ELVIS!
Rock’n’rollin kuningas, vai miten se nyt meni? Oma suhteeni Elvikseen on aina
ollut kaksijakoinen. Yhtäältä 50-luvun rockabillyn ja ylipäätään juurimusiikin
ystävänä Elvis kuuluu todella tärkeisiin artisteihin. Pöhöttyneenä croonerina,
aikansa nuorisoidolina ja säveltämään kykenemättömänä artistina (mutta sinänsä
upeaäänisenä tulkitsijana) se on ollut musiikillisesti yhdentekevä hahmo.
Sadannen osan kunniaksi pitää kuitenkin olla vähän spesiaalia.
Tammikuussa
2019 innostuin lukemaan Ray Connollyn kirjan Elviksestä – Elvis Presley: Legendan elämä 1935–1977. Heti perään katsoin
Elviksen itävaltalaista sihteeriä käsittelevän dokumenttielokuvan Elvis ja tyttö Wienistä (Elvis and the Girl from Vienna) ja sen
perään informatiivisemman, oikein hienon dokumenttielokuvan Seitsemän kertaa Elvis (The Seven Ages of Elvis).
Näillä
höyryillä tongin omaa levyhyllyäni ja totesin, että sieltä löytyy nippu
asiallisia Elvis-kokoelmia, mutta mikään ei vedä vertoja 1954–1955 nauhoitetuille
Sun-raidoille ajalta ennen Elviksen ensimmäistä albumia, joka tehtiin
RCA-yhtiölle. The Sun Sessions, joka
julkaistiin vuonna 1976, on aina ollut minun ykköslevyni, mitä Elvikseen tulee.
Ajattelin kuitenkin kuunnella kaikki studiolevyt, mukaan lukien
elokuvasoundtrackit, ja testata, kuinka lähelle tätä mittatikkua päästään.
Järkyttävää todeta, mutta aloittaessani kuuntelun seuraavista yksikään ei löydy
fyysisenä äänitteenä liki 4500 nimikettä käsittävästä kokoelmastani.
Elvis Presley (1956) on sisällöllisesti
ja ajallisesti lähellä Sun-aikaa. Se on kannesta alkaen klassikkokamaa, joskin
moni raita on tuttu muiden parempana versiona, kuten ”Blue suede shoes” (Carl
Perkins), ”I Got a woman” (Ray Charles) ja ”Tutti Frutti” (Little Richard).
Toki Elviksen ura perustuu tulkintaan eikä originaaleihin biiseihin, mutta
tällöin pitäisi ylittää alkuperäinen. Näin ei aina käy, mutta se ei tarkoita,
etteikö tulkinnat voisi olla erinomaisia. Sellaiseen lokeroon laitan tämän
levyn. Esimerkiksi 1929 sävelletty ”Just because” on yksi kohokohdista. Myös
aikanaan vain pari vuotta vanha ”Trying to get you” (alkuperäinen The Eagles –
ei se tunnettu Eagles) on vankka tulkinta, vaikka alkuperäinenkin on
kuuntelemisen arvoinen. Levy on soundeiltaan läpikotaisin raikkaan tilava ja
orgaaninen. Erinomaista bluesin ja kantrin sekoitusta, jota voidaan kutsua
rockabillyksi. Albumi viihtyi listaykkösenä ja figureeraa aktiivisesti ja
ansaitusti kaikenlaisilla populaarimusiikin historian parhaiden ja tärkeimpien
listoilla. Pitää varmaan ostaa vinyyli. Lisäys: kuuntelurupeaman aikana päädyin
ostamaan tämän vinyylinä. Osta sinäkin.
Elvis (1956) tunnetaan myös nimellä Elvis Presley No. 2. Sen soundimaailma
on huomattavasti kliinisempi ja ehkä aikanaan ”modernimpi” kuin debyytin. Se on
heti huolestuttava asia. Tosin biisivalikoimassa on klassikoita, kuten ”Rip it
up”, ”Ready teddy” ja ”Long tall Sally” – kaikki Little Richardin levyttämiä
juuri ennen Elvistä. Tässä vaiheessa pitää huolestua. No, on siellä hienoja
raitoja, jotka eivät olleet Little Richardilta, muttei ehkä edellä mainittujen
kaltaisia klassikoita. ”Love me” ja ”Paralyzed” kannattaa mainita tässä. Onhan
tämä hieno levy, joka meni listaykköseksi, mutta kaukana debyytin loistosta.
Loving You (1957) oli Elviksen ensimmäinen
elokuvasoundtrack, mutta edellisenä vuonna ilmestynyt Love Me Tender oli Elvarin ensimmäinen elokuva. Levy oli
listaykkösenä 10 viikkoa, mutta ote on jo selvästi viihteellisempi. Klassikkoja
levyllä on esimerkiksi höpsöttely ”(Let me be your) Teddy bear” ja ”Have I told
you lately that I love you”. Potentiaalisesti rokkaava avausraita ”Mean woman
blues” ei veny aivan siihen, mitä se voisi olla, vaikka hieno biisi onkin.
Toinen jokseenkin rokkaava on ”Got a lot o’ livin’ to do”. Wanda Jacksonin
ensimmäisenä levyttämä (vaikka vasta toisena julkaisema) ”(Let’s have a) Party”
on Elviksellä melko munaton eikä versio Fats Dominon kappaleesta ”Blueberry
hill” yllä Fatsin tasolle. Tulkinnat ovat turhan siloisia ja soundimaailma
myös, jos pitää debyytin mielessä. Silti teoksessa on paljon myönteistä.
Elvis’ Christmas Album (1957) – Jes!
Joululevy! Itselläni on myöhemmin julkaistu Elvarin joululevy, jossa on
suunnilleen samat biisit kuin tässä. Sitä tulee kuunneltua pikkujoulujen aikaan
kerran tai pari. Muuten se pysyy visusti hyllyssä. ”Blue Christmas”, ”Santa
bring my baby back to me” ja bluesveto ”Santa Claus is back in town” nyt
ainakin kannattaa nostaa esiin. En keksi tästä pahaa sanottavaa. Ehkä tämä on
kuin lapsen tutti – se tuo turvaa ja vie huomion pois tyhjyydestä. Raitojen
toimivuus perustuu lähes ainoastaan tulkintaan, sillä soitannollisesti tässä ei
ole yhtään mitään. Levy on myynyt jotain 20 miljoonaa ja on maailman myydyin
joululevy. Suosittelen myös Frantic Flinstonesin teosta Not Christmas Album (1989), jonka sisällöstä suurin osa koostuu
omintakeisista tulkinnoista Elviksen jouluhiteistä.
King Creole (1958) on kunkun toinen
soundtrack. Se menestyi kaupallisesti, vaikka kipusi vain listakakkoseksi.
Nimibiisi on maininnan arvoinen, samoin kuin pahaenteisesti tulkittu ”Trouble”
ja kenties tässä uravaiheessa piristävän poikkeuksellinen, Kitty Whiten kanssa
duetoitu ”Crawfish”. Perustavaa rokettirollia edustaa sävellyksellisesti
onnistunut mutta hieman viihteellisesti tulkittu ”Hard headed woman”. Ei hassumpi,
mutta kaukana debyytistä ja Sun-sessioista.
Elvis is Back! (1960) eli Elvis on palannut
armeijasta kahden vuoden komennukselta. Armeijan aikaan julkaistiin levyjä,
jotta kansa ei unohtaisi. Eikä unohtanutkaan. Yhdysvalloissa teos meni
kakkoseksi ja Briteissä ykköseksi. Itse levy on melko viihteellistä kamaa, eli
sitä niin sanottua ”kypsää Elvistä” (armeija teki pojasta miehen). Mutta mukana
on hyviä biisejä, kuten ”Fever”, vaikka Elviksen versio on kalvakka muisto
neljä vuotta aikaisemmin julkaistusta Little Willie Johnin mestarillisesta
originaalista. Myös ”The Girl of my best friend” toimii, ”Dirty, Dirty feeling”
ei ole hassumpi rokkijumppa ja ”Such a night” sekä monet muut ovat
laatuviihdettä, mutta kuuntelen tätä
lähinnä osana Elviksen tuotantoa, en teoksena, josta olisin aidosti innostunut,
ainakaan ihan täysillä. Tai no, hyvältä Elviksen ääni kuulostaa, ei siitä pääse
mihinkään. Elviksen pitkäaikainen läskibasisti Bill Black ei soita tässä. Hänet
vaihdettiin sähköbasson nypyttäjään.
G.I. Blues (1960) on taas
elokuvamusiikkia ja taas listaykkönen. Jos aikaisemmin olen jo kirjoittanut
otteen viihteellistymisestä, niin otan osan siitä takaisin. Tämä on
viihteellisempää Elvaria kuin mikään aikaisempi. Luulen, että jos Buddy Holly
olisi eläessään levyttänyt näitä, niin pitäisin enemmän, koska niihin tulisi
herkkyyttä. Musiikki levyllä on kivaa ja Elviksen ääni on Elviksen, mutta onhan
tämä kaikin puolin sen verran turvallista, harmitonta ja mukavuudenhaluista,
ettei tätä kovin kunnianhimoiseksi ja rohkeaksi voi sanoa. Ei imelää,
kuitenkaan, joten plussan puolella ollaan. Niukasti. ”Shopping around” on
oikeastaan aika kova omassa genressään.
His Hand in Mine (1960) konkretisoi
Elviksen rakkauden gospeliin. Tosin nyt ei puhuta varsinaisesti hulluna svengaavasta
mustien baptistien musiikista vaan myös – ja ehkä erityisesti – taivaaseen
kurkottavasta hartausmusiikista. Ihan listakärkeen sillä ei päästy, mutta myi
se kultaa vielä samalla vuosikymmenellä ja platinaraja ylittyi 1992. AllMusicin
arvioija on tiukan myönteinen: hänen
mukaansa kyse ei ole yhdestä Elviksen parhaista vaan ylipäätään
parhaista gospel-sessioista. Okei, omassa genressään tämä on melko hieno teos,
mutta en ole ollenkaan varma, haluanko kuunnella sitä kovin usein. Tämä genre
ei ole samalla viivalla sen kanssa, mitä esimerkiksi Elviksen debyytti ja
Sun-sessiot edustavat.
Something for Everybody (1961) ei sekään
mitään rajua rokkia ole. Sen avaa balladi ”There’s always me” eikä mene paljon
kovemmaksi muutu. Ihan asiallisia biisejä tässä on mukana, kuten ”Give me the
right”, ”Put the blame on me” ja ”In your arms”, mutta enpä tiedä, mitä
kokonaisuudesta pitäisi ajatella vai pitääkö ajatella ensinkään. Toki se meni
listakärkeen, mutta sillä kriteerillä ei Elviksen levyjä voi rankata paremmuusjärjestykseen.
Joka tapauksessa levy on melkein puolillaan verrattain imeliä viihdeballadeja,
joita en mieluusti kuuntele kovin monta putkeen. Mieluummin joulubiisejä. Ja
”I’m going home” on ihan piristävä muuten, mutta se tuo häiritsevästi mieleen
Carl Mannin version Nat King Colen kappaleesta ”Mona Lisa”. Ei tämä kammottava
ole, mutta erityisesti alkupään balladipainotus ihmetyttää.
Blue Hawaii (1961) on taas leffaa. Levy
oli massiivinen menestys, sillä se vietti 20 viikkoa listaykkösenä. Ja mikäpä
siinä, täältähän löytyy briljantti ”Can’t help falling in love”. Mutta löytyykö
muuta mainittavaa? Oikein ihmetyttää, miten levyllä voi olla yksi loistava
raita ja muu menee siitä, mistä aita on matalin. ”Rock-a-hula baby” on ihan
käypä yritys yhdistää hulamenoa ja pienimuotoista rokkenrollia, mutta eipä
sekään ole Elviksen uran huippuhetki. ”Slicin’ sand” ei ole hassumpi rokkipala.
Suuri osa on toisenlaista. Jotenkin perverssillä tavalla kuitenkin pidän ihan
vähän levyn Havaiji-menosta. Osa raidoista on kammottavia, vaikka ne kuulostaisivat
Onni Gideonin versioina hyviltä, mutta esimerkiksi viihteellinen ”Moonlight
swim” on aivan sopivaa chillailuun.
Pot Luck (1962) menestyi vähän
heikommin, kuten tässä vaiheessa oli tapana. Elviksen leffamusa myi muita hänen
levyjään paremmin. Aika tuttu meininki: ei hassumpaa, mutta ei
kunnianhimoistakaan. Ei merkittäviä hittejä tai taiteellisia onnistumisia. Ääni
kantaa ja vaikka meininki on pliisua, niin tämä menee taustalla hyvin. Tai
sittenkin etusivu uusiksi: ”Gonna get back home somehow” on aika hieno pala. Se
ei ehkä kuulu aivan kirkkaimpiin suosikkeihini Elviksen tuotannosta, mutta
suomiversio on viehättänyt, lauloi sitä sitten Raittisen Jussi, Kääriäisen
Jorma, Loukialan Pekka tai Danny. Toinen melko kova veto on ”Suspicion”.
Girls! Girls! Girls! (1962) oli taas
menestys, koska se oli elokuvamusaa. Nyt kuitenkin jätettiin Havaijin soundi
vähemmälle. Tähän kohtaan osunut manageri Parkerin ja biisintekijäkaksikko
Leiber & Stollerin välirikko tarkoitti, että valjakon tekemiä biisejä
käytettiin vain, jos ne oli jo levyttänyt joku muu. Esimerkki tästä oli
nimibiisi, jonka The Coasters oli jo levyttänyt. Se onkin hyvää hupsuttelua.
Sinänsä levyn ainoa klassikko taitaa olla ”Return to sender”, mutta asiallista
menoa on ainakin ”I Don’t wanna be tied”. Yritys hitaaksi hitiksi, ”Where do
you come from”, jää puolitiehen, ja muutenkin suuri osa levystä on kohtuullisen
mitäänsanomatonta. Muutama vahva nostaa kokonaisuuden siedettäväksi, mutta
suuri osa on (ainakin itselleni) tarpeetonta.
It Happened at the World’s Fair (1963)
jatkaa elokuvaputkea, mutta sillä erotuksella, ettei siinä ole yhtään
todellista klassikkoa. ”One broken heart for sale” on miellyttävä, ehkä vähän
Buddy Hollyn mieleen tuova pikkunäppärä pehmorokki ja ”Cotton candy land” viehättää
nössöydellään. Mutta mutta. Minun makuuni paketissa on liikaa balladeja.
Keskinkertaisia balladeja, jos minulta kysytään. Cd-ajan albumimittoihin
tottuneille voi osua silmään sellainen yksityiskohta, että 10 biisin
kokonaisuuden kesto on 21 minuuttia.
Fun in Acapulco (1963) oli Elviksen
viimeinen elokuva ennen beatlemaniaa. Voisi sanoa, että britti-invaasion oli
aikakin saapua. Nimittäin sellaista höttöä Acapulcossa puljailtiin.
Lattarirytmit ja bossanova sopivat paremmin toisten tekemisiin. Noh, onhan tämä
itsessään aikamoinen kuriositeetti, jota voi kuunnella lievällä
kitch-asenteella, vaikka Elviksen ääneen todella hullaantuneiden voisi
kuvitella pitävän tästä kovastikin. Jotain tiivistyy kappaleessa, ”The
Bullfighter was a lady”, joka on (härän näkökulmasta huonosti päättyvä) laulu
naiseen rakastuvasta härästä. Hyvin erikoisen kontrastin näille löysille
rytmeille tarjoaa ihan ensiversiosta puuttuva ”Slowly but surely”, joka
kuulostaa moppitukkaiselta brittipopilta fuzzkitaralla, mutta Elviksen
esittämänä. Ja ”Bossa nova baby” lähes rokkaa.
Siinäpä
ensimmäinen setti. Debyytti on loistava, sitä seuranneet asiallisia ja loppu
sitä sun tätä (eli kuraa ja satunnaisia huippuja). Jäljellä on vielä laskujeni
mukaan 27 albumia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti