New
Yorkissa 1978 perustettu powerpoppia tai helkkypoppia esittävä The dB’s on
jäänyt itselleni tärkeiden yhtyeiden ja artistien reuna-alueille. Bändin
kantava voima Chris Stamey soitteli Alex Chiltonin bändissä ja hengaili
Televisionin tyyppien kanssa. Vaikutteita Stameyn ja Peter Holsapplen The dB’s
sai monien muiden tavoin Big Starilta.
En
ole kuunnellut The dB’siä juuri ollenkaan. Stameyn sooloesityksistä on jokin
haju, ja esimerkiksi hänen versionsa Televisionin ”Venuksesta” on upea.
Laitetaan nyt kuitenkin bändi soimaan ja kirjoitetaan, miltä se kuulostaa.
Stands for Decibels (1981) oli
ilmestyessään kriitikoiden diggailema ja ostavan yleisön ignoroima. Peruskuvio.
Melkein 40 vuotta myöhemmin se kuulostaa hyvältä, joskin tänä päivänä levyn
ohut soundimaailma rakennettaisiin todennäköisesti toisin. Musiikillisesti tuotosta
voi kuvata Televisioniksi, joka on hitusen ekstrovertimpi, paremmalla tuulella,
vähemmän kiinnostunut omasta taiteellisuudestaan ja käynyt turistimatkalla
Briteissä imemässä vaikutteita (lähin brittiläinen vertailukohta voisi olla
ujosteleva XTC). Omat suosikkini on ”The Fight” ja ”I’m in love”. Hyvä levy,
josta haluaisin pitää vieläkin enemmän.
Repercussions (1982) on pääosin linjassa
debyytin kanssa: poppia ja harmonioita erikoisilla käänteillä. Laatua tämäkin. Jos
jotain eroa hakee, niin ilmaisu on hieman suorempaa. Jos edellisellä Stamey ja
Appletone olivat päävastuussa biisien teosta, tälle he tekivät kaikki (6
kumpainenkin). Vaikka Stamey oli tässä se kokeileva taiteilija ja Appletone
perinteisempi säveltäjä, jälkimmäisen raidat ovat iskevämpiä. Albumin jälkeen
Chris Stamey jätti bändin.
Like This (1984) tehtiin ilman Stameyn
panosta, joten Applestone hoiti biisit. Se tarkoitti taidekokeilujen
vähentymistä, mikä laskee merkittävästi levyn arvostusta hipsteriasteikolla. Se
siis sisältää ihan kelvollista poppia, mutta koukut ja kokeilut puuttuvat.
Tälle levylle on tuupattu uudelleen edelliseltä löytyvä ”Amplifier”.
The Sound of Music (1987) tavoitteli
suurempaa suosiota. Jos sitä ei tulisi, yhtyeen tulevaisuus olisi
vaakalaudalla. No ei sitä menestystä tullut, vaikka kuinka haettiin suorempaa
sävellysformaattia ja valtavirtaisempaa äänimaailmaa. Kelvollista musiikkia,
mutta turhan tavanomaista niille, joita kiinnostaa yhtyeen varhaistuotanto.
Sävelkynä ei ollut täysin ruostunut. Siitä todistaa esimerkiksi kaunis ”Molly
says”.
Paris Avenue (1994) puuttuu Spotifysta,
joten turvaudun YouTuben yksittäisiin raitoihin. Albumi jatkaa edellisen
linjalla, vaikkakin seitsemän vuotta myöhemmin, enkä keksi siitä mitään
erityisen kiinnostavaa sanottavaa.
Falling Off the Sky (2012) on paluulevy,
jolla Stamey on mukana. Se tarkoittaa myös sävellysvastuun jakamista yhtyeen
alkuaikojen tavoin. Tuloksena on kiva levy, joka ei yritä tehdä samaa kuin pari
ensimmäistä albumia. Ei kai tarvitsekaan, mutta vähän valjuksi tämä jättää.
Tovi sitten kuuntelin The Feeliesin paluulevyjä. Vaikka nekään eivät pärjää
vertailussa yhtyeen varhaisille teoksille, niissä on oma taikansa. Tästä sitä
taikaa en oikein löydä, löydän vain kuuntelukelpoista poppia.
Jos
The dB’s raivaa tiensä levyhyllyyni, sen on oltava kaksi ensimmäistä albumia.
Lisukkeeksi voisi kuunnella myös Stameyn sooloja, joita on saman verran kuin
The dB’s-levyjä. Erilaisilla yhdistelmillä on muutama lisää, mukaan lukien
Holsapplen kanssa tehdyt kaksi albumia, jotka eivät kanna The dB’sin nimeä.
Lisäksi
vuonna 1986 ilmestyi seitsemän biisin mini-lp Christmas Time nimellä Chris Stamey Group, jossa erikoisvieraana
oli The dB’s. 2006 ilmestyi Christmas
Time Again nimellä The dB’s & Friends. Päätin jättää nämä pois
varsinaisten studioalbumien listasta, mutta sanotaan nyt jotain niistäkin. Osa
minin biiseistä on myös Againilla,
joka on venytetty yli tunnin mittaiseksi. Againilla
vierailee frendejä Big Starista Alex Chiltoniin ja Whiskeytowniin. Mukana on
omia, lainoja ja vierailijoiden tekemiä lainoja. Kaikki liittyvät jouluun
tavalla tai toisella, mutta musiikillisesti paketti on varsin eklektinen. Sovituksissa
mennään välillä kantrirokin suuntaan, kuten esimerkiksi Holsapplen kaihoisalla
kappaleella ”Home for holidays”. ”Feliz navidad” toimii tässäkin kontekstissa
hupsuttelevana punkpoppina. Cathy Harrington on keskeisessä roolissa kahdella
raidalla, ja ne ovat teoksen paremman laidan vahvaa poppia (”Sha la la” ja ”You’re
the one I want for Christmas”).
En
ole vakuuttunut minin olemassaolon tarpeellisuudesta enkä edes Againin välttämättömyydestä, mutta jos
toinen valitaan, niin Again on
huomattavasti sopivampi toistuvaan kotikuunteluun. Huomatkaa, että Spotifysta
löytyy Againista kaksi toisistaan
hitusen poikkeavaa versiota: yksi nimellä The dB’s ja toinen eri esittäjien alta.
Edellinen on 2006 versio ja jälkimmäinen 2015.
Suosittelen
kokeilemaan debyyttiä ja sen perään kakkosalbumia. Jos ne eivät toimi, voit
yrittää valtavirtaisempaa myöhäistuotantoa, mutta niitä en varsinaisesti
kannusta kuuntelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti