Islamin huntu

Jos kuvittelet, että musliminaiset ovat aina ja kaikkialla pitäneet huntua ja että Koraani yksiselitteisesti määrää naiset hunnuttautumaan, Renata Pepicellin teos Islamin huntu (2014, italiankielinen alkuteos 2012) on juuri sinulle. Tosin jos ajattelet edellä mainitulla tavalla, et ehkä halua lukea teosta, sillä se saattaa pakottaa sinua muuttamaan mielesi.

Ostin Pepicellin teoksen puolitoista vuotta sitten akateemisen alennuksesta. Siitä lähtien se on odottanut vuoroaan lukupinossa. Vihdoin löysin tarvittavan ajan sen lukemiseen.

Teoksessa kerrotaan seikkaperäisesti, miten hunnun käyttöä perustellaan ja vastustetaan esimerkiksi teologisin perustein. Tämä osio osoittaa kiinnostavasti hunnuttautumisen kompleksisuuden. Molemmille kannoille – puolustavalle ja vastustavalle – on perusteensa. Pepicelli tyytyy erittelemään erilaisia perusteita, mutta ei pureudu teologisten perusteiden jaettujen lähtökohtien oikeutukseen. Keskustelussa jaettua on se, että Koraani on auktoriteetti, samoin kuin Muhammad. Jos näitä auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, perustelut tehdään teologisen tulkinnan kautta. Jos mainitut auktoriteetit kyseenalaistetaan, koko tulkintakehys menettää merkityksensä.

Teoksessa käydään läpi hunnuttautumisen historiaa ja hunnuttautumisen asemaa kolonialistisissa fantasioissa. Yksi keskeinen seikka huntuhistoriassa on  hunnuttautumisen suosion merkittävä lasku 1900-luvun alkupuoliskolla esimerkiksi Iranissa, Turkissa, Tunisiassa ja Egyptissä. Kehitys, jota erilaiset poliittiset virtaukset tukivat, jatkui suunnilleen 1970-luvulle. Sen jälkeen hunnuttautumisesta on tullut uudelleen suosittua.

Osin kehitys liittyy jälkikolonialismiin. Modernisoituvat maat ajoivat ensiksi huntuvastaista politiikkaa, mutta siirtomaaherrojen huntuvastaisuus toimi yhtenä kimmokkeena perinteen elvyttämiseen, kuten Franz Fanon esittää. Pierre Bourdieu kutsuu tätä ”kolonialistiseksi traditionalismiksi”. Kyse ei siis ole yksinkertaisesti vanhojen tapojen jatkumisesta.

Pepicelli käy kiinnostavasti läpi myös nykyaikaista keskustelua. Hän keskittyy Eurooppaan, erityisesti Ranskaan, mutta tuo esiin näkemyksiä esimerkiksi Egyptistä ja Yhdysvalloista. Ranskaan keskittyminen on perusteltua, sillä siellä viranomaiset ovat tehneet 2000-luvulla merkittäviä päätöksiä, jotka rajoittavat hunnun käyttöä koulussa sekä niqabin ja burkan käyttöä ylipäätään julkisissa tiloissa. Yksi mielenkiintoisimmista seikoista koko jupakassa on se, että vuonna 2004, jolloin hunnun käytön kouluissa kieltävä laki tuli voimaan, vain 14 prosenttia Ranskassa asuvista musliminaisista käytti hijabia. Tämä kuvio pätee vielä selvemmin, kun on keskusteltu niqabin ja burkan käytön kieltämisestä. Kielto koskee erittäin harvoja ihmisiä, mikä tarkoittaa, että keskustelu on enemmän periaatteellista pohdintaa maiden itse-identiteetistä.

Pepicellin sanoma on, että hunnusta keskusteltaessa pitäisi kysyä sitä käyttäviltä naisilta. Tämä on tavallaan hyväksyttävä sanoma, koska hunnutetut ja hunnuttamattomat naiset jäävät helposti syrjään keskustelussa – he ovat keskustelun kohteita eivätkä keskustelijoita.

Toisaalta voidaan kysyä, miksi yksilön kanta olisi tärkein. Eikö hunnuttautuminen ole mitä suurimmissa määrin ollut yhteisöllinen asia, jolla osoitetaan jäsenyyttä ja kuuliaisuutta aviomiehelle, perheelle, suvulle, heimolle, kansalle ja islamin yhteisölle (ummalle)? Näin ajateltuna naisten yksilöllisten äänten kuuleminen jo siirtää keskustelun modernisoituun kontekstiin, jossa yksilöllisten valintojen tekeminen ja niiden perustelu on keskustelun lähtökohta. Tällä en tarkoita, etteikö yksilöitä pitäisi kuunnella, vaan sitä, että silläkin näkökannalla on omat mahdollisuusehtonsa ja historiansa, jotka olisi hyvä kirjoittaa auki. 

Lisäksi Pepicellin kirjassa on äänessä pääosin koulutetut ja artikulointitaitoiset hyväosaiset naiset. Pohdinta kouluttamattomien, jopa lukutaidottomien ja taloudellisesti suvusta tai aviomiehestä riippuvaisten naisten tilanteesta pitäisi olla osa huntukeskustelua. He eivät ole äänessä Pepicellin teoksessa. On naisia ja naisia. On turha kuvitella, että esimerkiksi osaavasti artikuloiva koulutettu käännynnäismuslimi edustaisi huntua koskevissa näkemyksissään kaikkia naisia.

Usein huntua puolustavat esittävät, että huntu on suoja läntisiltä kulutusihanteilta. Joskus kyllästyttää asetelma, jossa hunnun ainoa vaihtoehto on täydellinen antautuminen kerskakulutukselle ja kapitalismille. Eikö huntua voisi puolustaa toisin kuin rakentamalla mustavalkoisia vastakkainasetteluja? Pepicelli tuo hyvin esiin erilaisia näkemyksiä, mutta yksi teoksen puute on se, ettei hän pahemmin analysoi näitä väitteitä. Kuitenkin se, että teoksen viimeinen luku käsittelee islamilaista muotia näyttää (vaikka kirjoittaja ei itse sitä sanokaan), ettei huntu ole mikään suoja kulutuskulttuurilta.

Lisäksi teoksessa on muutamia kohtia, joissa alan yskiä levottomasti ja kiemurrella. Yksi näistä on se, kun Pepicelli antaa Annelies Moorsin tulkintojen kuulua kritiikittömästi. Kun aiheena on kasvot peittävän hunnun tuoma kiusaantuminen viestintätilanteessa, se kuulemma johtuu tästä:

”Hunnutettu nainen […] rikkoo sen kulttuurisen konvention, jonka mukaan miehet katsovat naisia ja naiset omaa, miesten silmistä heijastuvaa kuvaansa (Moors 2009, 406).” (Pepicelli 2014, 188.)

Kokonaisuutena Islamin huntu menee kuitenkin plussan puolelle, erityisesti kartoittaessaan hunnutuksen ja siitä käytävän keskustelun monimuotoisuutta ja -mutkaisuutta.

Ymmärtääkseni Pepicellin teosta ei ole käännetty englanniksi. Minusta on hienoa lukea teoksia myös muilta kielialueilta. Suuri osa akateemisesta käännöskirjallisuudesta tulee englannin kielestä. On myös tavallista, että tulemme tietoisiksi muilla kielillä julkaistuista teoksista vasta englantilaisen käännöksen jälkeen. Poikkeuksia tähän on ollut muutamat esimerkit ranskalaisesta ja italialaisesta filosofiasta ja sosiologiasta 1990-luvulta ja 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Mitä filosofia on? ilmestyi suomeksi ennen kuin englanniksi, samoin Michel Maffesolin Maailman mieli ja osa Tutkijaliiton Polemos-sarjan italialaisten ajattelijoiden teoksista. On miellyttävää huomata, ettei tämä ”perinne” ole täysin kadonnut.