Studioalbumit osa 49: Van Halen

Kuulun siihen ikäpolveen ja sukupuoleen, joka ei voinut välttyä Van Halenin videoilta vuonna 1984 ja sitä seuraavana vuonna. ”Jump”, ”Panama” ja ”Hot for Teacher” kuuluivat 10-vuotiaiden poikien yleissivistykseen. Pian lumo kuitenkin karisi. Hyllystä ei enää löytynyt mitään yhtyeen tuotannosta. Bändi jatkoi tekemisiään, minä omiani.

Kolmisen vuotta sitten hankin pari Van Halenin albumia vinyylinä. Ja myöhemmin vielä yhden. Joko olin onnistunut valikoimaan parhaat levyt tai sitten olin jotenkin unohtanut yhtyeen ansiot. Päätin kuunnella studioalbumit.

Van Halen I (1978) kuuluu mielestäni yhtyeen parhaimmistoon. En omistanut sitä lapsena, mutta ostin sen Uppsalan komennukseltani käytettynä vinyylinä pilkkahintaan (tämä oli se kolmas ostos). Ei ole tarvinnut katua. Sen kohokohta on ”Ain’t talking about love”, jota Apollo 440 sämpläsi parikymmentä vuotta myöhemmin. Muita tunnettuja on ”Running with the devil”, ”Jamie’s crying”, Kinks-laina ”You really got me” ja Eddie Van Halenin kitarataitoja esittelevä ”Eruption”. Teoksella ja bändillä ylipäätään oli valtava vaikutus myöhempään kevytheviin. Tukkahevi on hiuslakkoineen, spandekseineen ja seksibilejee-lyriikoineen velkaa tälle teokselle, eikä ole varmaan väärin sanoa, että moni hevimaailman kitarasankari otti vaikutteita ”Eruptionista”. En tiedä, arvostaako kukaan David Lee Rothin laulutekniikkaa, mutta äänessä ja olemuksessa on karismaa, joka korvaa muut puutteet.

Van Halen II (1979) on hyvänmielen bile-albumi, jota edustaa onnistuneesti sen ehkä tunnetuin raita ”Dance the night away”. Varsinkaan nykyään ei ole tavallista aloittaa levyä koverilla, mutta ehkä pari kertaa aikaisemmin listoille noussut ”You’re no good” oli varman päälle pelaamista. Kitarataitoja esitellään biisissä ”Spanish fly” vähän ”Eruptionia” tylsemmin (pointtina onkin taitojen esittely ja joidenkin mukaan tämä on vaikeampi). Massan yli nousee omassa rankingissani ”Light up the sky”, mutta ei sekään ole klassikko. Päätösraita ”Beautiful girls” on bändille ominainen toimivahko perushöpsö naistennauratuslaulu. Minusta levy on kokonaisuutena tasapaksu ja jokseenkin väkinäinen puserrus, joka on tasoltaan etäällä debyytin hetkittäisestä riemusta.

Women and Children First (1980) nostettiin Kerrang-lehdessä sadan parhaan hevilevyn listalla sijalle 30. Se on piirun verran totisempi kuin edeltäjänsä, mutta Eddien soolot keventävät yleistunnelmaa. Eikä timantti-Davea voi kovin vakavasti ottaa missään tapauksessa. Ja onhan siellä bilerallatusta, kuten ”Everybody wants some!!”. Ja rokkaava ”Romeo delight”. Ja alle minuutin  kestävä Black Sabbathista muistuttava ”Tora! Tora!”. Ja Peer Güntiltä paikoitellen kuulostava, kokeilussaan onnistunut ”Loss of control”. Levyn kuriositeetti on se, että täyteraidasta käyvä ”Could it be magic” sisältää naisen laulua. Se on tälle yhtyeelle täysin poikkeuksellista. Huolimatta historiastani bändin kanssa, tätä albumia en kuullut lapsena.

Fair Warning (1981) on entuudestaan minulle tuntematon levy. Se oli myynnillinen pettymys verrattuna edellisten menestyksiin. Mutta mitä se pitää sisällään? Levy on rajumpaa, tasapaksumpaa ja musiikillisesti totisempaa Van Halenia. Mukana ei ole selkeitä hittejä. Eddien kitara tuo taas keveyttä, mutta kun en itse ole hänen soittotyylin suuri fani, ei siitä ole teoksen pelastajaksi. Edes kenties tunnetuin raita ”Unchained” ei iske samalla tavalla kuin yhtyeen parhaat, vaikka kelvollisesta rokkirallista onkin kyse.

Diver Down (1982) on välityö: viisi lainakappaletta, kolme instrumentaalia ja neljä omaa laulettua biisiä. Levyä tuli kuunneltua jo lapsena, mutta se jäi oudoksi kuriositeetiksi. Se tuntui pelkältä vitsiltä, joka ei edes ollut heviä. Tosin Roy Orbisonin ”(Oh) Pretty woman” kuulosti myös Van Halenin käsittelyssä hienolta, samoin kuin The Kinksin ”Where have all the good times gone”. ”Dancing in the streets” on epäonnistunut tulkinta klassikosta. Lapsena tuli ihmeteltyä kappaleita ”Happy Trails” ja ”Big Bad Bill” (jossa Van Halenin veljesten isä Jan vierailee klarinettinsa kanssa), mutta nyt ne muistuttavat enemmän siitä, että Diver Down on tunnelmaltaan enemmän Lee Rothin kuin Eddien liidaama levy, jossa on viihdettä, kabareeta ja karaokea. Bändin omissa kappaleissa on toki tuttu soundimaailma.

1984 (1984) on yhtyeen menestynein levy ja se oli myös albumi, jolla yhtye murtautui pohjalaisten lasten tietoisuuteen. Videoita tapitettiin kerta toisensa jälkeen. ”Jump” oli iso hitti, ”Panama” albumin paras biisi ja ”Hot for Teacher” oli levottomuudessaan täydellinen. Olihan siellä muutakin. Albumin avaava instrumentaali ”1984” oli jännittävä, ”Top Jimmy” rokkaa ja rauhallisempi, syntikkavetoinen, ”Jumpin” jälkeen toisena singlenä julkaistu ”I’ll wait” on asiallinen biisi. Lienee tosin yleisöpohjan maksimointiin tähtäävää laskelmointia, että albumin syntikkavetoisimmat biisit julkaistiin kahtena ensimmäisenä singlenä. Mutta se kannatti. Myöhemmin sitä ajatteli, että kun kannessa enkelipoika vetää röökiä, sen on täytynyt olla hurjaa. Vähän sitä sensuroitiin ainakin Britanniassa. Meille se ei ollut. En muista kenenkään kommentoineen kantta juuri mitenkään. Paljon hurjempaa oli Iron Maidenin, Acceptin ja Judas Priestin kansitaide. Hankin vihdoin vinyylin hyllyyni kolme vuotta sitten.

5150 (1986) esitteli yhtyeen uuden vokalistin. Vanha sotaratsu Sammy Hagar tuli bändistä lähteneen David Lee Rothin tilalle. Vähän sitä nikoteltiin, mutta kun ”Why can’t this be love” tuli kuunteluun, ei voinut valittaa. Kyse oli onnistuneesta hitistä ja koko albumi meni Billboardin ykköseksi. Bändin aikaisempi menestys yhdessä yhden hitin kanssa riitti kantamaan tämänkin myyntilukuja, mutta yksi hitti ei riitä arvostamaan levyä yhtyeen parhaimmistoon lähes 30 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Onhan siellä 80-luvun aor-tyyliä mukaileva ”Dreams” ja ehkä vielä limaisempi ”Love walks in” – molemmat omalla tavallaan toimivia. Veljelleni lapsuudessa jäänyt vinyyli siirtyi pari vuotta sitten hyllyyni, jossa se majailee edelleen. Kovin usein se ei löydä tietään levylautaselle.

OU 812 (1988) jäi väliin lapsena ja teininä. Olin 14-vuotias sen ilmestyessä, mutta olin jo jättänyt hevin ja hard rockin taakseni. Täysin varmasti en muista, olenko joskus kuullut albumin, mutta aivan tuntemattomalta se nyt vaikuttaa. Toinen Hagarin vokalisoima Van Halen -albumi on melodista valtavirran rokkia maustettuna bändille ominaisine soundeineen. Omaleimaisen siitä tekee lähinnä Alex Van Halenin tunnistettava rumpusoundi. Vaikka en koskaan kuulunut Hagarin dissaajiin, hänen laulunsa tuo bändiin kireyttä ja väkinäisyyttä verrattuna Lee Rothin puolihuolimattomaan artikulaatioon. Jos Hagar huutaa laulaessaan, Lee Roth puhuu. Ei tähän albumiin saa mitään kiinnostavaa näkökulmaa: jos on tylsä, niin sitten on.

For Unlawful Carnal Knowledge (1991) eli F.U.C.K. on aika tukkoinen ja ummettava levy. Se on täynnä tavaraa, joka ei oikein löydä omaa paikkaansa. Sillä ei ole raikkaasti rullaavia rokkihittejä, jotka ovat nostaneet bändin muuksi kuin soittotaitojansa esittelevien jätkien yhdistelmäksi. Jos levyä yrittää lähestyä vähän suopeammin, niin sieltä alkaa löytyä kohtuullisia biisejä, kuten ”Judgement day”, ”Spanked” ja Hagarin tekstittämä ”Right now”, joka on vakava vaihtoehto yhtyeelle tyypillisille pikkutuhmille lyriikoille.

Balance (1995) ilmestyi neljän vuoden tauon jälkeen ja kiirehti suoraan jenkkien Billboardin ykköspaikalle. Lieneekö syynä kakkosraita ”Can’t stop loving you”, joka on ilmeinen pophitti. Se jää melko kauaksi yhtyeen parhaimmista hiteistä, mutta se on edistystä verrattuna pariin edelliseen levyyn, joilta hitit loistivat poissaolollaan. Sen jälkeen mennään tasalaatuisella ja geneerisellä rokilla tappiin asti. Balance jäi viimeiseksi Hagarin vokalisoimaksi Van Halen -albumiksi.

Van Halen III (1998) sai laulajakseen Extremestä tutun Gary Cheronen, joka kuulostaa Hagarilta ja hetkittäin myös Lee Rothilta. Albumin sisältö on kovin yhdentekevää hard rockia. Siksi ei ollut yllätys, ettei yhtäkään sen biiseistä kelpuutettu kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneelle kokoelmalle Best of Both Worlds. Kuten niin usein ennenkin, kun kuuntelee keskinkertaista, niin seasta nousee lopulta yksi yli muiden. Tällä kerralla se on albumin kahdeksas raita ”Josephina”. Albumin jälkeen Michael Anthony otti hatkat bändistä. Hänen mukaansa Eddie Van Halen saneli, miten tällä levyllä soitetaan bassoa.

A Different Kind of Truth (2012) on Lee Rothin paluu. Ja bassonvarteen tuli Eddien poika Wolfgang. Albumi oli kaupallinen menestys ja kriitikotkin pitivät. Se lähtee liikkeelle raikkaasti heti ensisekunneilla (”Tattoo”, joka julkaistiin myös ensimmäisenä singlenä) ja jatkuu vahvalla keskitasolla läpi teoksen. Tämä on niin tyypillistä pitkään tarponeille yhtyeille: ensin on huipun saavuttaminen, sitten tullaan ryminällä alas ja sitten yli 30 vuoden uran jälkeen tehdään yllättävän hyvä levy, joka jää kuitenkin kauaksi parhaista hetkistä.

Kokonaisuutena olin lievästi pettynyt tähän rupeamaan. Olisin toivonut, että minusta olisi kuoriutunut suurempi Van Halenin diggari. Kävi kuitenkin niin, että siitä tuli ihan kuolevainen, joskin hyvin ansiokkaan uran läpikäynyt bändi. Ostoksillekaan ei ole kiire, sillä debyytti ja 1984 riittävät kotikuunteluun. Pahan päivän varalle on vielä 5150. Jos jotain, niin Women and Children First voisi löytää paikkansa hyllystäni. Sitä hypistelin levykaupassa viimeksi tätä kirjoittaessa, mutta päädyin ostamaan pari varhaista Kinksiä ja Pat Benatarin kokoelman.