lauantai 18. maaliskuuta 2017

Studioalbumit osa 74: Butthole Surfers

San Antoniossa, Texasissa vuonna 1981 perustettu Butthole Surfers kuuluu yhtyeisiin, joita olen aina arvostanut. Se ei kuitenkaan aina käänny aktiiviseksi kuunteluksi. Teininä, kun etsin omaperäistä musiikkia, innostuin yhtyeestä jonkin verran. Sekavan kuuloiset levyt pitivät sisällään huikeita hetkiä, mutta myös kaikkialle leviävää sekoilua. Grunge, industrial ja MTV nostivat yhtyettä esiin, varsinkin kun he siistivät aktiaan. Sen ajan levyjä ostin hyllyyn. Varhaisempia nauhoittelin satunnaisesti c-kaseteille, mutta niitä ei jaksa kuunnella huonon laadun vuoksi. Sen sijaan päätin kuunnella systemaattisesti kaikki studiolevyt läpi.

Psychic… Powerless… Another Man’s Sac (1984) avaa pelin täydellisesti. Kahden ja puolen minuutin ”Concubine” on sellaista korvia raastavaa ulinaa, että se karsii suurimman osan kuulijoista heti. Jäljelle jäävät nauravat ja haluavat lisää. Levyllä sekoitetaan jatsia, post-punkia, psykedeliaa, rokkenrollia, hardcorea, huumoria ja muutakin. Välillä lainataan Black Sabbathin rumpukomppia (”Dum dum”) ja välillä räkäisy on rytmisoitin (”Lady Sniff”). Levyn loppupuolen ”Mexican caravan” lienee suorin ja helpoin, mutta sekin on kaikkea muuta kuin tavallinen ralli. Levy on laillansa upea, kokeileva paketti, joka ei tule koskaan kääntymään valtavirran suosioon. Ne, jotka pitävät teosta sekoiluna ovat oikeassa, mutta harva yhtye sekoilee näin omintakeisesti. En usko, että kukaan jaksaa kuunnella tätä päivittäin, mutta on hienoa, että se on olemassa. Jo tässä vaiheessa bändin faneihin lukeutuivat Sonic Youth ja Soundgardenin kitaristi Kim Thayil.

Rembrandt Pussyhorse (1986) on albumi, jota on kuvattu kokeellisen yhtyeen kokeellisimmaksi levyksi. Avausraita ”Creep in the cellar” on viuluineen lupaava. Itse asiassa bändi vain jätti ostamansa 16-raiturin yhdelle raidalle siellä olleen kantribändin viuluosuuden. Sitä seuraa levoton, onnistuneen sopivasti sekoileva ”Sea ferring”. Kolmantena on erittäin kokeellinen Guess Who -laina ”American woman”. Alkuperäistä ei ole helppo tunnistaa. Tällä linjalla levy jatkuu hamaan tappiin asti. Se on toimiva paketti, mutta aika raskasta kuunneltavaa. Cd:n bonuksena on Cream Corn from the Socket of Davis -ep (1985), jonka mainio avausraita ”Moving to Florida” on yksinkertainen kertojaäänen narina yhdistettynä lyhyisiin toistuviin riffeihin ja muutamiin kummallisiin musiikkiosuuksiin. Ep:ltä nostan myös esiin kappaleen ”To Parter”, jossa parin minuutin Sonic Youth -häröilyn jälkeen bändi löytää hienon melodian ja jamitteluvaihteen – niin tyypillistä yhtyeelle. Iso osa ep:stä kuului bändin keikkasettiin.

Locust Abortion Technician (1987) on monien mielestä bändin mestariteos ja grungen edeltäjä. Se kuului myös Kurt Cobainin 50 parhaan albumin listalle. Sen intro on mainio keskustelu isän ja lapsen välillä, joka päättyy isän kolminkertaiseen huutoon Satan! Siitä lähtee Sabbath-riffi, ja biisin nimi ei ole ”Sweet leaf” vaan ”Sweet loaf”. Biisiä ovat sämplänneet Orbital ja Kid Rock. Tällä levyllä ja äsken mainitulla biisillä surfferit käyttivät vokaaleja muuntavaa laitetta, jota he kutsuivat laulaja Gibby Haynesia mukaillen Gibbytronixiksi, joskin se introdusoitiin jo yllä mainitulla ep:llä. Samaa vempelettä käytetään levyn kohokohtiin kuuluvalla a-puolen päättävällä suoralla tykityksellä ”Human cannonball”. Näiden mainittujen biisien välissä on neljän raidan verran enemmän ja vähemmän biisimäistä häröilyä. B-puoli on pääosin kokeilua ja äänimaisemaa, jossa perinteiset biisirakenteet loistavat poissaolollaan. Oma suosikkini b-puolelta on levyn päättävä, soitosta ja puheosuuksista koostuva ”22 going on 23”, joka muistuttaa, mistä kovasti diggailemani Alice Donut haki inspiraatiotaan. Levyä on kuvattu painajaismaiseksi happomatkaksi. En edes yritä keksiä nasevampaa luonnehdintaa.

Hairway to Steven (1988) muistuttaa, että Apulanta on hyvä kopioimaan ideoita. Tämä kuuluu albumeihin, joka julkaistiin ilman biisien nimiä. Jokaista biisiä kuvasi piirros pepusta, ulostamisesta tai muusta sellaisesta, joka sopisi myös Apulannan nimeen muttei imagoon. Myöhemmin biiseille on annettu yleisesti vakiintuneet nimet. Levyn nimi on tietenkin vähän stilisoitu munansaannos Zeppelinin hitistä. Ehkä suurin muutos bändin työskentelytavoissa oli se, että studioon mentiin biisien kanssa, kun taas aikaisemmin bändi oli mennyt studioon kokeilemaan, mitä voisi laittaa nauhalle. Yli 12 minuuttia kestävä avausraita ”Jimi” on kuin 33 rpm soiva 45, joten kovin kaupallisilla linjoilla ei mennä. Albumilla on helpompiakin raitoja, kuten bändin huumoriin sopivasti nimetty ”I Saw an ex-ray of a girl passing gas”. Siinä ja muutamissa muissakin levyn biiseissä pistää esiin akustisen kitaran aktiivinen käyttö. ”John Smoke” ja ”Julio Iglesias” ovat kallellaan amerikkalaiseen ja meksikolaiseenkin perinne- ja juurimusiikkiin (tai jälkimmäinen on oikeastaan silkkaa rockabillya), samalle purkille, josta Tav Falco ammentaa.

Piouhgd (1991) on tunnettu lähinnä siitä, että sieltä löytyy (Suomen television eräässä mainoksessakin soinut) onnistunut versio Donovanin kappaleesta ”Hurdy gurdy man”. Levyä on parjattu, mutta en ymmärrä miksi. Tai ymmärrän sen, että kyse ei ole aivan niin sekavasta tuotoksesta kuin yhtyeeltä on totuttu saamaan. Aikamoinen sillisalaatti se silti on. Alun kaksiosainen ”Revolution part 1” ja ”Revolution part 2” toimii erinomaisesti (varsinkin jälkimmäinen). Sitä seuraa kantrikaksikko ”Lonesome bulldog I” ja ”Lonesome bulldog II”. Levyn jälkipuolisko on rytinää, joskin bändin omalla asteikolla ote on jopa seesteinen. Sieltä toki löytyy taas pakollinen Sabbath-viite kappaleessa ”No, I’m iron man” ja Jesus & Mary Chainia täydellisesti imitoiva tai parodioiva ”Something”. Cd-version bonuksena on neljän biisin Widowermaker -ep (1989), joka löytyy hyllystäni kymppituumaisena. Siellä on yksi myöhäisteini-iän suosikeistani, riipivä mestariteos ”Bon song” (tai ”Bong song”) ja riemuralli ”Booze, tobacco, dope, pussy, cars”. Näihin aikoihin Kurt Cobain ja Courtney Love tapasivat – missäpä muualla kuin Butthole Surfersin konsertissa (soitti siellä myös L7). Ennen seuraavan levyn ilmestymistä laulaja Gibby Haynes oli myös vieraillut vokaaleissa Ministryn hitillä ”Jesus built my hot rod”, jonka syntyvaiheista – ja Gibbyn roolista – Ministryn Al Jourgensen tarjoaa herkullisen kuvauksen kirjassaan Kolmesti kuollut.

Independent Worm Saloon (1993) on itselleni albumi, jolla hyppäsin kunnolla yhtyeen kyytiin, vaikka en aivan tuoreelta sitä ostanut. Levyltä lohkaistu loistava videoraita ”Who was in my room last night?” pyöri MTV:llä ainakin sen verran, että joku kavereista ehti nauhoittaa sen videolle. Toinen suosikkiraitani on ”Goofy’s concern”, jota vertailin mielessäni aikansa grunge-artisteihin, anaalisurffareittein eduksi. Myös sitä edeltävä ”Chewin’ George Lucas Chocolate” on hauska alku”soitto” sitä seuraavalle jytisevälle rokille. Teoksen 17 raitaan mahtuu taas monenlaista tyyliä, joten ei ihme, ettei jokainen raita ole timanttia. Sen tuottajana oli Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka halusi yhtyeeltä hieman suorempaa tyyliä ja laajempaan yleisöön vetoavaa musiikkia Sitä hän sai, vaikka ihan jokaiselle BS ei tässäkään muodossa ole tarkoitettu. Levyllä on koukeroisia ja moniosaisia sävellyksiä, joilla ei monimiljoonaiseksi kasvanutta grungesta ja industrialista innostuvaa yleisöä kosiskeltu, vaikka hengenheimolaiseksi BS määrittyi. ”Alcohol” kierrättää yhtyeen vanhaa tyyliä sopivan lähestyttävään riffittelyyn, ”Strawberry” on yhtyeen helposti lähestyttävämpää – ja sellaisenaan onnistunutta – materiaalia ja ”Dancing fool” taas rytisee ja vinkuu niin, että tulee nuoruus mieleen. Kuriositeettina mainittakoon ”Some dispute over t-shirt sales”, jossa laulussa on lainaa Haynesin laulamalta Ministryn ”Jesus…”-hitistä, mutta ilmeisesti BS soitti biisiä jo ennen Ministryn biisin tekemistä. Ehkä Haynes lainasi itseltään, kun kehitteli kamoissa vokaaliosuuttaan Ministrylle. Muutenkin levy muistuttaa etäisesti Ministryä, mutta silti BS menee huumorissaan, kansitaiteessaan ja räävittömyydessään ihan omalla tasolla. Ennen seuraavaa levyä yhtye teki mainion Underdog-teemalaulun kokoelmalle Saturday Morning: Cartoon’s Greatest Hits (1995), josta löytyy muitakin helmiversioita sarjakuvatunnareista (Ramones, Helmet, Reverend Horton Heat, Violent Femmes ja The Murmursin höpsö ”H.R. Pufnstuf”).

Electriclarryland (1996) on kultalevyyn yltänyt kaupallinen menestys. Hieman totuttua seesteisempi meininki näkyi suosion saaneella top 40-raidalla ”Pepper”, joka muistuttaa Beckiä, mutta ihan tavalliselle musiikinkuluttajalle levy on aivan liian vaikea ja omaperäinen. Myös ”Cough syrup” on melkein poppia, mutta se ei tee yhtyeestä minun arvioinnissani yhtään huonompaa. Ostin levyn pian ilmestymisen jälkeen ja olen aina pitänyt siitä. Suorat ja rankat raidat iskevät edelleen yhtä hyvin kuin kevyet. Esimerkiksi ”Ulcer breakout” on taattua laatua ja esimerkki siitä, että bändi osasi suorien ja simppeleiden kitararokkien säveltämisen. Sen bändi soitti myös eräässä television puheohjelmassa pistäen symbaalin tuleen. Kokonaisuutena levy on ehkä helpoiten lähestyttävä bändin tuotannossa, mutta se ei ole ainakaan minun kirjoissani kiusallinen myönnytys kaupallisuudelle.

Weird Revolution (2001) meni ohi ilmestyessään. En tiedä, miten se on mahdollista. Levyn kaksi raitaa päätyivät jopa leffoihin (”The shame of life” Phone Boothissa sekä Massive Attackilta ja hitiltä kuulostava ”They came in” elokuvassa Mission: Impossible II). Kuunnellaanpa teos sitten 16 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Tosin eka luetaan aina oikeassa olevan Pitchforkin arvio, jossa levy saa 0.4/10 ja kriitikko toteaa heti näin: ”They've never made a good record. Ever.” Siinäpä onkin hyvä lähtökohta yhtyeen kahdeksannen studioalbumin arvion kirjoittamiseen. Jatko on yhtä ylistystä: ”Weird Revolution exists only because the Butthole Surfers have mouths to feed, mortgages, and no other option in life.” Yhtye on tehnyt paljon kiinnostavaa musiikkia, mutta tämä levy ei sisällä sitä, ainakaan paljon. Samaa linjaa ei haluttu jatkaa, joten vauhtia on haettu valkoisten poikien amerikkalaisesta college rokista ja vähän hiphopista. Materiaali on kuunneltavaa, mutta ei oivaltavaa, yllättävää eikä häiritsevän hyökkäävää. Rummut on korvattu konerytmeillä ja lopputulos on (enimmäkseen) radioystävällistä. Sillä sanalla ei voi luonnehtia bändin aikaisempia tuotoksia. Oikeastaan ”Get down” ja ”Jet fighter” ovat aika innostavia, kunhan on sulatellut alkujärkytystä puolen albumin verran. Ja Gibbyn ääntä kuuntelee mielellään. Automatkoille levy voisi sopia ihan hyvin.

Vaikka bändi ei ole tehnyt uutta albumia yli viiteentoista vuoteen eikä keikkaillut aktiivisesti viime vuosina, se ei ole virallisesti hajonnut. On toki vaikea kuvitella, että eläkeikää lähestyvät jäsenet syksyllä 60-vuotta täyttävän Gibby Haynesin johdolla tekisivät ihan samaa kuin alle 30-vuotiaina, mutta jotenkin sitä toivoisi bändin saavan ansaitsemansa tunnustuksen. Suuri osa bändin tuotoksista on nerokasta, mutta samalla varsin raskasta kuunneltavaa.

Tässä en ole kirjoittanut kovin paljon kansitaiteesta, mutta siinä kontekstissa Butthole Surfers on klassikko. Moni kansi on häiritsevä, mikä vain korostaa kansitaiteen ja musiikin läheistä suhdetta.

Olen tovin kehitellyt ajatusta kahden rumpalin bändien hienoudesta, varsinkin jos puhutaan vaihtoehtoisesta musiikista. Esimerkiksi The Fall, Nomeansno, Thee Oh Sees, Radiohead, Arcade Fire, Bon Iver, Feelies, Ministry, Modest Mouse ja Pavement menevät tähän kategoriaan jossain vaiheessa uraansa (vakiona, keikoilla tai levyllä). Butthole Surfers hyödynsi kahta rumpalia neljällä ensimmäisellä albumillaan. Se vain vahvistaa käsitystäni kahden rumpalin toimivuudesta.

Ei kommentteja: