Läjä Äijälä täytti 60-vuotta vuonna 2018. Kävin tuolloin Lepakkomiehessä juhlistamassa miehen uraa. Kirjoitin siitä tännekin. Tapahtumassa julkaistiin Katariina Vuoren kirjoittama Läjä Äijälä. Kulttibändien kuningas (2018). Luin sen vasta nyt.
Kuten aikaisemmasta kirjoituksestani käy ilmi, suhtaudun erittäin myönteisesti vuosisadan lappilaiseksi valitun Läjän tekemisiin. Leo Bugariloves, Death Trip ja Terveet kädet ovat huippuja. The Sultans, Billy Boys, Lapin helvetti ja soolotuotanto ovat hyvin kelvollisia. Sarjakuvat ja muu kuvataide on asiallista. En kuitenkaan palvo häntä. Ehkä siksi panttasin kirjan lukemista näin pitkään. Tai jos rehellisiä ollaan, en ostanut sitä, koska arvelin, ettei teos ole tarpeeksi syvällinen. Tiesin kuitenkin, että jossain vaiheessa tulen lukemaan sen.
Arveluni osui osittain oikeaan. Teos on viihdyttävä paketti, mutta paikoin tulee olo, että se on kirjoitettu ikään kuin legitimoimaan Läjän arvo jollekin kuvitteelliselle kulttuurilautakunnalle. Se ei paneudu riittävällä yksityiskohtaisuudella itse artistin tuotantoon, sen sisältöihin ja kriittisiin arvioihin. Siksi jää mielikuva, että kirjoittajalla ei olisi mitään syvempää suhdetta Läjän tekemisiin tai riittävää kiinnostusta ruotia erilaisten projektien finessejä. Kiinnostavat näkemykset tulevat enimmäkseen muiden suusta, jos ovat tullakseen.
Kirjassa on useita muutaman sivun osioita, joissa muut kertovat suhteestaan Läjään. Mukana on keskeisiä hahmoja, mutta mukaan on otettu myös henkilöitä, joilla ei ole mitään kummempaa suhdetta itse artistiin tai hänen töihinsä. Tai ainakaan kovin kiinnostavaa sanottavaa. En myöskään ymmärrä, mikä arvo on kertoa, että Soundi-lehden vuosiäänestyksessä Läjä oli kotimaisten laulajien listalla sijalla 19 jonakin vuonna. Ketä se kiinnostaa? Ja onko se joku meriitti? Kertooko se siitä, että oikeasti olennaista materiaalia ei ole kovin paljon?
Toki kirjassa on paljon sitä, mitä siinä pitääkin olla. Ja Vuori on tehnyt tärkeää työtä materiaalien koostamisessa ja organisoimisessa. Kirjassa käydään läpi erilaisten musaprojektien moninaisia vaiheita ja hahmotellaan Läjän elämän ja uran keskeisiä tapahtumia. Siksi Läjän tuotosten faneille teos on nupinoistani huolimatta must.
En usko, että Läjän tekemisiä tarvitsee legitimoida jollain valtavirran mittatikulla tai pelkästään silittää myötäkarvaan, vaan pikemminkin analysoida. Analyysia ei itse kohteelta tule. Suoraan sanoen Läjästä välittyy etäinen ja aika tylsä kuva ulospäin; hän antaa taiteensa puhua puolestaan. Se artistille suotakoon.
Mutta kun analyysia ei tule kirjoittajaltakaan, eikä riittävästi vierailevilta ääniltä, ollaan kohtuullisen ohuella pohjalla. Siksi huomasin jatkuvasti odottavani kirjaan painettuja kuvia lehtileikkeistä, joita on ripoteltu mukava määrä pitkin teosta. Tulisiko niistä jokin soraääni tai kiinnostava näkökulma? Esimerkiksi Miettisen Rumbaan kirjoittama kriittinen Billy Boysin keikka-arvio riemastutti.
On selvää, että Läjä ansaitsee kirjamittaisen huomionsa. Tuotos ei ole napakymppi, mutta ei ole helppoa miellyttää sekä kohteen tuotantoa seuranneita että kirjan kautta kohteeseen vasta tutustuvia. Joka tapauksessa, jos Läjän tekemisistä ylipäätään on kiinnostunut, niin maailma on huomattavasti parempi paikka kirjan kanssa kuin ilman sitä.
Taiteilijan tuotanto on omaehtoisuuden manifesti, joka alleviivaa poikkeavuuden arvoa konformismin painetta vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti