Studioalbumit osa 95: The Stooges

Ensiksi tutuksi tuli Iggy Pop. Se oli vuonna 1987, kun katsoin televisiosta suorana hänen keikkaansa kotikaupungissani (viiden kilometrin päässä itse keikasta). The Stooges tuli tutuksi paljon myöhemmin, mutta on sekin viihtynyt mielessäni vuosikausia. Yle Areenasta katsottu dokumentti, Jim Jarmuschin Gimme Danger (2016), oli sen verran viihdyttävä, että päätin kuunnella kaikki Stoogesit läpi.

Kolme viidestä voin kuunnella fyysisinä äänitteinä poistumatta kotoa. Kahteen 2000-luvun albumiin tarvitaan suoratoistopalvelua.

The Stooges (1969) on protopunkin klassikko. John Calen tuottama albumi ei myynyt kummoisesti ilmestyessään, mutta sen vaikutusta myöhempään populaarimusiikkiin on vaikea yliarvioida. Yhtye oli aikaisemmin nimeltänsä The Psychedelic Stooges, ja psykedeeliseksi levynkin piti aluksi muodostua. Lyhyempi biisiformaatti kuitenkin mullisti kaiken ja levystä tuli rokkia, joka myöhemmin nimettiin protopunkiksi. Vain yksi raita, kymmenminuuttinen ”We will fall”, menee psykedelialle ominaisiin mittoihin, ja pidän siitäkin. Levyn tunnetuin raita on yksinkertaisuudessaan nerokas ja tehokas ”I Wanna be your dog”, mutta avausraita ”1969” ja b-puolen avaava ”No fun” nousevat myös merkittäviksi raidoiksi. The Stoogesia, erityisesti edellä mainittuja, on koveroitu niin paljon, etten lähde kirjoittamaan siitä aiheesta sen kummemmin. Yhtyeen debyytti on muuten siitä erikoinen klassikko, että bändillä oli valmiina noin 5 biisiä – jotka ovat myös levyn parhaita – ja loput tehtiin viime hetkillä. On tuttu kuvio, että viime hetkillä tehdään biisi, josta tulee yhtyeen merkittävin, mutta kun biisejä puuttuu enemmän, voi tulokseksi tulla pannukakku. Ei tullut. Hyllyssä tämä on ollut pitkään vain kopiona, mutta nyt se on myös vinyylinä.

Fun House (1970) oli debyytin tavoin kaupallinen pettymys ja historian rehabilitoima klassikko. Tämänkin sisältöä on koveroitu niin paljon, että mainitsen vain Damnedin debyytilleen tekemän ”1970” – nimellä ”I Feel alright” – koska se oli itselleni niin kova juttu teininä, ennen kuin olin edes kuullut alkuperäistä. Ja joillekin on olennaista, että Bar Loosen nimi on peräisin albumin kakkosraidasta, joka ei lukeudu suosikkeihini. ”T.V. Eye” on melkoisen tehokas punkrytistys, ”Dirt” on keskitason bluesia, ja päätösraita ”L.A. Blues” lähentelee noisea. Funhousen ostoaikaa en muista, mutta cd on kulkenut mukana useita vuosia. Täytyy silti sanoa, että levy ei koskaan ole noussut henkilökohtaisesti todella merkittäväksi siksi, että siinä on niin paljon runkkurokista – ja myös The Doorsin rokkaavasta puolesta – muistuttavaa materiaalia, josta edes saksofonin tuuttaus ei tee kuolematonta. Samasta syystä valitsen ehkä hieman epäortodoksisesti debyytin, jos nämä kaksi pitää asettaa paremmuusjärjestykseen, mutta tärkeän teoksen äärellä tässäkin ollaan.

Raw Power (1973) ilmestyi jo hyvin erilaisessa tilanteessa. Bändi oli välissä hajonnut ja uutena kasvona kitaristi James Williamson oli ryhtynyt heroiinikoukusta erkaantuvan Iggyn kanssa työstämään levyä. Aikaisemmilta tutut Ashetonin veljekset, Ron ja Scott, tulivat takaisin remmiin. Ja Bowie tuottajaksi, joskin markkinoille tuli myöhemmin myös Iggyn tuottama versio. Levyn avaa ehdoton tykkiraita ”Search and Destroy”. Sitä seuraa toinen onnistuminen, riipivä mutta vähemmän rokkaava ”Gimme danger”. ”Your pretty face is going to hell” on kovaa rokkia, mutta ei aivan alun tasoa. Kuiskaillen ja hönkäillen etenevä sumuinen ”Penetration” on vahvaa keskitasoa. B-puoli alkaa nimibiisillä, joka onkin tyylipuhdasta protopunkia parhaimmillaan. Hidastempoisempi ”I need somebody” toimii Iggyn narisevan äänen kera. ”Shake appeal” on taas onnistunut punkrokki ja levyn päättävä, yhdelle Läjä Äijälän projektille nimensä lainannut ”Death trip” on kokeilevampaa psykedeelistä rokkia. Tämäkään teos ei myynyt hyvin ilmestyessään, mutta sen merkityksen historia on jo osoittanut. En muista tarkkaan, milloin ostin tämän, mutta se oli markka-aikana. Siitä lähtien se on soinut taloudessa tasaisin väliajoin. Muistan joskus Kauko Röyhkän nimenneen sen parhaaksi rock-levyksi. Kovin kaukana totuudesta Röyhkä ei ole, vaikka ei se itselleni aivan kaikkein tärkein levy ole ollutkaan.

The Weirdness (2007) oli ensimmäinen elinaikanani ilmestynyt Stooges-albumi. Eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Keikat ehkä kiinnostivat ihmisiä, mutta muistan lukeneeni useammankin yhden tähden levyarvion (esimerkiksi Pitchfork). Kaiken huippuna on Alternative Pressin 0,5/5. Kokoonpano oli silti asiallinen – aikaisemmin bändissä olleiden Iggyn, Ashetonin veljesten ja saksofonisti Steve Mackayn lisäksi basistiksi tuli Minutemenin sympaattinen Mike Watt. Ja sisältökin on parempi kuin yllämainittujen arvioiden numerot. Niukasti. Ehkä 1,5/5 olisi valintani. Jos yhdellä sanalla pitäisi arvioida, se olisi ”yhdentekevä”. Kun kyse on suuren klassikkobändin paluusta, tuo sana ei saisi hallita fiiliksiä. Niin kuitenkin kävi, eikä tilanne ole muuttunut.

Ready to Die (2013) on siitä mielenkiintoinen reunionin jälkeinen levy, että se toistaa osaltaan The Stoogesin varhaisen tarinan: nyt biisinikkariksi ja jopa tuottajaksi tuli mukaan James Williamson, joka korvasi vuonna 2009 kuolleen Ron Ashetonin. Arviotkin olivat hitusen suotuisampia. Ja totta tosiaan. Tämähän kuulostaa varsin verevältä rokilta, vaikka ei se maailmaa mullista. Ei ole tarvekaan. Papparokkia hyvällä otteella, parempi kuin edeltäjä, mutta ymmärrettävästi kaukana yhtyeen kolmesta klassikosta.

Siinäpä tuli kuunneltua ja pitkälti kerrattua The Stoogesin studiolevyt. Paljon mikään ei mielikuvissani muuttunut. Raw Power ja debyytti ovat paikkansa ansainneet. Myös Fun House on merkkiteos, mutta omaan makuuni siinä ainesosien suhteet ovat menneet pieleen (liian vähän punkkia ja hitusen liikaa jotain sellaista, millä skandinaavisen toimintarokin heikoimmat yrittäjät täyttivät sävellyksensä). Paluulevyistä ei kai kukaan jaksa vakavissaan puhua kovin pitkään.