Muutamia
vuosia sitten Provinssissa soitti Luulajasta ponnistava Raised Fist. En
tuntenut yhtyettä ja oletin, että akti kuuluu festivaalille tavalliseen
hevikiintiöön. Ei mennyt ihan nappiin. Yhtye osoitti sen vääräksi ja voitti
minut puolelleen tehokkailla biiseillään ja energisellä esiintymisellään.
Kysehän on 2000-luvun hardcoresta, ei hevistä, vaikka metallinen ulottuvuus
bändin äänimaailmassa onkin läsnä. Metallisuus tulee vahvojen riffien
yhdistämisestä hc:n muottiin.
Myöhemmin
hankin hyllyyni yhden albumin käytettynä ja totesin sen onnistuneeksi. Kun
bändi julkaisi uuden levyn vuonna 2019, ostin sen. Nyt päätin kuunnella muutkin
studioalbumit. Useiden biisien ep:t jätän pois.
Fuel (1998) on heti tutun kuuloista kamaa,
mutta ei (vielä) loppuun asti hiottua. Keskitasoiset biisit eivät erotu
toisistaan, vaikka perusote on jämäkästi osastolla in-your-face. Jälkiviisaasti
ajateltuna kyse on lupaavasta alusta, mutta ei (vielä) paljon enemmästä. Kolme
tähteä.
Ignoring the Guidelines (2000) on
täyteläistä ja tiukasti soitettua hardcorea. Biisien kesto on keskimäärin
selkeästi yli kaksi minuuttia, joten mistään Terveiden käsien klassikkojen
puoliminuuttisista ei ole kyse. Eikä ole tyylillisesti muutenkaan, sillä Raised
Fist jatkaa metallisemmalla linjalla. Teos sisältää myös Gorilla
Biscuits-lainan (”New direction”). Hieno biisi tuo mieleen perinteisemmän hc:n,
mutta täytyy sanoa, etten ole Gorilla Biscuitsiin pahemmin tutustunut. Kolme ja
puoli tähteä.
Dedication (2002) on edelleen tiukasti
soitettua ja asenteeltaan tinkimätöntä (metallivaikutteista) hardcorea (vai
pitääkö sanoa ”metalcorea”). Jos et pidä edellisistä, et pidä tästäkään. Ja
toisin päin. Mitään muuta vikaa tässä ei ole kuin lievä monotonisuus
(rytmivaihtelut, tila ja ilma eivät luonnehdi tätä teosta) ja yksittäisten
todella tarttuvien biisien puute. Toisin sanoen raaka-aineet on kunnossa ja
suunnilleen oikeassa järjestyksessä. Viimeinen silaus kuitenkin puuttuu. Kolme
ja puoli tähteä.
Sound of the Republic (2006) vahvistaa
fiilistä, ettei olisi pitänyt ryhtyä tähän savottaan. Tämäkin on hyvä levy,
mutta minulla ei ole siitä mitään kiinnostavaa sanottavaa. Pääasiallisesti se
on samaa kuin edellisetkin. Toimisikohan tämä paremmin vinyyli-ep:nä kuin
Spotifysta kuunneltuna pötkönä? Kolme ja puoli tähteä, taas.
Veil of Ignorance (2009) tuli ostettua
muutamalla eurolla käytettynä cd:nä sen jälkeen kun provinssikeikkaa oli tullut
muisteltua myönteisesti kyllästymiseen saakka. Se lähteekin käyntiin
tehokkaasti: ”Friends and traitors” on hyvä testi, pitääkö bändistä. Jos ei
toimi, ei toimi. Jos toimii, niin toimii kaikki muutkin, vaikka taso ei
pidäkään läpi tuotannon. Se, miksi tämä on parempi kuin yksikään edeltävä
Fistin albumi, selittyy dynamiikalla. Tässä
mennään in-your-face -asenteesta hieman hitaampaan (”Wounds”) ja
takaisin menettämättä mitään rankkuudesta. Yhtye on tässä vaiheessa oppinut
myös jättämään ilmaa ja tilaa joihinkin biiseihin. Tämä toteutuu osittain
tempovaihteluilla, mutta vielä tärkeämpiä ovat pienet tauot (joita
äärimetallibändit ovat ryöstöviljelleet vuosikausia). Neljä tähteä.
From the North (2015) on siirtymä
Epitaphille eli alan piirit alkoivat olla vakuuttuneita yhtyeen tasosta. Ja
näin pitikin olla onnistuneen Veil of
Ignorancen jälkeen. Suuren yleisön bändiä tästä ei silti kuoriutunut, mutta
”alan piireissä” From the North
arvioitiin hyvin myönteisesti (4-4.5/5, 8/10 jne.). Albumi ei tuo mitään
merkittävästi uutta yhtyeen ilmaisuun. Metalliriffeillä kuorrutettu hc
muodostaa edelleen pohjan, jonka päälle tiuskaistaan laineja sopivasti rapista
lainatulla tyylillä. Kuulostaa muuten pahalta luonnehdinnalta, mutta tämän
yhtyeen kohdalla sekoite toimii. Yksittäisistä biiseistä popahtava ”We will
live forever” on suosikkini ja myös ”Ready to defy” lämmittää erityisesti
quite-loud-quiet -rakenteella, iskevällä kertsillä ja rap-sävytteisillä
säkeistöillä. Koko levy on tasavahvaa materiaalia. Neljä tähteä.
Anthems (2019) on yhtyeen rauhallisin
levy, mutta se on omalla tavallaan myös iskevin. Sävellykset ovat
korkeatasoisia ja biiseissä on riittävästi ilmaa tai tilaa. Vauhti on
hidastunut, mikä saattoi tuottaa joillekin faneille pettymyksen. Minusta tämä
on onnistunut teos. Eikä ihme, sillä hankin sen vinyylinä pian ilmestymisen
jälkeen. Heti avausraita ”Venomous” toimii hienosti: alkuun metalliriffit,
perään tiuskivan räkivää säkeistöä, sitten taukoja ja quiet-siirtosäe rap/nu
metal -tyylin laululla, joka tuo mieleen Bloodhound Gangin, ja siihen perään
jälkeen biisin nimeä huutava kertosäe. Juuri alle puolen tunnin kellottava levy
on tunnelmaltaan yhdenmukainen, mutta se sisältää riittävästi erilaisia
biisejä. Ja ilmaa. Ja taukoja. Ja dynamiikan vaihtelua. Niistä pidän. Vähintään
neljä tähteä. Puolikas tulee joskus lisää päivän fiiliksen mukaan.
Rage
Against the Machinen lyriikoista nimensä napannut Raised Fist on tyylillisesti
hyvin samanlainen kuin Uumajasta tuleva Refused. Siinä missä Refused on
palvottu yhtye, Raised Fist ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa. Itse
ajattelen, että Raised Fistillä on parhaimmilla teoksillaan huomattavasti
parempia biisejä. Se on ehkä hieman takakireä ja paikoin puuduttava, mutta jos
tällainen 2000-luvun hardcore/metalcore ylipäätään kiinnostaa, en keksi paljon
parempia suosituksia. Tai jos sinä keksit, niin kerro.
Levykaupassa
on käyty hankkimassa pari levyä. Ne riittävät toistaiseksi, mutta ne kuuluvat kotitaloudessa
melko säännöllisesti. Myös From the North
tosin sopisi hyllyyn. Ja soittimeenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti