Elviksen
levyjen kuuntelun toisessa osassa oli aistittavissa lievää puutumusta. Käykö
näin myös 1970-luvun tuotannon kahlaamisessa. Kerroin sille on pieni, koska
takana on jo lähes 30 lättyä. Mutta yllätyksiä saattaa olla tulossa. Lähdetään
jännittämään.
That’s the Way It Is (1970) on sekoitus
studiobiisejä ja livetaltiointeja. Se on tyylillisesti aika lähellä
edeltäjäänsä, joskin se menee enemmän balladien suuntaan. Okei, taas ne on
hyvin esitettyjä, mutta eipä näitä jaksa loputtomiin kuunnella. Mukana on
esimerkiksi Simon & Garfunkelin ”Bridge over troubled water” ja Righteous
Brothersin ”You’ve lost that lovin’ feelin’”, joten Elviksestä oli tullut
jonkinlainen karaokejukeboksi. Dusty Springfieldin ”You don’t have to say you
love me” on kyllä melko komea Elviksen tulkintana.
Elvis Country (I’m 10000 Years Old)
(1971) kertoo jo nimessään, mistä on kyse, paitsi että toteutus on täysin
ylituotettua viihdehöttöä. Mukana on kaikkea siistiä Willie Nelsonista Bob
Willsiin, eikä Elviksen äänen äärellä voi olla täysin kylmä, mutta ei tämä
silti lähde.
Love Letters from Elvis (1971) on
albumi, joka kertoo karusti, miten vähän Elvistä tai hänen manageriansa
kiinnosti albumit. Kyse on rakkauslauluista, jotka nauhoitettiin kahden
edellisen levyn megasessioissa. Tässä on niille käyttöä uutena studioalbumina.
Miehen ääni on edelleen kunnossa, ja onhan tämä hyvää dramaattista
viihdemusiikkia. King of rock’n’rollia se ei ole. Viva Las Vegas -henkinen ”Got
my mojo working” rikkoo kaavan, mutta pinnallisessa riehakkuudessaan pidän tätä
versiota lopulta varsin hengettömänä.
Elvis Sings the Wonderful World of Christmas
(1971) on nimensä mukaisesti joululevy. Se on Elviksen ensimmäinen sitten
vuoden 1957 joululevyn. Tiedän kyllä kumpaa kuuntelen. Varhaisempi on rento ja
menevä, tämä jotenkin turhan vakava ja uskonnollinen.
Elvis Now (1972) koostuu lähinnä aikansa
pop-, folk-, gospel- ja kantrikovereista. Siellä on Kris Kristoffersonia,
Beatlesia (”Hey Jude”), Buffy Sainte-Marieta ja Gordon Lightfootia (”Early
morning rain”). Muutama alkuperäisesityskin on mahtunut mukaan. Aika valju
teos, mutta oma suosikkini on gospel-pop ”Put your hand in the hand” ja
dramaattinen paisuttelu ”We can make the morning”, mutta ei tästä sen enempää
sanottavaa ole. Paitsi että levyn päättävä hupsuttelu ”I was born about ten
thousand years ago” on raikas, joskaan ei merkittävä päätös kuivalle levylle.
He Touched Me (1972) on Elviksen kolmas
gospel-albumi. Siihen on suhtauduttu melko myönteisesti, mutta itselläni on
vähän vaikeuksia jossain balladien ja virsien välissä liikkuvien tuotosten
kanssa. Yleisilme menee enemmän balladien suuntaan ja kiihkeätempoisemmissa
esityksissä ollaan viihdemusan puolella gospelmaustein. ”Amazing grace” on
melkoisen hyvä virreksi, ”Lead me, guide me” mainio balladiksi, ”Seeing is
believing” on melko onnistunut ja ”Bosom of Abraham” sekä ”I, John” ovat retvakkaita
ralleja, joten ei voi väittää, etteikö tässä olisi hetkensä. Sanoisin tätä keskimääräistä
paremmaksi Elvis-albumiksi, vaikka mukana on myös yhdentekeviä raitoja.
Elvis (The Fool) (1973) lähtee
nimibiisillä, joka onkin tässä putkessa arvioituna melko vetävä balladi. Tekele
jatkuu viihteellisellä menolla, jota kantavat Elviksen ääni ja keskinkertaiset
sävellykset. Viimeisenä raitana on Dylanin ”Don’t think twice, it’s all right”,
josta on väännetty viihdekantria. Ihan hauska kuriositeetti kerran kuunneltuna,
mutta ei enempää. Yli miljoona tätäkin myytiin.
Raised on Rock / For Ol’ Times Sake
(1973) alkaa nimibiisillä, joka on soulahtavaa rytmibluesia. En tiedä, onko
Elvis esittänyt yhtään tällaista biisiä aikaisemmin. Minusta tämä on raikas
aloitus vuosien hötön jälkeen, vaikka ei se musiikkimaailman ikivihreiden
joukkoon kuulu. Siitä mennään ihan asialliselle balladiosastolle ja
gospel-souliin, jossa on hitunen Booker-T & MG’s vibaa. No, Stax-osaston
tuttuja soittajia sieltä löytyykin. Nostaisin itse tämän korkealle Elviksen
myöhäistuotannossa, vaikka sitä leimaa epätasaisuus. Levyllä on tarpeettoman
monta tarpeetonta balladia muutamien onnistumisten joukossa.
Good Times (1974) on edellisen tavoin
Staxin studiossa levytettyä materiaalia, mutta sisältö on enemmän kantrin
suuntaan nojaavia balladeja, osin oman aikansa hiteistä. Kokonaisuutta pidetään
ihan kelvollisena, joskaan ei huippuna – joka tapauksessa albumina, jota
artistin ei tarvitse hävetä. Näin kai voisin itsekin kuvailla, mutta onhan tämä
melko tarpeeton. Kun alkupuolen tyylillisesti virkistävä vaihtelu on (Elviksen
huippukohtiin suhteutettuna) markan funkia (”I got a feelin’ in my body”), niin
se kertoo, missä mennään. Kaukana kammottavasta, mutta melkein yhtä kaukana klassikosta.
Oma suosikkini on singlenäkin julkaistu ”I’ve got a thing about you baby”,
koska siinä Elvis vetää peruskantria asiallisesti. Se aloittaa b-puoliskon.
Myös ”Spanish eyes” on toimii ja hitto vie, koko b-puoli on aivan asiaa
ollakseen 70-luvun Elvistä.
Promised Land (1975) nauhoitettiin myös
Staxilla jo 1973 ja ilmestyessään pari vuotta myöhemmin se nousi korkealle
varsinkin kantrilistoilla. Teos pärähtää käyntiin Chuck Berryn rallilla
”Promised land”, jota käytettiin myöhemmin elokuvassa Men in Black. Sen jälkeen
tulee useampi raita keskitasoisia kantriballadeja, kunnes pitkän odottelun
jälkeen lävähtää soimaan soulahtava ”If you talk in your sleep”, joka on
albumin selkeä kohokohta. Loppulevy ei ärsytä eikä sytytä, joten eiköhän
olennaisin ole jo sanottu.
Today (1975) ilmestyi samana vuonna ja
levytyksetkin olivat tuoreita. Alkuun mennään rokkaavasti (joskin
turvallisesti) biisillä ”T-R-O-U-B-L-E”. Levyn päättää suunnilleen kaikkien
koveroima, alkujaan Porter Wagonerin vuonna 1965 esittämä ”Green, green grass
of home”. Siihen väliin mahtuu muun muassa Don McLeanin nyyhkyballadi ”And I
love you so” ja paljon parempaakin: monien versioima ”Shake a hand” on
Elvikselläkin toimiva ja ”Pieces of my life” on asiallista, lähes aidosti
koskettavaa kantria. ”Fairytale” menee onnistuneesti letkeän kantrin suuntaan
ja ”I can help” on rockabillystä viihteeksi väännettyä ihkaa 70-luvun Elvistä.
Ei hassumpaa.
From Elvis Presley Boulevard, Memphis,
Tennessee (1976) on feikki live. Se nauhoitettiin livenä, mutta ilman
yleisöä. Se sai melko nuivat arviot, mutta mitäpä muuta melodramaattisesta
viihde-Elviksestä voi odottaa. Sitä tämä on, hyvässä ja pahassa. Avausraita
”Hurt” julkaistiin singlenä, ja se on levyn parhaimmistoa. On helppo
allekirjoittaa AllMusicin kommentti siitä, ettei tästä tuskin aloitetaan
Elvis-kokoelman kartuttaminen. Elviksen ääni on kuitenkin edelleen kunnossa.
Moody Blue (1977) julkaistiin neljä
viikkoa ennen Elviksen kuolemaa. Lieneekö sattumaa, että tämä myös myi hyvin?
Itse albumi koottiin palasista – suurin osa on Gracelandin sessioista ja mukana
on myös kiertuenauhoituksia ja livemateriaalia. ”Unchained Melody” avaa levyn,
ja se on kyllä hurja versio millä tahansa mittarilla. Sitten mennään letkeästi
kantrin kautta rempseään teinipoppiin ja palataan kantriballadiin, kunnes
rokataan ujosti. Sellainen on a-puolisko. Ei hassumpaa, mutta ei nerokastakaan.
B-puoli on tylsempää ja osin iskelmällistä. Kokonaisuus on tyylillisesti
vaihteleva. Huolimatta a-puolta kohtaan osoitetusta lievästä innostumisesta, en
usko hankkivani tätä omaan hyllyyn pikaisella aikataululla.
Siinä
oli kolmas setti Elviksen studioalbumeita. On niissä hetkensä, mutta ilmankin
voin elää. Edelleen aktiiviseen kuunteluun jää ukon varhaistuotanto ja pari
kokoelmaa. Ja joululevy kerran vuodessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti