulle. Oletus, että ihmiset oppisivat teologian, ja tästä tulisi heidän uskontonsa sisältö, on lähtökohtaisesti outo. Oma hatara muistoni teologisista opetuksista vaikkapa seurakunnan pyhäkoulusta, uskonnontunneilta tai rippikoulusta – juuri muualla opetuksia ei minulle ole välitetty – on se, ettei teologiaa silloinkaan opetettu siinä muodossa kuin se on opillisissa esityksissä hiottu.

Toiseksi, Slone ei problematisoi uskonnon kategoriaa. Uskonto on yksinkertaisesti yliluonnollisia toimijoita koskevia uskomuksia. Vaikka moni muu hyödyntää samanlaista käsitystä, tutkijat yleensä pohtivat, miksi tämä määritelmä täytyisi säilyttää kritiikistä ja laajasta keskustelusta huolimatta.

Kolmanneksi, teos on kielteinen malliesimerkki retorisesta hyberbolasta. Ehkä tyyli kertoo ajasta, jolloin toisten mielestä oli vielä välttämätöntä levittää kognitiivisen uskonnontutkimuksen ilosanomaa rakentamalla yksilöimättömiä olkiukkoja muista näkökulmista. Slonen olkiukot ovat paikoitellen niin naurettavia, että ihmettelen, jos joku ottaa ne tosissaan. ”Lykkyyn uskominen ei ole länsimainen keksintö, vaikka jotkut kulttuurirelativistit niin saattavat väittää.” Voi kun tietäisi ketkä. ”Uskonnolliset ihmiset eivät käyttäydy kuten sosiologit ja antropologit luulevat. Ihmiset eivät opi, mitä ajatella, oppimalla teologian.” Jahas. Tämäkö onkin uskontososiologien ja -antropologien sanoma? ”[Postmodernismin mukaan] se, mikä on totta, on se, mikä on kulloinkin muodikasta.” Vai niin.

Slone toistaa kaavaa, jossa ensiksi kerrotaan, ettei sosiokulttuuriset selitykset ole kuin pseudoselityksiä ja sitten kerrotaan, että kognitiivinen näkökulma tarjoaa parhaan selityksen. Itse toivoisi kirjoittajalta nöyryyttä ja malttia erityisesti niissä esimerkeissä, joissa ”kognitiivinen selitys” ontuu. Buddhalaisuudessa ei ole naispuolisia munkkeja. Miksi? Siksikö, että kulttuuri on yleisemminkin seksistinen. Tällöin Slonen mukaan pitäisi kysyä, miksi buddhalaiset kulttuurit ovat seksistisiä. Kognitiivinen selitys on Slonen mukaan se, että buddhalaiset noudattavat Buddhan esittämää lakia (rituaalijärjestystä, jossa yliluonnollinen toimija – Buddha – on keskeisessä roolissa). En ymmärrä, miten tämä on sen perusteellisempi selitys.

Jos kognitiivinen uskontotiede kiinnostaa, Slonen teos tarjoaa yksinkertaisesti ja helppotajuisesti esitettynä peruspalikoita. En voi kuitenkaan suositella teosta moittimatta samalla sitä sen ylimielisen ja omahyväisen tyylin – ja siitä seuraavien virheiden ja haitallisten yksinkertaistusten – vuoksi.