Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat? Osa 2

Edellinen kirjoitus käsitteli ”ikuisuusaihetta”, jota on tutkittu melko paljon psykologian alalla viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjoitus perustui Will Gervaisin teokseen Disbelief (2024). Tässä tekstissä tuodaan myöhemmän(!) keskustelun näkemyksiä, jotka osaltaan haastavat joitain Gervaisin näkemyksiä. 

 

Religion, Brain & Behavior -lehdessä on ilmestynyt nippu artikkeleita, jotka kommentoivat Gervaisin teosta kokonaisuutena. Teksteistä yksi kohdentuu erityisesti rationaalisen ateismin (tai ”analyyttisen ateismin”) teesiin. 

 

Neil Van Leeuwen korostaa, että vaikka korrelaatio ateismin ja analyyttisen ajattelun välillä olisi maltillinen ja poikkikulttuuriset otokset niitä koskevissa tutkimuksissa pieniä, se ei itsessään tee tyhjäksi väitettä, jonka mukaan ateistit toisinaan järkeilevät itsensä pois teismistä. Olen samaa mieltä. Kun uskonnon ote heikentyy mistä tahansa syistä, se avaa mahdollisuuden tilanteelle, jossa ihminen järkeilee itsensä pois teismistä. 

 

Van Leeuwen nostaa myös esiin Gervaisin kirjan jälkeen julkaistuja tutkimuksia, joissa eri tavoin on löydetty jonkinlaista tukea ateismin ja ”Systeemin 2” yhteydelle useita eri maita tarkastelemalla. Katsoin pikaisesti läpi kolme artikkelia. Niiden yksityiskohtainen ruotiminen vaatisi paljon enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä, mutta tässä kuitenkin perusjuttuja: 

 

Artikkelissaan ”On the Role of Analytic Thinking in Religious Belief Change: Evidence from over 50,000 Participants in 16 Countries” Stagnaro & Pennycook (2025, Cognition) esittävät, että rationaalisella ajattelulla on yhteys uskomusjärjestelmän vaihtamiseen. Useampi vaihtaa teismistä ateismiin, mutta yhteys löytyy myös niiltä, jolta vaihtavat ateismista teismiin (siis suhteessa niihin, jotka eivät vaihda kummastakaan). 

 

Artikkelissaan ”Analytic Atheism and Analytic Apostasy Across Cultures” (2025, Religious Studies) Byrd, Stich ja Sytsma argumentoivat, että heidän aineistossaan analyyttista ateismia löytyy, mutta vielä merkittävämpi on analyyttinen apostasia: mitä paremmin menestyy testissä, sitä todennäköisemmin henkilö jättää lapsuuden uskontonsa. Kun uskonnon jättäjät otetaan pois kuviosta, analyyttisen ateismin merkitys hälvenee. Uskonnollinen kääntyminen puolestaan ei heidän aineistossaan korreloinut rationaalisen ajattelun kanssa. He toteavat, että reflektiivisen ajattelun yhteys uskonnon jättämiseen on luotettava, mutta marginaalinen. 

 

Artikkelissaan ”Reflective Thinking Predicts Disbelief in God Across 19 Countries” Ghasemi, Yilmaz, Isler, Terry ja Ross (2025, Psychonomic Bulletin & Review) kertoo päälöydöksensä jo otsikossaan: rationaalisella ajattelulla on yhteys ateismiin. Yhteys ei ole kuitenkaan erityisen vahva. Ja kaikkien maiden kohdalla yhteyttä ei löytynyt. (Jälleen kerran testattavat olivat yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat yliedustettu väestönosa psykologisissa tutkimuksissa.) 

 

Yhdessä nämä viestivät siitä mistä 2010-luvun alun tutkimuksetkin: yhteys löytyy (joko yleisesti kuten kolmannessa esimerkissä tai uskonnon jättäjien kohdalla kuten esimerkeissä 1 ja 2). Sen merkitys on kuitenkin vähäinen. Ja sen selittävä voima on pieni (kuten esimerkiksi Van Leeuwen korostaa aikaisempien ehtojen tärkeyttä siinä, että järkeilyllä olisi kausaalista voimaa ateistiksi tulemisessa). 

 

Gervais itse kommentoi aihetta toteamalla, että yhteys ateismin ja järkeilyn välillä on olemassa, mutta se ei ole missään suuri. Ne ovat ateismiin liittyviä tosiasioita, mutta eivät hyviä ateismin selityksiä. Hän täsmentää, että hänen kritiikkinsä kohteena on rationaalisen ateismin vahva väite: se, että rationaalisuus on välttämätön ja ensisijainen tekijä ateismin yleisyydessä globaalisti, että ateismi yleisesti kumpuaa järkeilystä ja että järkeily on muita kilpailevia selittäviä tekijöitä merkittävämpi selittäjä. 

 

Gervais toteaa, että mikäli haluamme ennakoida tai selittää ateismia laajalti, tulee kiinnittää huomio uskonnollisen sosialisaation muutoksiin pikemminkin kuin kognitiiviseen tyyliin. Tässä olen samoilla linjoilla. Olen usein todennut, että on vaikea kuvitella, että erilainen järkeily selittäisi, miksi esimerkiksi ateismi on yleisempää Ruotsissa kuin Suomessa. 

 

Keskustelu intuitiivisen ajattelun ja reflektiivisen ajattelun suhteesta ateismiin varmasti jatkuu.

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat?

Jos ateismin puolestapuhujia on uskominen, he ovat rationaalisempia kuin muut. Osa heistä on ainakin oman käsityksensä mukaan järkeillyt itsensä pois uskonnollisista ajatuksista. Jotkut kertovat, miten tajusivat, ettei uskonnollisissa ajatuksissa ole mitään järkeä, ne ovat hölynpölyä, ja siten päätyivät ateisteiksi. 

 

Mitä tutkimus sanoo aiheesta? 2010-luvun alkupuolella ilmestyi psykologisia tutkimuksia, jotka osoittivat ateistien olevan kognitiiviselta tyyliltään reflektoivampia (psykologian ”Systeemi 2”) kuin enemmän intuitiivista ajattelua (psykologian ”Systeemi 1”) seuraavat uskonnolliset ihmiset. 

 

Myös 2016 ilmestynyt meta-analyysi osoitti, että järkeilyssä on tilastollisesti merkitseviä eroja. Erot eivät olleen järin suuria, mutta tilastollisesti merkitseviä kuitenkin. 

 

Vuonna 2018 ilmestynyt replikaatiotutkimus, jossa 2010-luvun alun aihetta käsitteleviä tutkimuksia toistettiin, osoitti, etteivät tulokset olleet toistettavissa. Ainakaan siinä mielessä, että voitaisiin sanoa erilaisen ajattelutavan olevan ateismin syy. 

 

Jonkinlainen korrelaatio kuitenkin löytyi uusissa tutkimuksissa. Nyt se osoittautui huomattavasti pienemmäksi kuin vuoden 2016 meta-analyysissa. 

 

Sitten huomattiin, että korrelaatio katoaa täysin useissa maissa. Karkeasti ilmaistuna: Mitä uskonnollisempi maa, sitä selvempi korrelaatio on. Maallisemmissa maissa korrelaatiota ei ole välttämättä laisinkaan. 

 

Vielä yksi täsmennys: uskonnollisemmissa maissa, joissa korrelaatio löytyi, se päti vain niihin, jotka EIVÄT olleet saaneet voimakkaan uskonnollista kasvatusta. Tämä oli monille yllättävää. 

 

Siispä: näyttää siltä, että korkean uskonnollisuuden maissa heikon uskonnollisen kasvatuksen saaneiden parissa erilainen järkeilyn tapa selittää osan ateismista. Tai ainakin voi sanoa, että tällaisessa kontekstissa korrelaatio on selvempi kuin muualla. Globaaliksi ateismin selittäjäksi ateistien rationaalisuudesta ei ole, eikä varsinkaan maallistuneissa maissa. 

 

(Aihetta käsittelee Will Gervais teoksessa Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species [2024])

Populaarielokuvan uskontotieteellinen tutkimus: erään artikkelin tarina

Kesällä 2025 ilmestyi toimitettu teos The Signs of the Times: The Intersection between Political Theology and Popular Culture (Palgrave). Siinä on artikkelini ”Representing Atheism in Films”, joka käsittelee nimensä mukaisesti, miten ateismia ja ateismia on kuvattu ja käsitteellistetty (enimmäkseen yhdysvaltalaisissa) elokuvissa (ja vähän televisiosarjoissakin). Aiheesta on kirjoitettu todella vähän ja väitän kiertelemättä, että oma tekstini on kaikkine puutteineenkin kolmen merkittävimmän aihetta käsittelevän tieteellisen artikkelin joukossa, vaikka mukaan laskettaisiin televisiosarjoihin keskittyvät tekstit. 

 

Tässä en aio referoida itse tekstiä, vaikka mainitsen pääväitteeni lopussa, vaan kerron artikkelin syntytarinan. Tai oikeastaan artikkeli olisi syntynyt muutenkin, mutta ilman seuraavia vaiheita sen julkaisukonteksti olisi jokin toinen. 

 

Muutamia vuosia sitten, ehkä vuonna 2017, aloin katsoa Bond-elokuvia uskontolinssin läpi tehden yksityiskohtaisia muistiinpanoja jokaisesta elokuvasta. Sitten Alabaman yliopiston professori Russell T. McCutcheon kysyi, olisiko minulla jotain populaarikulttuuriin liittyvää tutkimusta tekeillä. Vastasin, että olen juuri kirjoittanut ensimmäisen version Bond-elokuvista. Enempää ei kyselty, vaan minulle sanottiin, että tämä on sopiva peruste kutsua minut sinne tutustumaan heidän meininkiin. Minun tulee vain pitää luento mainitusta aiheesta, sillä vierailuun kuluvat rahat on sidottu uskonnon ja populaarikulttuurin aihepiiriin. Näin tapahtui. 

 

Lopulta artikkelini Bondista julkaistiin vuonna 2019. Jossain vaiheessa Lundin yliopiston tutkija Emil Saggau oli lukenut artikkelin ja innostunut siitä. Hän oli järjestämässä pandemia-aikana etäkonferenssia uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta. Hän kutsui minut pitämään keynote-luennon tapahtumaan. Otin kutsun vastaan. Sen jälkeen hän järjesti parin muun kollegansa kanssa Lundissa työpajan, johon minutkin kutsuttiin. Oli vielä pandemia-aika, mutta tapasimme kasvotusten. Muistan hyvin, kun Kööpenhaminan lentokentällä oli maskipakko, mutta sieltä Lundiin lähtevässä junassa lähes kaikki ottivat maskin pois. 

 

Bondista minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään uutta sanottavaa. Kerroin kuitenkin, että olen työstänyt ateismia ja ateisteja elokuvissa käsittelevää tekstiä, joten esittelin tapaamisessa sitä. Tästä tapaamisesta teksti on jalostunut palautteen perusteella. Olen esitellyt sitä myös Bergenin yliopistossa pienessä työpajassa, jossa osallistujat pohtivat osaavasti varsinkin televisiosarjoja, joissa ateismia on jollain tavalla tematisoitu. Lisäksi olen sivunnut aihetta parissakin konferenssissa, Bochumissa ja Oxfordissa, mutta niiden keskustelujen perusteella en ole enää suuremmin muokannut tekstiä. 

 

Toki olen kirjoitellut kaikenlaista populaarikulttuuriin ja populaarielokuvaan liittyen noin 25 vuoden ajanjaksolla. Ensimmäinen elokuvaa käsittelevä tieteellinen artikkelini julkaistiin vuonna 2001. Silti tämän uuden artikkelin tarinassa on monia vaiheita, jotka eivät olleet ennustettavissa tai suunniteltuja. Itselläni useimmat julkaisut menevät erilaisten kohtaamisten ja sattumusten kautta maaliin, jota ei kukaan ollut määritellyt silloin kun työ sen eteen alkoi. 

 

Itse artikkelin tekeminen on ollut yksi hauskimmista. Olen käynyt läpi sivustoja, joissa ateismiaiheisista elokuvista on tehty listoja. Olen metsästänyt leffoja divareista, kirjastoista ja striimauspalveluista. Siinä on tullut katsottua paljon keskinkertaisia elokuvia, muutama huono ja muutama erinomainen. Aihetta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden läpikäynti on ollut kiinnostavaa ja melko nopeaa, koska sitä on niin vähän. 

 

Yksinkertainen väitteeni itse aiheesta kuuluu näin: vaikka ateismin ja ateistien käsittely populaarielokuvassa on runsastunut sekä muuttunut monimuotoisempaan ja myönteisempään suuntaan 2000-luvulla (verrattuna 1900-luvun esimerkkeihin), representaatiot toistavat edelleen useita stereotypioita. Vaikka fiktiivinen ateisti on enää harvoin pelkkien kielteisten stereotypioiden kaltainen, se on edelleen poikkeustapaus (ja poikkeustapauksiin voi sisältyä myös piirteitä, joihin katsojat samastuvat).

Podcastit tutkimuksen popularisoijina

Kun tutkija julkaisee, kiinnostuneet lukijat voivat tutustua teokseen. Niinhän se menee. Vai meneekö? Nykyään tuntuu, että ei mene. Kun tutkija julkaisee, hän tekee parit podcast-haastattelut. Ja kukaan ei tutustu teokseen. Tai jotkut tutustuvat, jos joutavat. 

Itse kuuntelen tutkijoiden haastatteluja, erityisesti niitä, joissa he kertovat kirjoistaan. Se on tapa pysyä kärryillä aiheista, joista ei ehdi lukea, tai aiheista, joista lähtee valikoimaan luettavaa. Kuuntelen myös haastatteluja, jotka perustuvat lukemaani kirjaan. Näin voi saada lisätietoa tai muodostaa uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä tutkija on itse halunnut tehdä. 

Minäkin olen ollut aktiivinen julkaisuihini perustuvien haastattelujen antaja. New Books Network (NBN) teki viime vuonna haastattelun teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion pohjalta. Haastattelu löytyy täältä. 

Saman sivuston toinen haastattelija nauhoitti tallenteen liittyen toimittamaani teokseen Atheism in Five Minutes. Viime vuoden lopulla tehty haastattelu löytyy täältä. 

Sitten on vielä podcast nimeltänsä Kirkko kiinni?, jota toimittaa Marjo Kiljunen. Kun vuoden 2023 alkupuolella ilmestyi toimitettu teos Millenniaalien kirkko (löytyy avoimesti täältä), sen pohjalta olin Björn Wikströmin kanssa vieraana podcastissa keskustelemassa artikkeliemme pohjalta. Oma artikkelini oli yhteisteksti Tiina Parkkisen kanssa ja se käsitteli uskonnottomien helsinkiläismillenniaalien uskontosuhdetta. Keskustelu löytyy täältä. 

Yli kymmenen vuotta toimineen The Religious Studies Projectin vieraana olen ollut useamman kerran. Tuorein osallistumiseni, tutkijahaastattelu kirjani pohjalta, julkaistiin 20. helmikuuta. Minun ja Andie Alexanderin keskustelu Navigating the Discursive Study of Religion löytyy täältä. 

Kun haastatteluja mainostetaan sosiaalisen median kanavissa, ne voivat löytää niitäkin, jotka eivät muuten olisi tutkimusjulkaisuun törmänneet. Suoraa yksityistä palautetta tulee melko harvoin, somessa tulee lähinnä kannustavaa palautetta tutuilta ja puolitutuilta, mutta esimerkiksi monografiaani perustuvan NBN-haastattelun perusteella tuli yhteydenotto ennestään tuntemattoman tutkijan taholta ja kutsu kirjoitushankkeeseen. En aikataulullisista syistä pystynyt hyppäämään siihen mukaan, mutta se on konkreettinen esimerkki, että joku (muukin) näitä kuuntelee ja joku voi jopa innostua niissä esitetyistä näkökulmista. 

Jossain määrin tutkimus on siirtynyt podcastien aikakauden mukana uuteen aikaan. Tutkimusjulkaiseminen ei siirry (ainakaan vielä) podcasteihin, vaan on tutkijalle lisätyötä, josta ei erikseen makseta. Toisinaan se on mielekästä ja kannattavaa lisätyötä.

Kiinnostavimmat uskontotieteen teokset 2021

On ehkä tyhmänrohkeaa yrittää listata oman alan keskeisimpiä teoksia edelliseltä vuodelta. Kukaan ei ehdi lukemaan kaikkea eikä edes pientä osaa oman alansa teoksista. Eikä varsinkaan heti ilmestymisvuonna. Tässä vaiheessa olisi ehkä mielekkäämpää pohtia, mitkä olivat tärkeimpiä vuoden 2011 tai 2001 teoksia – sellaisia, jotka ovat jääneet vaikuttamaan tieteenalan keskusteluihin. Siksi lienee selvää, ettei kukaan voi ottaa tätä listaa tosissaan. Siitä huolimatta teen sellaisen vuodelta 2021. 

Kuuden (plus yhden) teoksen lista on tietenkin täysin subjektiivinen, enkä pyydä sitä anteeksi. Muistutan vain. Jonkun toisen lista olisi todennäköisesti hyvin toisenlainen ja oma listani saattaa näyttää erilaiselta vuoden tai viiden kuluttua. En pyydä anteeksi myöskään sitä, että kirjoittajat tai toimittajat ovat kaikki miehiä ja yhtä (tai kahta, jos se "plus" lasketaan) lukuun ottamatta pohjois-amerikkalaisia (toki toimitettujen teosten kirjoittajissa on muitakin kuin miehiä ja parempi maantieteellinen kattavuus). Listan olennaisin tehtävä on rehellisesti sanoen nostaa esiin muutamia julkaisuja, jotka sen mielestäni ansaitsevat. Lisäksi se on yhdenlainen katsaus siihen, mitä minä luen (ja arvostan). Kuusi plus yksi teosta, olkaa hyvä, satunnaisessa järjestyksessä ja pienin perusteluin. 

*Jason Ananda Josephson Storm: Metamodernism: The Future of Theory (University of Chicago Press). 

Miksi? Tekijän ensimmäinen kirja, The Invention of Religion in Japan (2012), oli mainio sukellus siihen, miten uskonnon kategoria lanseerattiin ja implementoitiin paikallisten neuvottelujen kautta Japaniin. Toinen teos, The Myth of Disenchantment (2017), esitti, että emme ole koskaan olleet niin riisuttuja ”lumovoimasta” kuin länsimainen intellektuaalinen historia on asian esittänyt. Tämä kolmas on edellisiäkin kunnianhimoisempi. Se kertoo, mihin suuntaan ihmistieteiden (ei vain uskontotieteen) tulisi mennä, jotta tutkimus olisi kiinnostavaa, kurinalaista ja mielekkäällä tavalla erilaisten viime vuosikymmenten hallitsevien akateemisten trendien parhaat palat syntetisoivaa. Kaiken lähtökohtana on yksittäisten tieteenalojen objektien kritiikki (mukaan lukien ja erityisesti uskonto), mutta siitä edetään rakentamaan teoriamallia, jota tekijä kutsuu metamodernismiksi. Paikoitellen tekijä laittaa omiin nimiin sellaista, jonka muut ovat jo sanoneet, eivätkä kaikki kuvaukset useista ylitettävistä kritiikkien kohteista (esim. jälkistrukturalismi) ole riittävän nyanssirikkaita, mutta mikään ei muuta sitä, että tämä on erinomainen teos. Näin siksi, koska se antaa ajattelun aihetta alusta loppuun. Se pakottaa miettimään, millaista teoreettisesti ja empiirisesti kurinalaista tutkimusta voidaan puolustaa vuosikymmeniä kestäneen ihmistieteiden sisäisen kritiikin jälkeen. 

*Aaron W. Hughes & Russell T. McCutcheon: Religion in 50 Words: A Critical Vocabulary (Routledge). 

Miksi? Teos ei vain esittele uskontotieteen tutkimuksellista sanastoa, vaan etymologisten selvitysten jälkeen päätyy arvioimaan niiden merkitystä. Näkemyksellisyyden vuoksi kaikki lukijat eivät tule pitämään kaikista käsitteiden arvioinneista, mutta tällainen käsitteitä kriittisesti arvioiva teos on enemmän kuin tarpeen. Itse osallistuin projektiin nimettynä ”konsulttina”, mikä tarkoitti käytännössä keskeneräisen käsikirjoituksen kommentointia ja erilaisten parannusehdotusten tekemistä. Oma jälkeni näkyy muutamissa luvuissa, useimmiten hyvin pieninä sivuhuomautuksina tai täydennyksinä. Toinen osa, Religion in 50 More Words, painottuu enemmän uskontoilmiöön liitettäviin käsitteisiin eikä niinkään lähestymistapoihin ja teoreettisesti keskeisimpiin käsitteisiin, joten pidän sitä vähemmän merkittävänä kuin tätä Raymond Williamsin Keywordsin (1976) hengessä tehtyä uskontotieteen kriittisen käsitteistön arviointia. 

*Aaron W. Hughes & Russell T. McCutcheon (toim.) What Is Religion?: Debating the Academic Study of Religion (Oxford University Press). 

Miksi? Sama kaksikko on tällä kerralla toimittajien roolissa. Tuloksena on pitkästä aikaa kirja, jossa valikoima tutkijoita debatoi uskonnon käsitteestä ja sitä kautta akateemisen uskontotieteen luonteesta – siitä, mitä uskonto ja uskontotiede on ja ei ole. Siitä, mitä tieteenala voisi ja mitä sen pitäisi olla. Kirjan lähtökohtana on lauseen täydentäminen: ”Uskonto on…”. Siitä alkaa keskustelu, jossa lukija löytää todennäköisesti hengenheimolaisia ja vastustajia, mikäli lukijalla itsellään on mitään ajatusta kirjassa käsiteltävistä asioista. 

*Craig Martin: Discourse and Ideology: A Critique of the Study of Culture (Bloomsbury).

Miksi? Martin on uskontotieteilijä, joka puolustaa avoimesti jälkistrukturalismia, suhtautuu antirealistisesti uskonnon käsitteeseen ja pyrkii yhdistämään nämä jonkinlaiseen marxilaissävytteiseen tutkimusotteeseen, jossa valtasuhteiden analyysi ja kritiikki on keskiössä. Hän pyrkii vääntämään rautalangasta, miksi hänen näkemyksensä tulisi ottaa vakavasti, yrittäen hahmottaa, miten diskurssit toimivat ylläpitäen hallintasuhteita ja miten niitä pitäisi empiirisesti tutkia. Martinin kirja on sikäli Josephson Stormin sukulainen, että molemmissa uskontotieteilijä kirjoittaa huomattavasti tieteenalaansa laajemmalle yleisölle. 

*Stephen Bullivant & Michael Ruse (toim.) The Cambridge History of Atheism I-II (Cambridge University Press). 

Miksi? Kaksiosainen teos on ajanmukaisin ja kattavin paketti ateismista. Kokonaisuus on reilusti yli 1000 sivua. Käsikirjoja julkaistaan jos jonkinlaisista aiheista, ja sellaisia on melkein jokaisella tärkeällä kustantajalla, mutta väitän tämän olevan merkittävämpi tai definitiivisempi kuin keskimääräinen handbook. Aiheeseen tarttuminen vaatii kiinnostusta ateismiin, eli en suoranaisesti väitä, että esimerkiksi hindulaiseen meditaatioon erikoistuneen uskontotieteilijän pitäisi lukea tämä teos, mutta subjektiivisesta listastahan tässä on kyse. Mitään jääviyskriteereitä en ole noudattanut listan kokoamisessa: olen mukana tässä teoksessa kahdella artikkelilla. Yhdellä omalla ja yhdellä yhteiskirjoitetulla. 

*Ronald Inglehart: Religion’s Sudden Decline (Oxford University Press) 

Miksi? Inglehartin viimeiseksi jäänyt teos tiivistää hänen käsityksensä uskonnollisuuden vähenemisen mekanismeista siellä, missä sitä tapahtuu. Merkittävimmät tekijät ovat vaurastuminen (ja sitä kautta eksistentiaalisen turvallisuuden kasvu) ja liberalisoituminen. Kuulostaa yksinkertaistavalta, mutta kaikesta toisteisuudestaan huolimatta teos tarjoaa tiiviissä muodossa vankan näkemyksen uskonnollisuuden muutokseen vaikuttavista tekijöistä empiiriseen aineistoon perustuen. Teos voi toimia porttina muihin tutkimuksiin, joissa jotain osa-aluetta testataan tarkemmin. 

Bubbling under: 

*Titus Hjelm (toim.): Uskonto, kieli ja yhteiskunta. Johdatus diskursiiviseen uskontotieteeseen (SKS). 

Miksi? Ensimmäinen suomenkielinen uskontoa diskurssintutkimuksen näkökulmasta tarkasteleva kokoomateos. Ensimmäisyys ei ole kovin suuri meriitti yksistään, mutta kyse on yhdestä nousevasta, joiltain osin vakiintuneesta lähestymistavasta, joka pyrkii muokkamaan sitä, miten uskontoa (tai ”uskontoa”) ylipäätään tutkimme. Jos tämä olisi englanniksi, se herättäisi paljon kiinnostusta uskontotieteessä. Nähtäväksi jää, miten paljon sillä on annettavaa suomalaiseen keskusteluun ja millä aikavälillä. Teos sisältää myös minun artikkelin.

Tutkimuskauden satoa

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on tapana mahdollistaa opetushenkilöstölle puolen vuoden tutkimuskausi kerran viidessä vuodessa. Itse aloitin työskentelyn kyseisessä paikassa hieman yli viisi vuotta sitten uskontotieteen yliopistonlehtorina ja nyt olen pian viettänyt ensimmäisen tutkimuskauden. Mitä siitä jää käteen? 

Koronaepidemian myllertäessä vierailut ulkomaisiin yliopistoihin ja tutkimusinstituutteihin eivät olleet mahdollisia. Vaikeaksi tuli myös ajatella matkustavansa jonnekin lämpimään paikkaan kirjoittelemaan terassilla espressokupin tai viinilasin äärellä tapaksia nauttien. Kenttätyöt ja arkistotyöt olisivat nekin olleet haasteellisia. Valitsin osittain olosuhteiden pakosta tylsän kuuloisen mutta periaatteessa houkuttelevan vaihtoehdon: kotona hengailun ja maailmasta vetäytymisen. Siinä suhteessa tutkimuskauteni ei kai poikkea monien ihmisten normaalista elämästä vuonna 2020. Jotain kuitenkin sain aikaan. Iso osa saldosta on aikaisemmin aloitettujen juttujen viimeistelyä, mutta on joukossa jotain uuttakin. 

Kesällä, tutkimuskauden alussa, viimeistelin Implicit Religion -lehteen toimittamani tuplateemanumeron Twenty Years After The Ideology of Religious Studies, josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin. Numero sisälsi pari tuotostani: yhdessä Suzanne Owenin kanssa kirjoitetun johdannon ja oman artikkelin, jossa pohdin uskonnon kategoriaa ja uskontotieteen identiteettiä Timothy Fitzgeraldin 20 vuotta sitten ilmestyneen teoksen kautta. 

Sitten tuli aika viimeistellä monta valmisteilla ollutta tekstiä. ”The Negotiation of Religious Authorities in European Journalism” ilmestyi lokakuussa uskonnon ja journalismin suhteita käsittelevässä teoksessa The Routledge Handbook of Religion and Journalism (Routledge, 2020). ”Internet and the Social Media Revolution” oli annettu otsikko, jonka alla pohdin netin ja somen merkitystä nykypäivän ateismin jäsentämisessä. Se ilmestyy ensi vuonna massiivisessa 60 artikkelia sisältävässä teoksessa The Cambridge History of Atheism (Cambridge University Press, 2021). Samassa teoksessa ilmestyy toinenkin artikkelini, ”Atheism in Nordic and Baltic Countries”, jonka kirjoitin yhdessä Atko Remmelin ja Anton Janssonin kanssa. 

Eikä siinä kaikki. Representing Religion in Film (Bloomsbury, 2021) ilmestyy ensi vuonna ja siihen tulee artikkelini ”Atheistic Documentaries and the Critique of Religion in Religulous”. Toivoakseni ensi vuonna ilmestyy myös toimitettu teos Fabricating Authenticity (Equinox), josta tulee löytymään autenttisuuden ajatusta uskonnon ymmärryksessä kriittisesti käsittelevä lyhyt teksti. Näiden(kin) työstäminen oli alkanut jo ennen tutkimuskautta. 

Ensimmäinen versio median ja ateismin suhteita käsittelevästä artikkelista on valmistunut tänä syksynä ja pienten täydennysten ja korjausten jälkeen se lienee lopullisessa muodossaan. Sen on tarkoitus ilmestyä teoksessa The Handbook of Religion and Communication (Blackwell). Lähes valmis on myös samansuuntainen mutta hieman toisin painottunut ensimmäinen artikkeliversio ”Secularism, Atheism and Digital Media”. Se on pyydetty aihe teokseen The Oxford Handbook of Digital Religion (Oxford University Press). Viimeistelyssä on myös uskontoa tavallisena päivänä suomalaisessa mediassa käsittelevä englanninkielinen yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitä lisää joku toinen kerta. Arvioinnissa on uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitäkään ei viitsi tässä vaiheessa pitää liikaa ääntä. Ja mikäli neuvottelut kustantajan kanssa menevät toivotulla tavalla, Oxfordissa koronapandemian aaton aikoihin pitämääni puheeseen perustuva artikkeli ”Religionization of Minorities and Culturalization of Christianity”, saa kustantajan. Sen on tarkoitus tulla toimitettuun teokseen, jonka työotsikkona on Seeing Through ’Religion’: A Practical Handbook of Critical Approaches. 

Ja sitten ajattelin, että pitäisi kirjoittaa joulukuussa tai viimeistään tammikuussa lyhyt, maailmanuskontojen käsitettä kriittisesti perkaava teksti teokseen Contested Concepts in the Study of Religion (Bloomsbury), mutta sen deadline siirtyi neljällä kuukaudella aikaan, jolloin Kanadan uskontotieteen historiaa Euroopan tilanteeseen peilaavan review-artikkelin tulisi olla valmis. Nämä eivät mene maaliin tutkimuskauden aikana. 

Yllä olevat ovat niitä yksittäisiä artikkeleita, jotka ovat paikoitellen meinanneet viedä ajan pääasialliselta projektilta. Alkuvuodesta pitäisi kuitenkin saada arvioon kirjakäsikirjoitus Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion, josta on aiesopimus Brillin kanssa. Sitä olen hionut tutkimuskaudella useiden viikkojen ajan. Teos perustuu reippaasti uudelleenkirjoitettuihin, aikaisemmin julkaistuihin teksteihini, mutta mukana on myös muutama täysin uusi luku. 

Kuin yllättäen löysin itseni myös toimittamasta noviiseille tarkoitettua teosta Atheism in Five Minutes (Equinox). Kirja koostuu lyhyistä asiantuntijoiden vastauksista aiheesta vähän tietävien kysymyksiin. Kesällä syntyneestä inspiraatiosta meni muutama päivä siihen, että kustannussopimus oli tehty. Tällä hetkellä kirjasta on yli puolet kasassa. Sen tekeminen on ollut pääosin hauskaa, mutta kun kirjoittajia on yli 40, vaatii homma käsittämättömän määrän sähköpostien vaihtamista. Itse kirjoitan siihen esipuheen lisäksi useamman lyhyen, noin 1000 sanan vastauksen. 

Kaiken tämän lisäksi olen yrittänyt löytää aikaa yhteen uuteen aluevaltaukseen. Kutsuttakoon sitä työnimellä ”uskontosuhteet länsimaisen populaarimusiikin historiassa”. Tässä yhdistyy uudella tavalla työ ja harrastus. Aloitin projektin täysillä vuosi sitten, kesälomalla riippumatossa lukien, ja olen jatkanut sitä silloin tällöin, kun aikaa on löytynyt. Tavoitteena on, että jonkin ajan kuluttua voisin julkaista aihetta käsittelevän johdantotasoisen suomenkielisen kirjan, mutta mitään neuvotteluja en ole kustantajien kanssa käynyt. Raakatekstiä on tällä hetkellä yli 160 sivua ja tarkoituksena olisi opettaa aiheesta kanditasolla ensi lukuvuonna, jos opetuspalettiin sellainen kurssi mahtuu, joten katsotaan vähän kerrallaan, mitä tästä tulee. Hauska ja innostava projekti tämä on joka tapauksessa ollut, ja sitä on tehty musiikki edellä. 

Kirjoitusputki on katkennut monta kertaa erinäisistä syistä. Arviointitehtäviä on tullut tehtyä muutamalle kansainväliselle kustantajalle. Niiden hauska puoli on se, että kirjapalkkioilla voi kartuttaa osaamistaan ja täydentää entuudestaan ahtaaksi käynyttä kirjahyllyä. Satunnaisia zoom-pohjaisia puhevierailuja olen tehnyt esimerkiksi Groningenin yliopiston opiskelijoiden pariin Hollantiin ja pohjoismaiseen uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssiin. Lisäksi teimme kansainvälisten kollegojen kanssa opetuskäyttöön paneelikeskustelun uskonnon ”kulttuuristumisesta”. Mediaesiintymisiä on ollut hyvin maltillisesti – radiohaastattelu, asiantuntijakommentti juttuun sekä televisiovierailu Docventuresissa. Omassa blogissani en ole häärännyt, mutta kirjoitin yhden tekstin Katsomukset-portaalin blogiin uskonnosta ja koronasta. 

Välillä on ehtinyt lukeakin uutta, mutta en niin paljon kuin olisin toivonut tutkimuskaudelta. Tai määrällisesti olen lukenut paljon, enemmän kuin vuosiin, mutta painopiste on ollut tuossa yllä mainitussa musiikkiprojektissa. Sen sijaan podcasteja olen kuunnellut enemmän kuin koskaan. Olen keskittynyt sekä musiikkiaiheisiin että uskontoon. Jälkimmäisen osalta tärkein on ollut New Books in Religion -sivusto, jossa kirjoittajat puhuvat tuotoksistaan. Laajemmasta New Books Network -sivustosta olen poiminut podcasteja myös muilta aloilta, erityisesti median, journalismin ja populaarimusiikin tutkimuksen aloilta, ja muutaman antropologiasta ja filosofiasta. Näitä on tullut kuunneltua erityisesti kävelyillä sekä kuntosalilla. Salilla olen käynyt yleisen hyvinvoinnin lisäksi kuntouttamassa loppukesästä operoitua polveani, jonka vuoksi työkykyni oli tovin rajallinen. Tässä pandemian ja tutkimuskauden yhdistelmässä kuntoutus ei kuitenkaan ole estänyt lähes täysipainoista työntekoa. 

Kuten voi huomata, blogin päivittämisen jätin lähes kokonaan tutkimuskauden ajaksi. Jää nähtäväksi, aktivoidunko sillä saralla tutkimuskauden päätyttyä. Eipä toisaalta kukaan ole kysellyt blogihiljaisuudesta.

Eetos 15-vuotta

Lokakuun lopussa juhlistettiin Eetos-yhdistyksen 15-vuotista taivalta. Ensiksi oli vuorossa yhdessä Juno-tutkijakoulun kanssa järjestetty julkaisemiseen liittyvä tapahtuma. Sen jälkeen Eetos tarjosi osallistujille kakkua ja kuohuvaa. Lyhyinä ohjelmanumeroina olivat pitämäni synttäripuhe ja Jouni Teittisen alustus Eetoksen uusimmasta julkaisusta (Anna Helteen ”Todellisuus pahoinpiteli runon”). Tässä tekstini, jonka pohjalta puhuin, hieman soveltaen.

*

15-vuotias ihminen vasta oppii aikuisen elämän alkeita. Humanistis-yhteiskuntatieteellistä tiedekirjallisuutta julkaisevan ja satunnaisesti erilaisia tiede- ja kulttuuritapahtumia järjestävän yhdistyksen ikänä se muistuttaa enemmän keski-ikäistä aikuista, joka voi jo vähän muistella nuoruuden seikkailujaan.

Eetos-yhdistys perustettiin vuonna 2004, jolloin myös sen ensimmäinen julkaisu näki päivänvalon. Itse olin yksi perustajajäsenistä, jotka koostuivat pääosin mutta ei pelkästään väitöskirjatutkijoista. Perustamiskokouksessa oli läsnä 15 ihmistä. Heistä kolme on tälläkin hetkellä yhdistyksen hallituksen jäseniä.

Muistikuvieni mukaan yhdistys lähti liikkeelle siitä, että vakiintuneet tiedekustantajat tuntuivat kangistuneilta omiin kaavoihinsa. Halusimme tehdä jotain itse, omaehtoisesti. Emme koskaan ajatelleet kilpailevamme kenenkään kanssa, vaan täyttävämme jonkun aukon teoksilla, jotka ovat sisällöllisesti kiinnostavia ilman suurta painetta korkeisiin myyntilukuihin.

Yhdistyksen kotipaikka on ollut aina Turku, joten on sopiva, että nytkin juhlistamme 15-vuotiasta Turun yliopistossa. Itse asiassa yhdistys sai pienen taloudellisen tuen humanistisen tiedekunnan sisäiseltä kulttuuristen merkitysten välittymisen tutkijakoululta, joka ei ollut varsinainen tutkijakoulu, vaan hallinnollinen rakenne, jonka avulla tuettiin väitöskirjatutkijoiden työn etenemistä.

15-vuoden aikana Eetos on järjestänyt erilaisia tapahtumia, mutta yhdistys tunnetaan parhaiten vertaisarvioitujen tiedekirjojen kustantamisesta. Toistuvista tapahtumista mainittaviin kuuluvat Eetos-illat-nimellä toimineet alustus- ja keskustelutilaisuudet, joita järjestettiin lähinnä panimoravintola Koulussa usean vuoden ajan sekä yhden päivän mittaiset tieteelliset kollokviot, joissa Eetos on ollut mukana. Muista yksittäisistä tapahtumista voi nostaa esiin Tanssiteatteri Erin kanssa järjestetyn tieteellis-taiteellisen Punakone-illan vuonna 2011.

Aikanaan Loki-kirjoja pyörittänyt Niko Aula totesi (jos muistiini on luottaminen), että tiedekustantaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, jos julkaisee kirjan tai pari vuodessa. Hankalampaa se on heti, jos pitää myydä kirjoja niin paljon, että siitä pitää saada elanto. Eetos on tavallaan noudattanut tätä linjaa: julkaistaan yhdestä kolmeen nimikettä vuodessa sillä periaatteella, että myynti kattaa kustannukset, jotta voidaan julkaista seuraava kirja.

Voittoa tuottamattomana yhdistyksenä Eetos haluaa tiedekirjojen olevan helposti saatavilla. Siksi ensinnäkin kirjojen hinnat pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina. Toiseksi kirjat pyritään myöhemmin, yleensä muutaman vuoden viiveellä, julkaisemaan sähköisesti niin, etteivät ne maksa mitään.

Tällä tavalla Eetos on 15-vuoden aikana julkaissut 22 kirjaa (sekä yhden yhteistyössä Faroksen kanssa), joista kuutisen teosta on vapaasti ladattavissa yhdistyksen verkkosivuilta. Tämä on lisännyt jo loppuunmyytyjen teosten käyttöä. Esimerkiksi Eetoksen vuonna 2006 julkaisemaa teostani Notkea uskonto käytettiin kurssikirjana Helsingin yliopistossa vuonna 2019 – ja mainitaan nyt vielä, että kyse ei ollut minun opettamastani kurssista.

Ainakin kaksi Eetos-julkaisua on ollut pääsykoekirjoina, Jukka Sihvosen Idiootti ja samurai (2009) sekä Tuomas Martikaisen ja Marja Tiilikaisen toimittama Islam, hallinta ja turvallisuus (2013). Olemme julkaisseet myös ainakin yhden väitöskirjan, Kaisa Kurikan Algot Untola ja kirjoittava kone (2013), ja kaksi juhlakirjaa, professori Jukka Sihvosen Aivokuvia (2013) sekä Merja Polvisen ja kumppaneiden toimittaman Mielikuvituksen maailmat (2017), joka oli professori Bo Pettersonin juhlakirja.

Yksi hauskahko kuriositeetti on se, että Sexhibition-erotiikkamessut myönsivät vuonna 2008 Eetoksen julkaisemalle Pornoakatemia-teokselle ”vuoden eroottinen lataus” -palkinnon. Kiertopalkintona on massiivinen kullanvärinen dildo, joka tosin meni teoksen toimittajalle Harri Kalhalle.

15-vuotta on pitkä aika. Se ei olisi ollut mahdollista ilman niitä tunteja, joita ihmiset ovat vapaaehtoisesti ja usein ilman minkäänlaista taloudellista korvausta laittaneet yhdistyksen toimintaan. Kaikki te, läsnä olevat ja poissaolevat, entiset ja nykyiset aktiivit, jotka olette olleet mukana tekemässä tämän mahdolliseksi, onnitelkaa itseänne ja nauttikaa työnne tuloksista edes pienen hetken verran. Erityiskiitoksen ansaitsee Päivi Valotie, joka on hoitanut monta vuotta lähes kaikkia yhdistyksen käytännön asioihin liittyviä tehtäviä taittamisesta kirjavaraston päivittämiseen, pöytäkirjoista postittamisiin ja painotalojen kanssa asiointiin.  

Jotta yhdistys voisi jatkaa vielä seuraavatkin 15 vuotta, sen tarvitsee uudistua. Ennen kaikkea se tarvitsee aktiivisia toimijoita, joita ei koskaan ole liikaa. Tämä on kutsu osallistua toimintaan jatkossa, mutta nyt: Paljon onnea 15-vuotiaalle Eetos-yhdistykselle ja pitkää ikää!

Laiska blogivuosi – kootut selitykset

Kesä alkaa olla lopuillaan ja uusi lukuvuosi yliopistossa alkaa. Blogin osalta tämä on ollut laiskin tai melkein laiskin vuosi yli kymmenen vuoden historiassa. Vain vuosi 2011 oli yhtä hiljainen, kun muutin Briteistä takaisin Suomeen. Syksystä on tulossa tyypillisen kiireinen, joten blogin päivittäminen saattaa olla edelleen hidasta. Laitetaan tähän kuitenkin kootut meriselitykset siitä, miten näin on päässyt käymään.

Keväällä kirjoittelin täysin oman mielen mukaan. Kesän alussa huomasin, että hiljaista on ollut. En kuitenkaan ryhtynyt kiirehtimään blogisisältöä. Otin päinvastaisen strategian: antaa blogin olla hetki rauhassa, jos ei luontevasti löydy aikaa ja intoa kirjoittamiseen. Eikä sitä löytynyt. Mutta muuta olen tehnyt, vaikka olen lomaillutkin.

Kesällä ilmestyi yksi vuoden alkupuolella viimeistelty artikkeli, ”Suvivirsi ja kristinuskon ’kulttuuristuminen’ katsomuksellisen monimuotoisuuden aikana”. Se löytyy uusimmasta Uskonnontutkija-lehdestä, eli täältä: https://journal.fi/uskonnontutkija/article/view/83000

Aiheen tiimoilta ilmestyy myös juttu Kotimaa-lehdessä.

Keväällä viimeistelty uskontoa James Bond -elokuvissa käsittelevä artikkeli ei ole vielä ilmestynyt, mutta se on hyväksytty julkaistavaksi. Se on saatavilla myöhemmin tämän vuoden puolella avoimesti julkaisussa Journal for Religion, Film and Media.

Keväällä ja kesällä olen kirjoittanut tai viimeistellyt useita artikkeleita, jotka käsittelevät uskontoa suomalaisessa mediassa, uskonnollisten auktoriteettien asemaa eurooppalaisessa journalismissa, median roolia uskonnoista irtaantumisessa, mediaa uskontotieteen tutkimuksessa, internetin ja sosiaalisen median asemaa ateismissa, ateismia ”Jumalan paluun” aikana ja uskontotieteen tapoja kuvitella uskonto. Osa näistä on suomeksi, osa englanniksi.

Vielä pitäisi viimeistellä yhteisartikkeli ateismista Pohjoismaissa ja Baltiassa sekä artikkeli ateistisista dokumenttielokuvista asap, kuten akateemisen deadlinet joskus menevät. Yksi itsestäni riippumattomista syistä talviunilla ollut uskontoa mediassa tavallisena päivänä käsittelevä kirjahankekin saattaa viimein liikahtaa eteenpäin ja ehkä pian saadaan myös uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteisartikkeli lähetettyä arvioitavaksi.

Näitä ennen on kuitenkin valmisteltava esitys Saksan uskontotieteen järjestön konferenssiin Conceptualising Religion. Menen sinne syyskuun alussa kutsuvieraana puhumaan uskontotieteen opettamisesta tavalla, jossa pyritään problematisoimaan uskonnon kategoriaa.

Tässä sekasotkussa blogin päivittäminen ei ole ollut ykkösprioriteetti. Kun jonglööraa (liian) monella pallolla, joku putoaa maahan. Pitää vain yrittää kontrolloida, mikä pallo voi pudota menemättä rikki ja vakuuttua, että se pompahtaa vielä takaisin. Blogi on ollut valitsemani pallo. Saman voi sanoa Twitteristä, jossa olen viettänyt enimmäkseen hiljaisuutta kesäkuun jälkeen.

Lähes perinteinen konferenssiraportti Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssistakin jäi tekemättä. Konferenssi pidettiin kesällä Tartossa. Itse järjestin kaksi paneelia, joissa pohdittiin liki 20 vuotta sitten ilmestyneen Timothy Fitzgeraldin The Ideology of Religious Studies (2000) -teoksen argumenttien arvoa ja vaikutushistoriaa. Näistä on lähtenyt keriytymään julkaisuhanke. Tavoitteena on saada aiheeseen liittyvä Implicit Religion -lehden tuplanumero ulos vuoden 2020 lopussa. Sen suunnittelu on kuitenkin vienyt hyvän palasen heinä- ja elokuusta.

Varsinkin kesän lopussa opetusvalmistelut ja tutkimushankkeiden suunnittelu vievät aikaa ja energiaa. Opetusvalmistelut alkavat olla pääosin valmiina syyskuussa alkaviin kursseihin, mutta tutkimushankkeiden suunnittelu päättyy yleensä vasta hakemusten jättämiseen.

Ehkä suurin syy blogitekstien vähäisyyteen kesäkuukausina on kuitenkin uuden kirjahankkeen suunnittelu ja testailu mökillä riippumatossa makoillen. Olen ryhtynyt hahmottamaan, millainen tietokirja syntyisi, jos aiheena olisi uskonto populaarimusiikissa. Siihen liittyen luin kesällä melko ison kasan aiheeseen liittyviä kirjoja. Samalla aloin kirjoittaa kirjaa, vaikka tässä vaiheessa en ole edes udellut, olisiko joku kustantaja kiinnostunut tällaisesta. Lukuvuoden alku ja muut kirjoitustehtävät pistävät hankkeen tauolle, mutta onpa tässä nyt julkisesti sanottu, että jotain tämänsuuntaista on suunnitteilla. Valmista ei ole syytä odottaa vielä hetkeen aikaan, sillä tämä vaatii syventymistä ja tarkkuutta.

Musiikin kuuntelu on painottunut kesällä yllä mainitun hankkeen suunnitteluun ja ostolevyihin, joten edes studioalbumisarjaa ei ole tullut päivitettyä Elviksen lisäksi. Festivaaliraportitkin jäivät kirjoittamatta, vaikka osallistuin isoista tapahtumista Sidewaysiin, Pori Jazziin ja Flow’hun.

Sellaisia selityksiä.

Uskonnollinen – onnellinen?

Tammikuun lopussa 2019 yhdysvaltalainen Pew Research Center julkaisi useita maita kattavan raporttinsa, jonka mukaan uskonnolliset ihmiset kertovat olevansa onnellisempia kuin uskonnottomat. Uskonnollisilla viitattiin niihin, jotka osallistuvat aktiivisesti.

Raporttia ja sen uutisointia voidaan kuitenkin kritisoida. Ensinnäkin raportin tai selvityksen viesti muuttui mediassa nopeasti muotoon ”Uskonnolliset ovat onnellisempia kuin uskonnottomat”. Tiedeviestinnästä vähänkään välittävät tietävät, että näin media toimii. Hyvässä tiedeviestinnässä tämä osattaisiin ennakoida.

Toiseksi kysely ei tarkastellut ihmisten onnellisuutta vaan itse koettua onnellisuutta, mutta niiden suhteen pohdinta jää puolitiehen. Jokainen (itseään kunnioittava) tutkija pitää erottelua merkittävänä, ja raportissa ei puhuta onnellisuudesta sinänsä. Hyvä tutkimus kuitenkin problematisoisi koetun onnellisuuden informaatioarvoa, teoretisoisi sen, pohtisi, millä perustein jossain kielipelissä on tapana korostaa onnellisuutta.

Kolmanneksi raporttia voidaan kritisoida siitä, ettei siinä tarkastella Pohjoismaita. Miksi pitäisi? Koska Pohjoismaat ovat aikaisempien tutkimusten perusteella tyyppiesimerkkejä maista, joissa hyvinvointi ja onnellisuus ovat maailman kärkiluokkaa ja niissä on enemmän uskonnottomia kuin useimmissa maissa. Hyvä tutkimus ottaisi Pohjoismaat mukaan tai vähintään pohtisi perusteellisesti, mitä vaikutuksia niiden poisjättämisellä on tulosten uskottavuuteen.

Neljänneksi hyvä tutkimus kysyisi itseltään, mitä tiedämme kun tiedämme ihmisten sanovan sitä tai tätä onnellisuudestaan. Raportin (piilo)viesti monille lukijoille on, että jos haluat olla onnellinen, ole uskonnollinen. Ja enemmän: raportti olettaa (epäsuorasti), että koettu onnellisuus on tavoiteltavaa. Lehmä voi kokea olevansa ihmistä onnellisempi, mutta se ei tarkoita, että ihmiset haluaisivat olla lehmiä. Tai kuten Slavoj Zizek on kysynyt, ”miksi pyrkiä olemaan onnellinen, kun voi olla kiinnostava?”

Pew Research Center tekee pääosin hyvää työtä ja itse viittaan usein (myönteisessä mielessä) heidän selvityksiinsä. Tämä raportti ja sitä koskeva uutisointi herättää kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin se antaa vastauksia. Maakohtaiset löydökset koetusta onnellisuudesta antavat pohdinnan aihetta, mutta se vaatii pohjaksi ymmärryksen siitä, mitä tiedämme, kun tiedämme miten ihmiset puhuvat koetusta onnellisuudestaan. Ja sen jälkeen voitaisiin pohtia, onko uskonnollinen aktiivisuus tässä jotenkin merkittävä vai osallistuminen mihin tahansa sosiaaliseen toimintaan.

Pew:n tiivistys raportista: https://www.huffingtonpost.com/entry/church-attendance-happy-pew-research-center_us_5c545b34e4b0bdf0e7daac7f

Ryan Cragunin kriittisiä kommentteja sisältävä juttu:

https://www.huffingtonpost.com/entry/church-attendance-happy-pew-research-center_us_5c545b34e4b0bdf0e7daac7f

Russell T. McCutcheonin kommentti raporttiin:

https://www.huffingtonpost.com/entry/church-attendance-happy-pew-research-center_us_5c545b34e4b0bdf0e7daac7f

Slavoj Zizek onnellisuudesta: https://www.youtube.com/watch?v=U88jj6PSD7w

Opetus loppui ja loma alkoi (ei tod.)

Opiskelijan mielikuva yliopiston henkilökunnasta saattaa olla tämä: opetus loppui ja loma alkoi. Tähän käytännössä jokaisen vastaus on ”Ei tod.” Mitä yliopistolaiset siis tekevät, kun opetus päättyy?

Opetukseni painottui päättyvänä lukuvuonna syksyyn. Keväällekin sitä oli riittämiin. Graduseminaari jatkui syksystä, proseminaari jatkui ja tutkijaseminaari jatkui. Niiden lisäksi oli kaikenlaisia vierailuja muiden pitämille kursseille. Viimeinen varsinainen luento oli 25.4, samana päivänä kun Suomen Akatemialla oli deadline eräälle hakuprosessille, joten toukokuusta tulisi leppoisa, eikö niin?

Toukokuun alussa vielä kommentoin muutamia kanditöitä, koska opiskelijat jättivät ne kuun ensimmäisen viikon päätteeksi. Maisteriopiskelijoista  yksi lähetti gradukäsikirjoituksensa ja kirjoitti haluavansa kommentteja. Gradun palautukseen oli aikaa viikko. Samalla viikolla pohdittiin kansainvälisten maisteriohjelmien markkinointia työpajassa. Sitten oli toukokuun kalenterissa opetuskokousta, uskontotieteellisen seuran kokousta, kahden maisteriohjelman kokoukset ja kotimaisen konferenssin suunnittelua.

Sitten toimittiin kustoksena (eli puheenjohtajana) väitöstilaisuudessa. Vähän piti varmistella etukäteen, että vastaväittäjällä ja väittelijällä on hyvät oltavat. Samalla toki tuli lukea väitöskirja läpi. Toinen väitöskirjan käsikirjoitus oli juuri saatu luettua ja kommentoitua, jotta se lähtisi esitarkastukseen. Kolmas koko käsikirjoitus tuli sitten heti perään, ja taas erittäin tiukalla aikataululla. Ja sitten vielä piti ehtiä kommentoimaan kahta lukua yhden väitöskirjaohjattavan käsikirjoituksesta. 

Toukokuun alussa oli myös jatko-opiskelijoiden haku. Sitä varten tuli kommentoida suunnitelmia ja kirjoittaa lausuntoa hakemuksen tueksi. Samaan aikaan pyöri normaalit apurahojen hakemusrumbat, joihin kirjoiteltiin väitöskirjantekijöille suosituksia.

Graduja jätettiin aikamoinen nippu. Niistä minun kontolleni tuli peräti seitsemän gradun arviointi. Aikaa muutama viikko. Yhden olin lukenut etukäteen käsikirjoitusvaiheessa, muutama viikko sitten. Eikä siinä kaikki. Valmiita kanditöitä tuli arvioitavaksi noin kymmenen. Deadline arvioinneille kuun loppu.

Myös graduntekijät heräsivät. Tekstejä kommentoitiin ja tekijöitä ohjailtiin mitä ehdittiin. Siinä sivussa annettiin kokonaismerkintöjä syventävistä opinnoista (Tarkista lomakkeet! Allekirjoita! Skannaa! Lähetä rekisteröitäväksi!), luettiin kevääksi valmistuneita esseitä ja tarkistettiin kirjatentti. Pitipä vielä tutustua uuteen järjestelmään, johon syötetään työtunnit seuraavalle lukuvuodelle. Systeemistä oli tehty entistä monimutkaisempi, mutta jonnekin ne tunnit sijoitettiin. Yhtään työtuntia ei taaskaan allokoitu työtuntien syöttämiselle.

Soittivat radiostakin kesken oppiainekokouksen, että tulisinko seuraavana aamuna höpisemään. Lupasin ja menin. Puhuin muutaman minuutin, mutta järjestelyihin meni melkein puoli päivää.

Sitten muistin, että Temenos-lehden kirja-arviot pitää saada kielentarkistukseen. Check! Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi on kesäkuussa ja johtoryhmän jäsenenä pitäisi valmistella muutama asia konferenssiin. Ne ehtii hoitaa loppukuusta (ja oma esitelmä tehdään vasta kesäkuussa). Ja elokuun Oslon konferenssiin piti hoitaa matkajärjestelyt: hotelli, konferenssimaksu, lennot, matkapyyntö – asia kunnossa. Esitelmä kirjoitetaan lomalla.

Ja tovi meni myös siihen, että saatiin rahaa tiedekunnalta kutsua syksyllä yksi ulkomainen tutkija vieraaksemme. Nyt alkaa käytännön järjestely. Ohjeissa sanottiin, että ne voi tehdä esimerkiksi tutkimusavustaja. No eipä ole sellaisia näkynyt.

Juuri painosta ulos saatu Uskontososiologia-teos näytti hyvältä. Mutta piti kirjoittaa myös tiedote ja miettiä kustantajan kanssa, mihin sitä tiedotetta tuuppaisi.

Olin suunnitellut kirjoittavani yhden kansainvälisen tutkimusartikkelin toukokuussa. Deadline oli puolivälissä. Samana päivänä olin kokouksessa tulevan teoksen toisen toimittajan kanssa. Kokouksen päätteeksi sanoin, etten lähetä tekstiä tänään. Siitä on yli puolet kirjoitettu, mutta vielä tarvitaan aikaa tekstin viimeistelyyn.

Tässä vaiheessa ajattelin, että blogiakin pitäisi päivittää välillä jollain muulla kuin musiikkiaiheisella jutulla.

Lukupiiri 2.0.

Lukupiirit on hyvä ja sosiaalinen tapa oppia. Niitä käytetään oppilaitoksissa aivan liian vähän. Toisaalta niitä voi organisoida myös omatoimisesti. Itse olen hyötynyt paljon lukemistojen ympärille jäsentyvistä keskusteluista kasvotusten kavereiden kanssa, vaikka olen osallistunut lukupiireihin aivan liian vähän. Nykyteknologia mahdollistaa myös toisenlaiset toimintamuodot.

Viime syksystä alkaen olen ollut osa Culture on the Edge -lukupiiriä. Samalla porukalla on julkaisusarja ja blogisivusto, joiden sisältöihin lukupiiristä pyritään saamaan inspiraatiota. Porukka koostuu pääosin uskontotieteilijöistä.

Kasvotusten tapaavasta lukupiiristä poiketen tämä kokoontuu verkossa sopivin väliajoin. Tapaamiseen käytetty ohjelma (Zoom) toimii melko hyvin – ääni kuuluu ja samalla näkee toisten kasvot ruudulla. Keskustelut myös nauhoitetaan, jos joku jäsenistä ei pääse osallistumaan tapaamiseen.

Lukupiirin jäsenet ovat enimmäkseen yhdysvaltalaisia tutkijoita, mutta mukana on muutamia eurooppalaisia. Lukupiirissä luetaan pääosin artikkeleita ja kirjoja, jotka eivät ole uskontotiedettä.

Syksyllä luimme sosiologi Rogers Brubakerin teoksen Trans: Gender and Race in an Age of Unsettled Identities (2016) ja historiateoreetikko Hayden Whiten Tropics of Discourse (1978). Keväällä aloitimme lukemalla uskontotieteilijä David Chidesterin artikkelin ”Anchoring Religion in the World: A Southern African History of Comparative Religion” (1996), jossa tiivistyy hänen teoksensa Savage Systems: Colonialism and Comparative Religion in Southern Africa (1996), sekä antropologi Sherry Ortnerin naistutkimuksellisen klassikkotekstin ”Is Female to a Male as Nature is to Culture” (1972). Näistä keskustelimme yhdessä, yrittäen löytää yhtenäisyyksiä ja eroja. Keväällä on vielä tulossa filosofi Manuel DeLandan A New Philosophy of Society (2006).

Lukupiirin yhtenä ideana on, että opitaan avaamaan uskontotiedettä muiden tieteenalojen suuntaan. Siksi se ei keskity uskontotieteeseen. Näin muiden ehdotuksista ja valinnoista voi löytää uutta ja kiinnostavaa lukemistoa tai syyn palata johonkin vanhaan tuttuun. Jos ehdottaa tekstejä itse, saa kuulla, mitä muut saavat itselle tutuista jutuista irti.

Samalla kun oppii teksteistä, oppii myös keskustelijoista. Jos vain lukee kollegojen julkaistuja tekstejä, tuntee heidän ajatteluansa vähemmän kuin tilanteessa, jossa on myös vapaamuotoista keskustelua vaihtelevista teksteistä ja teemoista. Tämän lukupiirin koostumuksen vuoksi on mahdollisuus oppia myös amerikkalaisesta yliopistomaailmasta ja siitä, miten kollegat lähestyvät asioita.

Ryhmän Culture on the Edge -blogiin en ole toistaiseksi kirjoittanut, lähinnä siksi, etten ole löytänyt riittävästi aikaa. Lukupiirikokoontumiset ovat riittäneet toistaiseksi.

Vaikka suurin osa porukasta on yhdysvaltalaisia uskontotieteilijöitä, lukupiirissä on mukavalla tavalla vaihtelua osallistujien ”akateemisessa iässä”. Mukana on väitöskirjantekijöitä, väitelleitä, tenurensa juuri aloittaneita ja vakiintuneita professoreja. Mukana on ensimmäiset artikkelinsa juuri julkaisseista alan tunnetuimpiin professoreihin (tunnetuimpana Russell T. McCutcheon).

Jos tämän lukupiirin muoto on ”2.0.” suhteessa kasvotusten tapahtuvaan versioon, niin voisi ajatella, että ihmiset ovat kuitenkin muuten tuttuja. Ei välttämättä. Itse olen tavannut lukupiirin osallistujista vain noin kolmasosan digiympäristöjen ulkopuolella, lähinnä konferensseissa.

Tietenkin tällaisten lukupiirien organisointi vaatii enemmän työtä kuin kasvotusten toteutettavat lukupiirit. Siksi tällainen lukupiiri ei korvaa perinteistä versiota, vaan tarjoaa hieman toisenlaisen ympäristön ja mahdollisuuden oppimiselle.

Culture on the Edge -blogi löytyy täältä: https://edge.ua.edu/

Mediatutkimusta kilokaupalla

Joulun ajan lukuprojektini oli seuraavanlainen. Kerätään hyllystä ja lattialta lukematta jääneitä suomalaista mediaa käsitteleviä kirjoja.

Ensimmäisenä listalla oli Anu Kantolan toimittama Hetken hallitsijat. Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa (2011). Teos käsittelee suomalaisia mediaskandaaleja, joiden keskiössä ovat yleensä poliitikot ja toisinaan talouseliitti. Ajatuksellisesti teosta jäsentää käsitys julkisuuden ja yhteiskunnan notkistumisesta. Tämä tarkoittaa muutosta kiinteästä modernista ja julkisuudesta uuteen tilanteeseen; se saa alkunsa 1960-luvun lopulla, ottaa vähän takapakkia 1970-luvulla ja vahvistuu taas 1980-luvulta alkaen saavuttaen hallitsevan tyylin aseman nykyaikana.

Notkeassa muodossa tai vaiheessa julkisuus muuttuu nopeammaksi, markkinavetoisemmaksi ja räväkämmäksi, eivätkä johtajat kykene enää kontrolloimaan omaa julkisuuskuvaansa. Yksityiselämä tulee keskiöön, eikä rajaa yksityisen ja julkisen välillä ole enää helppo tehdä – molemmista kirjoitetaan, jos se myy, ja molempia tarjotaan julkisuuteen, jos se toimii.

Skandaali on esimerkki notkeasta julkisuudesta. Suhde skandaaleihin on ambivalentti. Yhtäältä skandaalit osoittavat, että demokratia toimii, kun läpinäkyvyys kasvaa. Toisaalta skandaaleja etsitään aktiivisesti ja jopa luodaan, koska niillä myydään tuotetta. Teos käy läpi julkisuuden ja yhteiskunnankin muutosta skandaalien kautta, joten se toimii hyvänä sukelluksena suomalaisen yhteiskunnan menneisiin vuosikymmeniin.

Edellä sanottu koskee kirjan kahta ensimmäistä lukua. Sen jälkeen tulee vaalirahaskandaalia perusteellisemmin käsittelevä osio, jota seuraa politiikkojen haastatteluihin ankkuroituva kuvaus politiikan tai oikeastaan poliitikkojen muutoksista (korkean modernin poliitikoista notkean modernin nopeakäänteiseen ja mediatisoituneeseen tilanteeseen). Sen jälkeen keskitytään journalisteihin haastattelujen avulla ja lopussa vielä pohditaan kansalaisuutta.

Kokonaisuus on temaattisesti laaja, ehkä liiankin laaja, jotta vältyttäisiin lavealla pensselillä maalaamiselta. Samalla teos on erittäin hyödyllinen ja mielenkiintoinen katsaus viime vuosikymmenten julkisuuteen. Kaikkea pyritään jäsentämään kiinteän ja notkean modernin metaforien avulla. Väliin laitetaan useimmiten vielä notkistuva moderni. Jos jaotteluja ei ota aivan kirjaimellisesti, niin ne auttavat jäsentämään suuria linjoja.

Yksi asia ärsyttää lievästi. Kirjassa on haastateltu kymmeniä poliitikkoja ja toimittajia, mutta menetelmälliset pohdinnat loistavat poissaolollaan. Ehkä tämä on kustantajan toive tai ehkä kirjoittajat ovat itse ajatelleet, etteivät lukijat ansaitse tietää, miten esimerkiksi haastatteluaineisto on koottu, millä perusteella haastateltavat on valikoitu, ketä on haastateltu, mitä on kysytty, miten pitkään haastattelut kestivät, miten niitä on analysoitu ja niin edelleen. Lisäksi vaikuttaa siltä, että haastatteluaineisto on alikäytetty. Sen tuottama anti on melko vähäistä verrattuna siihen, mitä kuvittelen sen mahdollisuuksiksi. Nyt ne lähinnä elävöittävät ja tukevat muuten vahvaa ja oivaltavaa narratiivia julkisen elämän muutoksista.

Uskontotieteilijän kannalta on kiinnostavaa, että kirjassa on mainittu täsmälleen yksi uskontoaiheinen skandaali – ”Pettäjäpiispa”. Se tapahtui vuonna 2005 ja koski silloista Turun arkkihiippakunnan piispaa Ilkka Kantolaa. Sitäkään ei käsitellä. Ehkä Suomessa ei pahemmin ole uskontoaiheisia suuren mittakaavan skandaaleja, vaikka mediassa uutisoidaankin silloin tällöin humalassa toilailleista papeista.

En laskenut, mutta näyttää siltä, että poliitikkoihin kohdentuvien skandaalien keskiössä on todennäköisimmin keskustan tai kokoomuksen edustaja (hieman useammin kuin satunnaisesti myös SDP). Kukin voi miettiä, onko kyse ”punavihreän” median ajojahdista kunniallisia keskustalaisia ja kokoomuslaisia kohtaan vai siitä, että käsitys oikeasta toiminnasta on näiden puolueiden edustajilla muita todennäköisemmin omanlainen. Tai ehkä on vain niin, että eniten vallassa olleet puolueet näkyvät myös skandaaleissa. Tätäkin aihetta teoksessa oltaisiin voitu pohtia tai ainakin minä olisin ollut kiinnostunut tästä kysymyksestä.

Kirjoittelen muista jouluna pinotuista mediatutkimuksellisista teoksista myöhemmin, jos inspiroidun. Ensin pitää kuitenkin saada ne luettua, sillä joulu oli tänä vuonna lyhyt. Lisäksi hyvän projektin keskeytti joulupukin tuoma romaani.