Uskonto hallinnallisena ja diskursiivisena kategoriana

Miten uskonnon kategoria on toiminut valtioiden hallinnan työkaluna kansallisvaltioiden ja kolonialismin aikakausina? Tätä massiivista kysymystä on käsitelty monitieteisesti viime vuonna ilmestyneessä teoksessa Religion as a Category of Governance and Sovereignty (Brill 2015).

Se, että modernit yhteiskunnat rakentuvat osaltaan uskonnon ja maallisen erottelulle, ei ole asioiden luonnollisesta ja universaalista järjestyksestä seuraava välttämättömyys. Pikemminkin kyse on monipolvisesta historiallisesta prosessista, jonka vaikutukset ja ilmenemismuodot ovat erilaisia maanosasta ja maasta riippuen.

Aihepiirin tutkimus lähtee liikkeelle siitä, ettei erottelua määritellä analyyttisesti, vaan tutkitaan sitä, miten erottelu on tehty konkreettisissa konteksteissa ja pohditaan, mitä vaikutuksia sillä on ollut ja on edelleen.

Trevor Stackin, Naomi Goldenbergin ja Timothy Fitzgeraldin toimittama teos kokoaa yksiin kansiin – johdannon ja jälkisanojen väliin – kaksitoista analyysia, joissa liikutaan Intiasta Israeliin, Iso-Britanniasta Yhdysvaltoihin, Ranskasta Japaniin ja Meksikoon. Näissä tulevat käsitellyksi esimerkiksi sikhit Intiassa ja länsimaissa kolonialistiselta ajalta nykypäivään, pueblo-intiaanit 1900-luvun alkupuoliskolla ja tuore musliminaisen tapaus Ranskassa.

Olen mukana kirjoittajana yhteisartikkelissa, jossa käsittelemme Suzanne Owenin kanssa brittiläisen druidiverkoston onnistunutta hanketta saada hyväntekeväisyysjärjestön asema uskonnollisin perustein. Tarkastelemme sitä, miten viranomaiset päätyivät vuonna 2010 siihen, että druidismi – tai tarkkaan ottaen statusta hakenut järjestö – on uskonto hyväntekeväisyyslain hengen vaatimassa (epämääräisessä) merkityksessä ja mitä vaikutuksia tällä päätöksellä on druidiyhteisöjen keskinäisiin suhteisiin ja yhteiskunnan yleisempään organisoitumiseen uskonnon kategorian kautta.

Aloitimme tutkimuksen syksyllä 2010, kun vielä asuin Leedsissä. Ensimmäinen versio valmistui keväällä 2011 ja syksyllä esittelimme aihetta konferenssissa Budapestissa. Itse julkaisu tapahtui vasta vuonna 2015. Joskus akateemiset projektit ovat pitkiä. Niin oli kirjaprojektiin päättynyt hahmottelukin. Itse osallistuin toimittajien järjestämään konferenssiin British Academyssä jo ennen kuin tiesin olevani mukana kirjoittajana. Viimeisin tapaaminen oli Uppsalassa keväällä 2014, jossa oli suuri osa kirjaan kirjoittaneista.

Tällä viikolla ilmestyi toinen kirja, joka oli prosessina huomattavasti joutuisampi. Frans Wijsenin ja Kocku von Stuckradin toimittama Making Religion: Theory and Practice in the Discursive Study of Religion (Brill 2016) kokoaa yhteen diskursiivista uskonnontutkimusta. Siinä on kolmetoista artikkelia, toimittajien johdanto ja diskurssiteoreettisen tutkimuksen saksalaisen gurun Reiner Kellerin muita artikkeleita kommentoiva teksti. Sen lähtökohtana oli vuoden 2014 konferenssi Groningenissa. Kirjan tekeminen alkoi seuraavana syksynä, ja nyt se on jo ulkona. Akateemisilla aikajänteillä mitattuna kyse on vauhdikkaasta prosessista.

Kirjan lähtökohtana on ajatus siitä, että diskurssiteoreettiset ja diskurssianalyyttiset lähestymistavat ja menetelmät ovat tulleet aktiivisen keskustelun ja kiinnostuksen kohteiksi uskontotieteessä. Teos erittelee erilaisia painotuksia kriittisestä diskurssianalyysista Michel Foucault’n kirjoituksista inspiroituneisiin versioihin ja kommentoi niitä. Diskursiivista uskonnontutkimusta yhdistää teoksen johdannon mukaan se, että diskurssien analyysi ymmärretään itsessään diskursiiviseksi käytännöksi. Tästä seuraa itserefleksiivisyyden vaatimus sen suhteen, miten tutkimus itse generoi uskontodiskurssia. Ehkä vielä tärkeämpi yhdistävä tekijä on se, että uskontoa ei pidetä jonakin, joka on ”tuolla jossain” inhimillisistä merkityksellistämisprosesseista riippumatta. Jotakin ”tehdään” ”uskonnoksi” kulttuuristen kommunikaatioprosessien avulla (tai kiistetään jonkin ilmiön, käytännön tai ryhmän uskonnollinen luonne).

Oma artikkelini jäsentää diskursiivisen uskonnontutkimuksen teoreettisia osa-alueita ja näyttää, miten omasta mielestäni kiinnostavaa lähestymistapaa sovelletaan käytännössä. En lähde tässä erittelemään sitä tarkemmin, mutta on kiinnostavaa huomata, että olen ainoa molempiin tässä mainittuihin teoksiin osallistunut kirjoittaja. Ehkä siis ei ole sattumaa, että pidän kirjojen teemoja lähes erottamattomina, vaikka molempien reuna-alueet ovatkin toisistaan erillisiä. Lisäksi kirjoja yhdistää se, että ne on julkaistu samassa Brillin kustantamassa sarjassa, Supplements in the Method and Theory in the Study of Religion, jota toimittavat kolme uskontotieteen teoriakeskustelujen kannalta merkittävää tutkijaa: Aaron Hughes, Russell T. McCutcheon ja Kocku von Stuckrad.

Kielteisenä seikkana voidaan pitää sitä, että kirjat on julkaistu vain kovakantisina. Ne maksavat yli sata euroa kumpainenkin. Täytyy toivoa niiden leviävän kirjastojen kautta. Yhdessä ne antavat hyvän kuvan siitä, miten uskonto operoi hallinnallisena kategoriana ja miten sitä voidaan tutkia diskurssiteoreettisin työkaluin.