Tiede kutsumuksena (Weber)

Ihmis- ja yhteiskuntatieteiden klassikko Max Weber julkaisi vuotta ennen kuolemaansa esseen tieteestä kutsumuksena. Weber korostaa vuonna 1919, miten tiede on kutsumus ja riski. Hän nimittää tieteelliselle uralla antautuvia uhkarohkeiksi, koska he eivät tiedä, onko heillä muutamia vuosia alalla jatkettuaan mitään mahdollisuuksia saada toimeentuloaan tieteen parissa.

Hyvillä ja ahkerillakin kyse on usein sattumasta. Milloin sattuu olemaan paikkoja vapaana, milloin sattuu olemaan oikeassa vaiheessa uraa, milloin sattuu olemaan myötämielisiä arvioitsijoita. Toimeentulonsa saavatkin saattavat traumatisoitua. Weber kirjoittaa, että ”kukaan yliopistonopettaja ei mielellään muistele valintakeskusteluja, sillä ne ovat harvoin miellyttäviä.” Ja jos ei traumatisoidu, saattaa vähintään katkeroitua: ”uskotteko katkeroitumatta ja turmeltumatta kestävänne sitä, että vuodesta toiseen keskinkertaisuus toisensa jälkeen kohoaa yläpuolellenne?”

Seisooko lopulta sitten kiitos elämäntyöstä, kun aika on jättänyt. Ei sentään. Weberin mukaan tieteeseen on sisäänrakennettu toisenlainen logiikka: yksittäisen tieteellisen oivalluksen täyttymyksenä ja päämääränä on se, että se tulee ylitetyksi, ja siinä mielessä vanhentuu.

Vaikka Weber kirjoittaa asiaa, itseäni on pitkään kiusannut ”kutsumuksen” käsitteen funktio nykymaailmassa. Vaikka tiede – kuten moni muukin työ – on monille kutsumus siinä merkityksessä, että se on erityisen merkittävää sen harjoittajan elämässä, se myös on oikeuttamassa poikkeuksellisen korkeasti koulutettujen ihmisten paikoin huonoja työolosuhteita (epävarmuus, koulutukseen nähden alhainen palkka jne.). Kun minusta tehtiin kerran juttu, jossa käsiteltiin tutkijuutta urana, toimittaja kirjoitti kutsumuksesta. Itse en sanaa käyttänyt ja pyysin häntä ottamaan sen pois lopullisesta versiosta.

Esseen perustavin sanoma koskee tieteen erillisyyttä arvoarvostelmista. Weber erottelee opettajan ja johtajan/profeetan/demagogin ideaalityypit ja korostaa, että vaikka opiskelijat usein haluavat johtajan, akateemisen maailman on tarjottava vain opettaja. Weber korostaa, että ”politiikka ei kuulu luentosaliin” ja että ”aito opettaja varoo visusti tyrkyttämästä korokkeeltaan minkäänlaista kannanottoa.”

Weber perustelee, miksi tällainen työ, joka tarjoaa ajattelun menetelmiä ja välineitä sekä tietoa, on arvokasta juuri sellaisenaan, ilman kannanottoja. Hän kirjoittaa, että ”jos ymmärrämme asiamme […] voimme siis pakottaa yksilön selvittämään itselleen hänen oman toimintansa perimmäisen mielen tai ainakin auttaa häntä siinä. Se ei minusta näytä olevan kovin vähän, ei henkilökohtaisenkaan elämän kannalta.”

Weberin käsityksiä on kontekstualisoitu omaan aikaansa. Weber puhui tieteeseen nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä tieteen puolesta juuri erottamalla sen arvoarvostelmista. Harvemmin kuitenkin mainitaan, että Weberin kanta olettaa, että vain opettaja on äänessä – kuten karkeimmillaan perinteinen luennointi meneekin. Weber kirjoittaa: ”Luentosalissa, jossa opettaja istuu kuuntelijoitaan vastapäätä, on kuuntelijoiden vaiettava ja opettajan puhuttava. Minusta on vastuutonta käyttää hyväksi sitä tilannetta, että opiskelijan on edistyäkseen käytävä opettajan luennoilla ja että paikalla ei ole ketään, joka voisi arvostella opettajaa.”

Ensinnäkin voidaan kysyä, miten asetelma muuttuu tilanteessa, jossa yksinpuhelun tilalla on keskustelu, kuten nykyään on tapana (toki opettajan johdolla). Ainakin yhdeltä Weberin perustelulta putoaa pohja, mutta ei välttämättä hänen näkemykseltään. Toiseksi voidaan kysyä, miksi opettajan yksinpuhelulla ja arvostelijoiden puutteella olisi vaikutuksensa vain arvoarvostelmien esittämiseen eikä myös tieteellisten teorioiden ja tulkintojen esittämiseen.

Nykyajattelijoista Stanley Fish on kenties kaikkein äänekkäimmin puolustanut Weberin kantaa (esimerkiksi teoksissa Save the World on Your Own Time ja Think Again). Moni kuitenkin on pohtinut, että aktivisti-opettajalla voi olla merkittävä pedagoginen arvo erityisesti keskustelevassa opetustilanteessa.

Pidän Fishin kantaa tarpeettoman jyrkkänä, mutta arvostan suuresti hänen tapaansa muistuttaa, että akateemisessa maailmassa keskeisintä on ”akatemisointi” (siis ilmiöiden lähestyminen akateemisten työkalujen avulla, ei arvoarvostelmat). Opettajan arvot ilman ”akatemisointia” eivät ole kiinnostavia eivätkä ne kuulu luokkaan. Sen sijaan akateeminen analyysi voi hyvin tuoda esiin halun alkaa pohtia omia arvojaan.

Yksi minuun vaikuttaneista ajattelijoista on äskettäin kuollut Zygmunt Bauman. Hän hylkäsi Weberin kannan ja piti arvokeskustelua keskeisenä osana modernisaation analyysia. Itselleni Baumanissa on tärkeää yhteiskunta-analyysi, joka pakottaa arvojen pohdintaan. Bauman ei kuitenkaan esittänyt, että nämä ovat tärkeitä arvoja, jotka sinunkin kannattaisi omaksua. Toinen itselleni tärkeä ajattelija on Lawrence Grossberg, joka saarnamiehen tyylillään hylkää Weberin kannan mutta kritisoi myös tutkimusta, joka arvojensa vuoksi tietää vastaukset etukäteen. Kolmas tässä suhteessa kiinnostava ajattelija on Michel Foucault, jota moni syytti nihilistiksi ja relativistiksi, jolla ei ole mitään annettavaa arvokeskusteluun. Itse olen saanut Foucault’lta aineksia omien arvojen pohdintaan paljon enemmän kuin huolestuneilta moralisteilta.

Weberin essee on tänä päiväkin kiinnostavaa luettavaa. Yllä on mainittu muutamia syitä tarttua siihen lähes sata vuotta julkaisun jälkeen. Sen kysymys opettajan roolista ja arvojen asemasta tieteessä on edelleen ajankohtainen. Se löytyy teoksesta Tiede ja politiikka. Kutsumus ja ammatti (Vastapaino 2009), jossa nimensä mukaisesti on tiede-esseen lisäksi politiikkaa käsittelevä kirjoitus.