perjantai 17. helmikuuta 2017

Studioalbumit osa 73 (osa 1/2): Judas Priest (1974–1984)

Black Sabbathin ja monien muiden varhaisten heviaktien kotikaupungista Birminghamista ponnistava Judas Priest kuului lapsuuden suosikkeihini. Lopetin käytännössä sen kuuntelun vuosiksi teininä, mutta viime aikoina olen vähitellen innostunut muistelemaan yhtyettä. En hankkiutunut lapsena ostetuista levyistä eroon, ja hankin pari lisää hyllyyn. Silti tietämykseni bändin levyistä päättyy 1980-luvun loppuun. Sen vuoksi tein päätöksen kuunnella kaikki 17 studioalbumia, kahdessa osassa.

Rocka Rolla (1974) on debyyttialbumi, jonka nimibiisi on ehdoton klassikko. Koko albumi on kuitenkin aina kuulostanut kehitysvaiheessa olevan yhtyeen tuotokselta. Ja niin nytkin. Lapsena se ei ollut tarpeeksi heviä, nyt se ei ole tarpeeksi innovatiivinen. Se on vähän mitäänsanomatonta bluesrokkia, jossa on hevirokin ituja. Pisteet yhtye saa omatoimisuudestaan – debyytillä ei ole yhtään koveria. Ilmestyessään levystä ei pahemmin pöhisty ja se suisti aloittelevan yhtyeen taloudelliseen ahdinkoon. Erittäin onnistuneen nimibiisin lisäksi pisteitä saa alkuperäinen kansi, jossa pullon kruunukorkissa lukee kokis-fontilla albumin nimi. Myöhempiin painoksiin on laitettu piirretty örkki.

Sad Wings of Destiny (1976) on ollut hyllyssäni ties kuinka monta vuotta. Lapsena se oli outolintu, koska se oli niin kaukana 80-luvun Priestistä. Paljon myöhemmin luin CMX:n haastattelusta, miten bändin jätkät olivat uutta levyä tehdessään kuunnelleen paljon Sad Wingsiä. Tämä herätti uudelleen mielenkiinnon. Vähitellen opin ymmärtämään, miten hienosta teoksesta on kyse. Toinen albumi on hurja hyppy debyytin keskinkertaisuudesta jonkinlaiseksi klassikoksi. Se on nykyään yksi yhtyeen suosikeistani. Levyn aloittava lähes 8-minuuttinen ”Victim of changes” varoittaa, että kovaa kamaa on tulossa. Se päättyy Halfordin kiekumiseen, joka on riipaisevan kaunista ja huvittavaakin verrattuna Freddie Mercuryn kermaiseen vinkumiseen. Kiekumisella alkaa myös upea ”The Ripper”. Sitä seuraa onnistunut parivaljakko ”Dreamer deceiver” ja ”Deceiver”, joista ensimmäinen on hidas ja pitkä, toinen rokkaava ja lyhyt. Mainiota a-puolta seuraa hieman tylsempi b-puoli. ”Tyrant” on tehokas rokkiveto, mutta kokeilevammat raidat eivät ole yhtä onnistuneita kuin a-puolen vastaavat. Levy jäi orastavan punk-buumin jalkoihin. Se sai myönteisiä arvioita, mutta myyntiluvut eivät huimanneet. Itse suhtaudun teokseen lämpimin ajatuksin.

Sin After Sin (1977) oli yhdenlainen käänne yhtyeen uralla. Sen julkaisi iso yhtiö (CBS) ja tuottajaksi tuli Deep Purplen basisti Roger Glover. Albumi löysi tiensä hyllyyni jo lapsena, kun Anttila kauppasi levyä edullisesti. En pahemmin innostunut siitä silloin. Oikeastaan vasta 2000-luvulla aloin kuunnella sitä uudestaan ja uudestaan. Tavallaan vanhat tutut biisit avautuivat huomattavasti myönteisemmässä valossa. Levyn avaa hauskan monipuolinen ”Sinner”, jossa Halford esittelee äänijänteitään. Sitä seuraa poikkeuksellisen onnistunut Joan Baez -kover ”Diamonds and rust”, joka on minulle levyn kohokohta – ja oikeastaan yksi koko bändin uran kohokohta. Myös ”Starbreaker” puolustaa paikkaansa jytisevänä rokkina, jos Halfordin värisevä ujellus ei käy ärsyttämään tai naurattamaan. B-puoli alkaa komeasti kahden biisin kokonaisuudella ”Let us prey/Call of the priest”, edellisen ollessa alkusoitto suoralle menorokille. Tätä seuraa koukeroisempi boogie ”Raw deal”. ”Here come the tearsissa” ja ”Dissident aggressorissa” päästään taas kuulemaan, kun Halford venyttää äänijänteitään. Sin on viimeinen studiolevy, jolla bändi käytti alkuperäistä fonttiaan logossa. Se on noussut omassa asteikossani Anttilan alelaarista yhdeksi yhtyeen parhaista.

Stained Class (1978) on itselleni varhaisista Priesteistä kaikkein tuntemattomin. Monille se on kuitenkin yhtyeen tärkein albumi. Siinä on vauhtia ja komppia, joka vaikutti merkittävästi myöhempään speed metallin kehittymiseen. Siitä puuttuvat ne ”progressiiviset” elementit, jotka pienenä hämmensivät mutta jotka ovat sittemmin muodostuneet viehättäviksi yhtyeen varhaislevyillä. Teoksen tunnetuin biisi on surullisenkuuluisa Spooky Tooth -laina ”Better by you, better than me”, sillä siitä bändi oli Yhdysvalloissa oikeudessa vuonna 1990, kun teini oli kuullut siinä itsemurhaan kehottavan viestin (”do it”). Kun syytteet raukesivat, Priest aloitti seuraavan keikkansa kyseisellä biisillä. Se on hieno biisi, mutta ei edusta levyn aikaista uutta ilmettä. Kokonaisuutena levy ei nouse omien suosikkieni joukkoon. Se on poikkeuksellisen totinen teos. Se on kyllä koherentimpi ja ehkä harkitumpi kuin edeltäjänsä, mutta nämä eivät tee siitä parempaa. On jopa hieman yllättävää, että rumpaliksi tulleen Les Binks yhdessä Halfordin kanssa tekemä ”Beyond the realms of death” on yksi kohokohdista (myös pisin, lähes 7 minuuttia).

Killing Machine (1978) ilmestyi samana vuonna. Näihin aikoihin yhtye alkoi verhota itsensä nahkaan ja niitteihin. Tämä oli myös toinen ja viimeinen levy, jolla rummuissa oli Les Binks. Minulle levy ei ole tärkeintä Priestiä, mutta kyllä se on kuunneltu jo teininä. Osa levystä on turhan vakavissaan suurelle yleisölle tehtyä rokkia (”Rock forever”, ”Evening star”). Siellä on myös yhteislaulua (jotenkin viehättävä ”Take on the world”, joka jäljittelee Queeniä mutta sopii minulle paremmin), nahkahauskaa (”Hell bent for leather”) ja balladia (kohtuullisen onnistunut ”Before the dawn”), mutta levy ei silti tunnu hajanaiselta. Melko hyvä kokonaisuus.

British Steel (1980) yhdistää hyvällä tavalla tinkimättömän musiikillisen asenteen ja halun menestyä kaupallisesti. Sen ehdoton kohokohta on yhtyeen tunnetuin kappale ”Breaking the law”. Siellä on myös itseäni puistattava ”Living after midnight”, joka on toki kaupallisuuden kannalta onnistunut. Yhteislaulua edustaa tällä levyllä ”United”, joka toimii ihan hyvin, jos ei ajattele sitä yrityksenä toistaa edellisen levyn vastaavaa (”Take on the world”). Avausraita ”Rapid fire” ilmoittaa tehokkaalla riffillään, ettei rankkuudesta ole luovuttu. Levy tuli kuunneltua jo lapsena ja ostettua vähän aikaa sitten cd-muotissa. Nyt kuunneltuna levyyn ei saa mitään uutta otetta. Se on yhtyeen klassikko, syystäkin, mutta oikein tiukkapipoisesti tulkittuna vain ”Breaking the law” pääsisi minun parhaat-kokoelmalle. Ehkä sinne menisi myös ”Rapid fire”. Tälle levylle rumpupallille istui Dave Holland, joten yhtyeen paras ja tunnetuin kokoonpano oli valmis.

Point of Entry (1981) tuli ostettua jo lapsena amerikkalaisen painoksen vaihtoehtoisella kannella. Bändin jäsenet eivät pitäneet tästä kannesta, mutta minusta se on viehättävä sen aikaisine matriisitulostimen printtipapereineen (etsikää kuva, jos kiinnostaa). Pari kaveriani piti sitä bändin parhaana levynä noin vuonna 1986. Itselleni se jäi aina omien suosikkieni varjoon. Levy on otteeltaan askel kevyempään suuntaan, kenties menestyksen toivossa. Se ei ole Priest-kaanonin huipulla, mutta se myi kultaa Yhdysvalloissa. ”Heading out to the highway” on edelleen hieno, melodisesti rokkaava aloitus. Saman voi sanoa kappaleista ”Don’t go” ja ”All the way”. Mukana on kuitenkin kovin tylsiä vetoja, kuten ”Hot rockin”, joka kuulostaa halvalta parodialta. Kokonaisuus jää valjuksi.

Screaming for Vengeance (1982) oli kaupallinen menestys yleisesti ja läpimurto Yhdysvalloissa. Se on myös sisällöllisesti onnistunut. Se alkaa upealla introlla (”The Hellion”) ja jatkuu hienolla biisillä ”Electric eye”. Valinta singleksi oli onnistunut ”You’ve got another thing coming”, joka tehtiin viime hetkillä ja päätettiin pikaisen harkinnan jälkeen lisätä albumille. Nimibiisi on yksi parhaista ja täytebiisejä on hyvin vähän. Jopa Bob Halligan Juniorin säveltämä 80-luvun pop-melodialla varustettu ”(Take these) Chains” uppoaa. Lapsena kuuntelin tätä c-kasetilta, mutta pari vuotta sitten hankin sen edullisesti vinyylinä. Albumi kuuluu Priestin huippuihin.

Defenders of the Faith (1984) oli lapsuuteni suosikkilevyjä. Tapailin sanoja levyn sisäpussissa ja testasin, taipuuko kieli avausraita ”Freewheel burningin” kovatempoiseen tahtiin. Se on muistojen levy, ja siksi on lähes mahdotonta saada siihen etäisyyttä. Edelleen avausraidan lisäksi niin moni biisi kuulostaa mainiolta: ”Eat me alive”, ”Love bites”, jopa tekstiltään typerä ”Rock hard, ride free”, puhumattakaan loistavista ”The Sentinel”, ”Jawbreaker” ja ”Some heads are gonna roll”, joka oli toinen Robert Halligan jr:n sävellys Priestille. Yhdysvalloissa levy myi platinaa ja muuallakin mukavasti. Se on edelleen 80-luvun hevin rakkaimpia levyjä.

Siinä oli pikakelauksella Judas Priestin 10 ensimmäistä vuotta ja yhdeksän studioalbumia. Edelleen Sad Wings ja Sin ovat hienoja genresekoituksia yhtyeeltä, joka hakee omaa ilmaisuaan. Priestin kasariheviä karttaville ne voivat olla parasta, mitä yhtyeellä on tarjota. Niitin ja nahkan nimeen vannovana aikana bändi teki tiukkoja levyjä, joista parhaiten rokkikaanoniin syöpyy British Steel. Itselleni kuitenkin Screaming ja varsinkin Defenders ovat tärkeitä. Kuten varmasti kävi ilmi, minulla on ollut läheinen suhde yhtyeeseen. Hylkäsin sen teini-iässä vuosiksi, mutta siitä kirjoitan seuraavassa osassa.


Ei kommentteja: