Jouluna
lueskelin nipun musakirjoja ja yksi niistä oli Ari Väntäsen kirjoittaman Stone (2018). Nimensä mukaisesti teos
kertoo keravalaisen thrash metal -yhtye Stonen tarinan. Sen innoittamana päätin
kuunnella yhtyeen studiolevyt läpi. Pari huomiota on kuitenkin paikallaan ennen
kuuntelua.
Ensiksi
itse teos on ihan käypä ja nopealukuinen katsaus yhtyeen uraan, joskin ote on
kovin myötäsukainen. Kontroversiaalisista ja elämänmakuisista puolista vaietaan,
jos ei oteta lukuun jäsenten muisteluita maaseudun keikkapaikoilta ja
huoltamoilta. Ehkä tässä halutaan keskittyä musiikkiin. Tai sitten ratkaisu on
tehty yhteistyön varmistamiseksi. Onkin jännää, ettei hepuista saa silti järin
sympaattista kuvaa. Mainittakoon kuitenkin, etten tunne heistä ketään
henkilökohtaisesti.
Toiseksi
yläasteella ei voinut välttyä pitkätukkaisilta Stonea kuuntelevilta
finninaamoilta, joiden päätä koristi lippa ylös käännetty lakki, pillifarkut,
varsilenkkarit ja farkkuliivi, jonka selkään oli kirjoitettu Stonen logo.
Tuossa laumassa oli osa parhaista kavereistani, mutta tein selväksi, ettei
meidän suosikkibändimme ole sama. Seurasin kyllä thrashin nousua ja innostuin
joistain, mutta Stone ei kuulunut niihin. Siksi voi olla, ettei tämänkään
kuuntelurupeaman lukeminen viehätä vanhoja faneja. Tai itseäni. No, katsotaan.
Stone (1988) on kenties ensimmäinen
merkittävä suomalainen thrash metal -levy. Siksi sillä on merkittävä paikka
kotimaisen populaarimusiikin historiassa. En ryhdy perkaamaan kriteerejä
väitteelle, mutta ainakaan tuon ajan teininä mikään suunnilleen samaan genreen
kuulunut ei tuntunut vertaisteni parissa yhtä keskeiseltä. Taisin nauhoittaa
levyn c-kasetille, mutta en kuunnellut sitä usein. Kaikkiaan Stone oli
treenannut ja valmis bändi musiikillisesti jo debyyttinsä aikaan. Se kopioi
onnistuneesti esikuviltaan, erityisesti Metallicalta, eikä tuotosta tarvitse
hävetä kansainvälisessä vertailussa. Levyn avaava ”Get Stoned” ja sitä seuraava
”No commands” olivat aikanaan jengin suosikkeja ja varmaan edelleen. Muusta
materiaalista nostan esiin ”Brain damagen” ja päätösraita ”Overtaken”. Koko
levy on tasavahva genrensä edustaja, mutta omiin korviini hiukan turvallinen ja
jopa varovainen. ”Final countdown” -vitsi saattoi upota finninaamoihin, jotka
eivät olleet yhtä suosittuja tyttöjen parissa kuin Joey Tempest, mutta sen
paikka ei ole levyllä. Muuten kaikki oli bändin omia tuotoksia.
No Anaesthesia! (1989) tuli heti seuraavana
vuonna ja voi pojat levyn nimen hokemista sai kuulla ikätovereiltaan. Levy sai
nimensä Metallican debyytillä julkaistusta Cliff Burtonin kappaleesta ”Anesthesia
(Pulling teeth)”. Toisen albumin menestys oli hieman ensimmäistä vaisumpaa,
mutta sisältö on hyvin samankaltaista. Alussa on introna Finlandia, mikä ei
varmaan ole vittuilua kuten edellisen levyn Europe-viritys. Sinänsä on hienoa,
että levyn pisin raita, yli 10-minuuttinen nimibiisi on sijoitettu b-puolen
ensimmäiseksi. Se ja sitä seuraava ”Light entertainment” istuvat a-puolta
paremmin omaan makuun. Esimerkiksi singlenä julkaistu ”Back to the stone age”
ei minulle lähde. Ehkäpä innostun rajummasta kamasta, kuten äskettäin
kuuntelemastani, samana vuonna ilmestyneestä Obituaryn Slowly we rot -teoksesta. Nipottaja voisi toki sanoa, että Obituary
on deathia ja Stone speediä/thrashia. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun
kuuntelin levyn alusta loppuun.
Colours (1990) on eri maailmasta. Sen
kannen estetiikasta puuttuvat rässirasvat ja finnit. Eikä siinä ole Stonen
logoa. Soitinarsenaalissa vilahtavat myös viulu ja sello. Alkuperäiskitaristi
Jiri ”Kari Tapion poika” Jalkanen oli vaihtunut Airdashin Markku Niiraseen. Albumin
listamenestys oli kuitenkin parempaa kuin edeltäjällään. Ja toisaalta, kun
avausraita ”Stone cold soul” pärähtää soimaan, niin onhan siinä tuttu meininki.
Tehokas biisi, muuten. Minun korviini tämä on ”kypsä” levy, joka osoittaa
bändin kasvaneen ja vanhentuneen. Ehkä se on myös totisempi, mutta nyt
kuunneltuna ei ainakaan huonompi. Kirjan perusteella Stonen ura oli tässä
vaiheessa umpikujassa, joten odotin ”hukassa” olevaa levyä. Siinä mielessä Colours on myönteinen yllätys, vaikka en
varmaankaan tule kuuntelemaan sitä kovin aktiivisesti. Cd-versiolla on
bonuksena Led Zeppelin-koveri ”Friends”
Emotional Playground (1991) menestyi
vaatimattomammin listalla, eikä sen otteessa ole enää samaa raikkautta kuin
parilla ensimmäisellä tai myönteistä kypsyneisyyttä kuin edeltäjällään. Tässä
vaiheessa pääasiallista lauluntekijä Joutsenniemeä taisi jo kiinnostaa enemmän
grunge kuin metalli. Ehkä siksi teos ei ole lintu eikä kala, eikä myöskään
onnistunut genrehybridi. Vaikea siitä on sanoa sen kummempaa.
Stone
olisi voinut menestyä ulkomailla, mutta se olisi vaatinut parempaa
organisointia, onnea ja kenties toisenlaista strategiaa (Amerikan sijasta
Keski-Eurooppaa, ehkä?). Nyt se päätyi kiertämään suomalaisia teineille
suunnattuja keikkapaikkoja niin pitkäksi aikaa, että yleisö lopulta kaikkosi. Ymmärtääkseni
basisti-laulaja Janne Joutsenniemen vei grunge, ja hän soittikin Suburban
Tribessä heti Stonen jälkeen. Roope Latvala sen sijaan pysyi metallissa ja
soitti useissa eri bändeissä. Tunnetuin niistä on Children of Bodom.
Henkilökohtaisesti
tämä kuuntelu muistutti, että Stone oli alusta pitäen taitavasti soittava ja
kaikin puolin osaava yhtye. Se ei kuitenkaan ole minun juttuni. Se on liian tavallista,
kun tällä musiikin suunnalla minua viehättää äärimmäisempi meininki (tai
vaihtoehtoisesti hevi ajalta ennen thrashiä).
Loppuun
yksi Stoneen liittyvä muisto: asuinalueeni nuorisotalon pihassa oli suuri
harmaa betonirinkula, jota käytettiin ensisijaisesti tuhkakuppina. Joku oli
kirjoittanut siihen hopeanvärisellä spraymaalilla Stonen logon. Ei se siitä
mihinkään näkynyt, mutta joku muori kommentoi ohi kulkiessaan, että on se kiva,
kun täälläkin on tällainen graffiti. Sekös meitä teinejä nauratti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti