Mitä 15 vuotta kirja-arvioita opetti?

Vuosi 2018 on yhden aikakauden loppu. Lopetin tehtäväni yli 50 vuotta ilmestyneen uskontotieteellisen lehden, Temenoksen, kirja-arvioiden toimittajana. Tein sitä yhteensä 15 vuotta. Se on verrattain pitkä aika, mutta opettiko se mitään?

Aloitin tehtäväni muuta vuosi ennen väitöskirjani valmistumista. Mutta 15 vuoden kuluessa olen väitellyt, ollut Englannissa tutkimusprojektissa töissä, vienyt läpi Suomen Akatemian kolmivuotisen hankkeeni ja aloittanut työni uskontotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Temenoksen (pari kertaa vaihtuneen) tiimin kanssa ei ollut koskaan mitään hankaluuksia. Päätoimittajat antoivat vapaat kädet, toimitussihteerin ja taittajan kanssa asiat sujuivat mutkattomasti ja kielentarkastajien kanssa pärjäiltiin hyvin. Myös kustantajien kanssa oli helppoa, kunhan pysyi kärryillä alati vaihtuvista henkilöistä (pahimpana ehkä Routledge). Joskus se oli jopa hauskaa, kun konferensseissa alkoi tutustua kustantajien edustajiin, ja sähköpostiosoite sai kasvot tai katkennut kontakti muodostettiin uudelleen. Pari kertaa sain lehdeltä hiukan rahallista tukea konferenssimatkoihin – kerran Kööpenhaminaan ja kerran Tukholmaan, molemmat vuonna 2007.

Yksi tylsimmistä asioista oli kirjoittajien jatkuva etsintä. Usein on vaikea edes miettiä sopivia kirjoittajia, mutta tätä pahentaa se, etteivät kirja-arviot ole arvostettuja julkaisuina. Tutkijan kannattaa – ainakin yhdestä hyvin kapeasta näkökulmasta tarkasteltuna – olla kirjoittamatta kirja-arvioita ja käyttää se aika artikkelien väsäämiseen. En ole kuitenkaan tästä asiasta täysin samaa mieltä, ja palaan siihen pian.

Joka tapauksessa sopivan arvioitsijan löytäminen tarkoittaa usein, että prosessin saa aloittaa uudelleen, koska kyseinen henkilö ei juuri nyt ehdi tai halua kirjoittaa – ei vaikka deadline olisi neuvoteltavissa. Joskus suoraan sanottuna ärsytti, kun mielestäni tarjosin juuri sopivaa teosta aloittelevalle tutkijalle, joka kuitenkin totesi vain keskittyvänsä väitöskirjaansa seuraavat neljä vuotta. En välttämättä kysynyt toista kertaa.

Itse ajattelin, että siinä olisi varsin hyvä tapa aloittaa cv:n kartuttamisen lisäksi englanniksi kirjoittaminen oman tieteenalansa parissa, jos äidinkieli on joku muu. Toiset oivalsivat tämän, toiset eivät.

Kielteinen vastaus pyyntöön on kuitenkin asiallista. Se oli – yllä sanotusta huolimatta – aina melko helppo hyväksyä. Huomattavasti suurempi ja todella yleinen vitsaus on se, että potentiaalinen arvioitsija lupaa kirjoittaa, saa kirjan ja sitten alkaa ikuinen hiljaisuus tai udellessa postilaatikkoon saapuu kohtelias viesti, ettei nyt voikaan kirjoittaa. Näitä on tutkijoissa todella paljon. Vaikka ymmärrän tutkijoiden kiireet, preferenssit ja ajan käyttöön liittyvät suunnitteluongelmat, ylimielisyys ja välinpitämättömyys ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää.

Toisinaan tekstit kuitenkin tulivat minulle, muutenhan vuosien varrella ei olisi julkaistu arvioita. Pääosin tekstit olivat asiallisia kokonaisuuksia, jotka vaativat hyvin pientä korjailua, jotta ne saattoi julkaista. Tyytyväistä myhäilyä saivat aikaan tekstit, jotka olivat täysin tai lähes täysin valmiita saapuessaan minulle. Osan kirjoitin melkein kokonaan uusiksi, ja silloin piti käydä pari rundia sähköpostivaihtoa kirjoittajan kanssa. Yleisesti pyrin kuitenkin siihen, että tekstit menisivät läpi. Aina näin ei käynyt. Joskus joku itselleni täysin tuntematon lähetti tekstin kirjasta, jonka aihe oli lehden aihepiirien reunamilla. Jos teksti ei meinannut muokkautua, asia piti jättää sikseen. Onneksi näin ei tapahtunut kovin usein.

Sen ainakin opin, että kirja-arvioiden kirjoittaminen vaatii taitoa. Ja sitä taitoa voi kehittää. On monia mahdollisia ongelmia. Yksi ei osaa kirjoittaa jäsentyneesti – esitys ei ole looginen. Toinen kirjoittaa kuin kaikki olisivat lukeneet kirjan tai ainakin olettaen, että jokainen tuntee kirjan aihepiirin läpikotaisin. Kolmas, ja tämä liittyy tyypillisesti edelliseen, kirjoittaa kuin ei olisi koskaan vaivautunut selvittämään, millaiseen lehteen on kirjoittamassa. Neljäs ei ole alkuunkaan kiinnostunut suosituspituudesta (ja tämä oli yleensä hyvin pieni pulma). Viides on yltiökriittinen eikä siksi välitä edes esitellä kirjan argumenttia ja rakennetta. Kuudes on niin epäkriittinen ja imelä, että toimittaja haluaisi hyllyttää koko arvion.

Yleisin ja toimivin neuvoni kirjoittajille oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: kuvaa teoksen argumentti ja rakenne mahdollisimman rehellisesti ja laita loppuun pari kolme kriittistä huomiota. Se toimi useimmiten, ehkä juuri yksinkertaisuutensa vuoksi.

Toimittajana halusin varmistaa, että jonossa on aina odottamassa muutama arvio. Näin vältin tilanteen, jossa arvioita ei ole ollenkaan valmiina lehden deadlinen lähestyessä. Se oli mielestäni järkevin ratkaisu, vaikka se tarkoitti, että osa kirjoittajista joutui odottamaan pitkään oman arvionsa ilmestymistä. Otin standardiksi kiittää ihmisiä kärsivällisyydestä. Usein varoittelin etukäteen, että julkaisussa kestää tovi. Joskus joku höppänä yritti päästä jonon ohi jollain verukkeella, ikään kuin juuri heidän kirjoittamansa arvio olisi tärkeämpi kuin joidenkin toisten. Useimmiten kirjoittajat suhtautuivat kuitenkin myötämielisesti ja ymmärtäen kehittämiini toimintaperiaatteisiin.

Kirja-arviot tulevat kolmea pääreittiä pitkin: toimittaja voi pyytää arvostelukappaleita ja etsiä kirjoittajat; kirjoittaja ottaa yhteyttä toimittajaan ja saa sitten arvostelukappaleen; kirjoittaja lähettää valmiin arvion suoraan toimittajalle. Kaikki käyvät, mutta jos jotain saa sanoa ihmisille, niin viestini on tämä: olkaa aktiivisia kirja-arvioista vastaavien suuntaan ja kertokaa, että haluatte arvioida teoksen X. Jos teillä on jotain uskottavuutta toimittajan silmissä – mukaan voi laittaa perustelut tai cv:n – hän tilaa kirjan mielellään, koska se helpottaa hänen työtänsä mahdollisten kirjoittajien metsästämisessä.

Toimittajan työn etuihin kuuluu, että jos on oikein kiinnostunut kirjoittamaan jostain teoksesta, voi päättää olevansa ensimmäisenä jonossa. Tällaista kilpailua ei kuitenkaan syntynyt minun urani aikana kovin usein. Sen sijaan kirjoitin jonkin verran teoksista, jotka tulivat pyytämättä suoraan kustantajalta, jos innostuin niistä selaillessani. Muutaman kerran käytin tulevan viikonlopun kirjan lukemiseen ja arvion kirjoittamiseen, jos selaillessa syntyi jokin idea tai näkökulma, joka voisi perustella arvion.

Näissä kohdissa aina ihmettelin niitä, jotka vaativat puoli vuotta arvion kirjoittamiseen eivätkä silti saa niitä valmiiksi. Se myös opetti itselleni joidenkin mielestä epäortodoksisen näkökannan: sinun ei tarvitse olla teoksen aihepiirin huippuasiantuntija, jos siihen saa muuten relevantin tai kiinnostavan lähestymistavan. Joka tapauksessa suosittelen seuraavaa: varaa kirja-arvioille rajattu aika ja tee työ siinä. Ei se vaadi viikkojen työtä. Sen kun luet kirjaa ja alat saman tien jäsennellä tiedostoon lauseita, joista käy ilmi keskeiset väitteet ja jotka sisältävät jonkinlaisen oman kriittisen näkökulman.

Kirjoitin Temenokseen yhteensä 13 arvioita (15 kirjasta) vuosien 2004 ja 2017 välisenä aikana. Tein yleensä niin, että en julkaissut peräkkäisissä lehdissä vaan joka toisessa (poikkeuksina vuodet 2005 ja 2007). Julkaisin kaikkina muina vuosina paitsi 2006, 2009 ja 2012.

Julkaistut arviot lähettelin kustantajille, jos löysin oikean osoitteen. Lisäksi lähetin usein omat arvioni teoksen kirjoittajalle tai kirjoittajille, ainakin silloin, jos oletin heidän kiinnostuvan pointeistani. Palaute oli aina vähintään kohteliasta (”fair and balanced”) ja usein suorastaan kehuvaa. Kertaakaan kirjoittaja ei lähtenyt kirjoittamaan privaattia vastinetta.

Uskoisin, että vaikka akateeminen maailma ei pisteyttäisi kirja-arvioita, niin niiden kirjoittaminen ja myös niiden toimittaminen on kohentanut monia tutkimuksellisesti relevantteja taitoja. Siksi myös sinun kannattaisi harkita arvioiden kirjoittamista. Niiden toimittaminen ei ehkä sovi kaikille, mutta sitäkin on hyvä kokeilla, jos tilaisuus tarjoutuu.

Tässä olen listannut kokemuksiani ja niistä voi lukea myös vastauksia otsikon kysymykseen. Viime aikoina into kirja-arvioiden toimittamiseen kuitenkin väheni. Se alkoi tuntua väkinäiseltä ja totesin, etten saa sinänsä tärkeästi työstä enää samanlaisia onnistumisen ja oivalluksen tunteita kuin aikaisemmin. 15 vuotta opetti myös sen, että pitää tietää, milloin on aika väistyä ja antaa tilaa muille.