Ensimmäinen
setti Elvistä käsitti 14 albumia. Toisessa niitä on saman verran. Kuten
edellinenkin, tämä paketti pitää sisällään satunnaisia huippuhetkiä ja
melkoisen määrän yhdentekevää materiaalia. Käydään siis läpi albumi kerrallaan.
Kissin’ Cousins (1964) jatkaa
elokuvamusiikin putkea. Levyn tiimoilta ei ole tiedossa mitään meheviä juoruja
eikä se asetu tietääkseni mihinkään merkittävään kohtaan Elviksen uraa. Samaa
tyhjyyttä kumisevat levyn raidat. Aika monesta tyylisuunnasta on ammennettu,
mutta koko toteutus on laiskaa ja puolivillaista. ”Barefoot ballad” sentään
yrittää piristää bluegrass-moodilla, mutta kukapa ei kuuntelisi mieluummin
jotain muuta kantria ja bluegrassia. Jos oikein myönteisesti asennoituu, niin
onhan tässä hyvää viihde-Elvaria (”There’s gold in the mountains”) ja maltilla
rokkaavaa kamaa (”Once is enough”). Myös nimibiisi on aivan käypä (siitä on
myös versio, jonka perässä on No.2), mutta levyn balladeille en oikein syty.
Tasapainoisin (ja paras) esitys on ”(It’s a) Long lonely highway”.
Roustabout (1964) ilmestyi puoli vuotta
myöhemmin ja on myös elokuvan soundtrack. Listaykköseksi sekin liikahti, mutta
aika vähillä eväillä ollaan matkassa. Levyn kesto on vain 20 minuuttia eikä
siltä löydy megahittejä. En tiedä, onko pääni pehmenemässä, kun olen altistunut
näille puolivillaisille teoksille, mutta minusta tässä on ihan käypää menoa. ”Poison
ivy league” on hyvää viihdettä, The Coastersin alkujaan esittämä ”Little Egypt”
rullaa asiallisesti ja ”Hard knocks” on oikeasti toimivaa rokkia (vaikkei kovin
vaarallista). Näiden lisäksi voisi mainita 3–4 viihdyttävää biisiä, joten ei 11
biisin pakettiin jää montaa totaalista hutia.
Girl Happy (1965) on taas soundtrack ja
siinä on raikasta menoa nimibiisistä alkaen. Mutta raikkauden kyljessä vaanii
tekopirteys ja teennäisyys. Koskettavaa teoksesta ei saa millään, mutta
myönteisesti sitä voi kuunnella hyväntuulisen Elviksen näytteenä. Ei kuitenkaan
ole hyvä signaali, jos 23 minuutin levyn puolivälissä alkaa odottaa loppua.
Mutta siinä onkin kyse vinyyliajasta: kun pääsisi kääntämään puolen ja
aloittamaan sen raidalla ”Cross my heart and hope to die”, niin oltaisiin taas
paremmalla mielellä. Ja seuraava ”The Meanest girl in town” on asiallinen
hupiralli. Sitten tulee ”Do the clam”, joka itselleni on tärkeä Crampsin
tekemän version vuoksi.
Elvis for Everyone! (1965) oli ensimmäinen
varsinainen studioalbumi kolmeen vuoteen, kun elokuvaäänityksiä ei lasketa. Sen
tekotapa oli varsin surullinen: tynnyrien pohjilta kaavittiin roskat, jotka
eivät olleet päätyneet käyttöön aikaisemmin. Myynnillisesti tulos oli sen
mukainen. Laadullisesti teos on ymmärrettävästi vaihteleva, mutta se on parempi
ja vähintään kiinnostavampi kuin liian moni aikaisempi Elviksen levy.
Viihteellinen versio ”Your cheatin’ heartista” on asiallista keskitasoa, samoin
kuin yökerhoon parhaiten sopiva ”Summer kisses, winter tears”. Sun-sessioista
peräisin oleva ”Tomorrow night” on levyn hidas helmi, vaikka en sitä aivan
miehen huipputuotoksena pidäkään. ”Memphis Tennessee” on kova biisi, mutta
Elviksen käsittelyssä siitä tulee kovin viihteellinen (vrt. Berryn
alkuperäinen), kun taas ”Sound advice” toimii juuri viihteellisyytensä vuoksi.
Levyn päättävä ”When it rains, it really pours” on keskitasoista bluesia. Osa
raidoista on tyystin tarpeettomia. Erityisen koherenttia kokonaisuutta tästä ei
rakennu, mutta kuten sanottu, albumi on vähintään kiinnostava.
Harum Scarum (1965) ei liene tunnetuin
Elviksen soundtrack. Eikä ihme, sillä eihän se klassikkoja sisälläkään. Silti
kiinnostuksen herättää AllMusicin yhden tähden tuomio. Noh, avausraidan ”Harem
holidaylla” on viihdearvoa ja sitä seuraava ”My desert serenade” lisää camp-kierrettä
jo sille tasolle, että tälle albumille luulisi löytyvän puolustajia. Pian tämä
näkökulma kuitenkin vesittyy, eikä biiseistä jää juuri mitään jäljelle.
Loppupuolen balladista ”So close, yet so far” pidän ihan vilpittömästi ja
”Animal instinct” on viehättävä orientaalisine viboineen.
Frankie and Johnny (1966) ei saanut sen
enempää kehuja. Ja aikamoista höttöä tämäkin teos on, ellet erityisesti viehäty
Elviksen kabaree-swingistä. Nimibiisi on aivan ok ja muitakin voi
kertakuuntelun verran fiilistellä, mutta tämä on tarkoitettu ensisijaisesti
elokuvan ääniraidaksi eikä kotikuunteluun. Loppupuolen ”Shout it out” sentään
on hauskaa menomusaa, joka nousee peruskaman yläpuolelle.
Paradise, Hawaiian Style (1966) jatkaa
leffasoundtrackien sarjaa, jota ei kovin moni huvikseen kuuntele kotioloissa.
Ainakaan usein. Tai jos kuuntelee, niin nimenomaan huvikseen. Ei siksi, että
kyse olisi maailman parhaasta musiikista. Ei siitä sisällöstä pitänyt edes sen
esittäjä, joka suostui laulamaan muiden tekemää höttöä vastahakoisesti.
Havaijihetkutusta heikoimmillaan, maustettuna juuri alimman riman ylittävillä
kevytrokeilla (”Scratch my back”, ”A Dog’s life”).
Spinout (1966) ilmestyi vain kolmisen
kuukautta myöhemmin. Leffamusaa tämäkin, mutta vähän verevämmällä otteella.
Heti toisena raitana on ”Adam and Evil”, josta myös Untamed Youth on tehnyt
hienon, itselleni huomattavasti tutumman version. Suurin osa teoksesta on
kuitenkin kivan keskinkertaista, helppoa kuunneltavaa ja myös melko helposti
unohdettavaa. Huvittavan puolelle menee ”Smörgåsbord”. Tuoreemmissa versioissa
on bonusraitoja, joiden joukossa Dylanin ”Tomorrow is a long time”. Siitähän
Bob tykkäsi kovasti, mutta minä en pidä aivan yhtä paljon.
How Great Thou Art (1967) on korkealle
arvostettu Elviksen studioalbumi, joka sisältää uskonnollista musiikkia.
Hienosti se laulaa, mutta samalla hiipii mieleen ajatus, että saattaisin pitää
näistä enemmän Roy Orbisonin tulkitsemina. Ehkä siksi, että hänen äänestään
puuttuu Elviksen imelyys (ja siksi Elvis sopii minusta paremmin rokin
laulamiseen). Tämä pätee erityisesti levyn alkupuoleen, joka on aika lailla
virsimusiikkia. Linja kuitenkin muuttuu b-puolella rennon rokkaavaksi
gospeliksi. Siksi tämä ei sovi alkuunkaan cd-formaattiin eikä suoratoistoon. Teos
on tarkoitettu vinyylille. En kovin usein jaksaisi kotona kuunnella a-puolta ja
b-puoli on mieluisampi, mutta joka tapauksessa on kehuttava teoksen
kompositiota. On perusteita pitää tätä Elvis-klassikkona.
Double Trouble (1967) on soundtrack,
jonka sisällöstä valtaosa on täysin turhaa. Syvistä vesistä pinnalle sen nostaa
vain menevä rokkibiisi ”Long legged girl” ja siinä vanavedessä kelpaa ”Blue
river”. Osa on siedettävää ja osa on Piippolan vaaria. Albumi julkaistiin
samana päivänä kuin Beatlesin Sgt.
Pepper’s… Siitä voi päätellä jotain Elviksen kuranttiudesta vuonna 1967.
Clambake (1967) on siitä erikoinen
Elvis-soundtrack, että se sisältää verrattain rokkaavaa materiaalia.
Tunnetuimmat ja parhaimmat raidat lienevät ”Guitar man” ja ”Big boss man”,
jotka eivät kuuluneet albumin alkuperäiseen sessioon vaan myöhemmin
nauhoitettuihin bonuksiin.
Speedway (1968) jäi viimeiseksi Elviksen
leffasoundtrackiksi. Se ei menestynyt toivotulla tavalla, eikä sitä nykyvalossa
pidetä merkittävänä teoksena. Aikansa populaarimusiikin virtauksiin nähden se
tuntuu olevan eri planeetalla tai oikeastaan kuplassa, josta ei näy
ulkopuolelle. Alkupuolella on pari biisiä asiallista viihdejytää (erityisesti
nimiraita), mutta sen jälkeen kuullaan yhä vähäpätöisempiä raitoja. ”Western
union” on helposti kuuntelukelpoinen, tai oikeastaan hyvinkin viehättävä, mutta
kokonaisuutta ei voi kehua. Ei auta, vaikka mukana pörräävät Nancy Sinatra ja
Lee Hazlewood. Levyn paras esitys onkin ”Your groovy self” – säveltäjänä Lee ja
laulajana Nancy.
From Elvis in Memphis (1969) on kriitikoiden
mielestä paluu ruotuun. Kyse on erittäin arvostetusta albumista, jolla Elvis
menee kantrisoulin suuntaan. Sisällöstä kertoo jotain knoppitietäjille
kerrottava fakta: avausraita ”Wearin’ that loved on look” on Elviksen
ensimmäinen levytys, jolla on sähköbasso. Minä ajattelen, että albumin on
nostanut Elvarin parhaiden joukkoon ne popkriitikot, jotka eivät diggaile
rockabillysta. Sen verran tylsää kamaa tämä on. Tietysti mukana on jotain
hienoa, kuten upea ”In the ghetto” ja sellaista asiallista pehmoilua, mutta
esimerkiksi Hank Snow’n ”I’m movin on” on vetelä tällaisena soul-sovituksena.
Ei minulle, kiitos, vaikkei Elviksen ääntä voi moittia.
From Memphis to Vegas / From Vegas to
Memphis (1969) on siitä erikoinen tupla, että ensimmäinen lätty on live ja
toinen sisältää ennenjulkaisematonta studiomateriaalia. Siinä missä liveosa
sisältää huippuraitoja, jälkimmäinen materiaali on kevyempää. Elviksen ääni
kantaa sitä jotenkuten. Rytmiblues ”Stranger In My Own Home Town” on
kelvollisimmasta tai ainakin erottuvimmasta päästä, mutta en tästä sen
kummempaa saa irti.
60-luvun
Elviksestä saa raavittua kasaan mainion kokoelmalevyn, mutta tuolta ajalta ei
ole yhtään yksittäistä läpeensä loistavaa studioalbumia. Tosifanit varmasti
ovat tästä eri mieltä, vaikka vieroksuisivatkin pahimpia viihdepläjäyksiä,
mutta tämä setti vain vahvistaa makuani: pidän eniten rockabillya esittävästä
Elviksestä. Muusta materiaalista löytyy tietenkin hyviä hetkiä, mutta ei juuri
muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti