Artistin yksityiselämää hallitsee homoseksuaalisuus. Halford tuli kaapista vuonna 1998, oltuaan vuosikausia tunnettu ”metallijumala”, vuonna 1969 aloittaneen Judas Priestin keulakuva. Tästä Halford kirjoittaa paljon ja vuolaasti, samoin kuin ongelmistaan päihteiden kanssa. Homoseksuaalisuuden asemasta kiinnostuneille Halfordin teos on suositeltavaa luettavaa, etenkin jos kuvittelee seksuaalisen yhdenvertaisuuden menneen liian pitkälle.
Julkista elämää hallitsee musiikki. Halfordin liityttyä Judas Priestin laulajaksi bändi alkoi levyttää. Se nousi mutkien kautta maailmanmaineeseen, mutta Halford jätti bändin vuonna 1992 kokeillakseen soolouraa. Hänet otettiin takaisin bändiin myöhemmin. Tällaiselle yhtyeen parissa osan lapsuuttaan viettäneelle Judas Priestistä ja musiikista olisi saanut olla enemmänkin. No, ehkä muut yhtyettä käsittelevät kirjat, joita en ole lukenut, kattavat sen, mitä tästä puuttuu. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä puuttuu – ehkä vain olisin halunnut lukea vielä enemmän Judas Priestin levyistä ja niihin suhtautumisesta. En vain myyntiluvuista ja Halfordin mielipiteistä.
Uskontosuhteiden näkökulmasta kirjassa on pari kiinnostavaa juttua.
Vuonna 1990 Judas Priest joutui Yhdysvalloissa oikeuteen, kun kaksi teiniä olivat muutamia vuosia aikaisemmin ampuneet itseään. Toinen kuoli ja toinen jäi henkiin. Kasvoista tuli kuitenkin aika muusia. Vanhemmat nostivat kanteen, kun olettivat, että Priestin Spooky Tooth -lainasta löytyi lause ”Do it!”, jonka saattoi tulkita kehotukseksi itsemurhaan, ainakin vilkkaalla mielikuvituksella. Myös ehdotus ”try suicide” löytyi väitetysti, kun Priestin albumia soitti takaperin.
Lopulta syytteet raukesivat. Suoraan mistään saatanallisuudesta yhtyettä ei syytetty, mutta tuohon moraalipaniikin aikaan ei ollut suurtakaan juopaa saatanallisuus-syytteiden ja itsemurhaan kehottamisen välillä.
Akateemisessa kontekstissa Priestin musiikin uskontoulottuvuutta on käsitellyt ainakin Brian Froese. Hän ehdottaa, että yhtye hylkää kristinuskon, mutta tarjoilee tilalle ”metallipelastusta” vyöryttämällä erilaisia pelastavia metallihahmoja kappaleissaan. Näiden lisäksi Halfordin teos tarjoaa yhden lisäulottuvuuden.
Yhtyeen pääasiallinen sanoittaja Halford kertoo nimittäin myös omasta uskontosuhteestaan. Murrosikäisenä hän koki kummia Belgiassa, jotain sängyn keikkumista yöllä, ja pitää sitä alkuna hänen vahvalle uskolleen yliluonnolliseen. Hän kertoo myös kokeneensa kerran pakottavan tarpeen mennä kirkkoon. Hän kommunikoi Marian patsaan kanssa, kadotti hetkeksi ahdistuksensa, ja arvelee tulleensa Marian siunaamaksi.
Kirjan loppupuolella hän summaa: ”Olenko kristitty? Sanoisin, että kristinusko istuu minulle yhtä hyvin kuin lavapukineet ja antaa vankkumatonta voimaa. Siihen liittyy monia asioita, joista pidän. Kun sitten uskonkiihkoilijat väittävät, että Priest on paholaisenpalvontabändi, sekoitan heidän päätään entisestään sanomalla: ’Ei nyt sentään! Mähän olen homometallikristitty!”
Hän kertoo myös lukevansa Isä meidän -rukouksen ja Tyyneysrukouksen joka päivä. Hän täsmentää, ettei tiedä tarkkaan, kenelle rukouksensa osoittaa, mutta ”tiedän, että joku tai jokin kuuntelee. Elämässä on enemmän kuin aikamme täällä maan päällä. On ehdottoman varmasti elämää kuoleman jälkeen.” Walsallissa kasvanut Halford ei ole koskaan karistanut katolisia vaikutteita elämästään, vaikka onkin päällisin puolin ollut yksinäinen homoseksuaali, päihdeongelmainen, ja omintakeisella äänellä siunattu metallilaulaja, joka pääsee eroon yksinäisyydestään ja päihdeongelmistaan. Ainakaan hänestä ei saa antikristillistä ateistia tai paholaisenpalvojaa.
Teoksen kieli menettelee. Kursiivia Halford käyttää aivan liikaa. Suomennoksessa häiritsee englanninkielisten sanontojen kirjaimellinen kääntäminen; osa niistä ei istu suomen kieleen laisinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti