On ehkä tyhmänrohkeaa yrittää listata oman alan keskeisimpiä teoksia edelliseltä vuodelta. Kukaan ei ehdi lukemaan kaikkea eikä edes pientä osaa oman alansa teoksista. Eikä varsinkaan heti ilmestymisvuonna. Tässä vaiheessa olisi ehkä mielekkäämpää pohtia, mitkä olivat tärkeimpiä vuoden 2011 tai 2001 teoksia – sellaisia, jotka ovat jääneet vaikuttamaan tieteenalan keskusteluihin. Siksi lienee selvää, ettei kukaan voi ottaa tätä listaa tosissaan. Siitä huolimatta teen sellaisen vuodelta 2021.
Kuuden (plus yhden) teoksen lista on tietenkin täysin subjektiivinen, enkä pyydä sitä anteeksi. Muistutan vain. Jonkun toisen lista olisi todennäköisesti hyvin toisenlainen ja oma listani saattaa näyttää erilaiselta vuoden tai viiden kuluttua. En pyydä anteeksi myöskään sitä, että kirjoittajat tai toimittajat ovat kaikki miehiä ja yhtä (tai kahta, jos se "plus" lasketaan) lukuun ottamatta pohjois-amerikkalaisia (toki toimitettujen teosten kirjoittajissa on muitakin kuin miehiä ja parempi maantieteellinen kattavuus). Listan olennaisin tehtävä on rehellisesti sanoen nostaa esiin muutamia julkaisuja, jotka sen mielestäni ansaitsevat. Lisäksi se on yhdenlainen katsaus siihen, mitä minä luen (ja arvostan). Kuusi plus yksi teosta, olkaa hyvä, satunnaisessa järjestyksessä ja pienin perusteluin.
*Jason Ananda Josephson Storm: Metamodernism: The Future of Theory (University of Chicago Press).
Miksi? Tekijän ensimmäinen kirja, The Invention of Religion in Japan (2012), oli mainio sukellus siihen, miten uskonnon kategoria lanseerattiin ja implementoitiin paikallisten neuvottelujen kautta Japaniin. Toinen teos, The Myth of Disenchantment (2017), esitti, että emme ole koskaan olleet niin riisuttuja ”lumovoimasta” kuin länsimainen intellektuaalinen historia on asian esittänyt. Tämä kolmas on edellisiäkin kunnianhimoisempi. Se kertoo, mihin suuntaan ihmistieteiden (ei vain uskontotieteen) tulisi mennä, jotta tutkimus olisi kiinnostavaa, kurinalaista ja mielekkäällä tavalla erilaisten viime vuosikymmenten hallitsevien akateemisten trendien parhaat palat syntetisoivaa. Kaiken lähtökohtana on yksittäisten tieteenalojen objektien kritiikki (mukaan lukien ja erityisesti uskonto), mutta siitä edetään rakentamaan teoriamallia, jota tekijä kutsuu metamodernismiksi. Paikoitellen tekijä laittaa omiin nimiin sellaista, jonka muut ovat jo sanoneet, eivätkä kaikki kuvaukset useista ylitettävistä kritiikkien kohteista (esim. jälkistrukturalismi) ole riittävän nyanssirikkaita, mutta mikään ei muuta sitä, että tämä on erinomainen teos. Näin siksi, koska se antaa ajattelun aihetta alusta loppuun. Se pakottaa miettimään, millaista teoreettisesti ja empiirisesti kurinalaista tutkimusta voidaan puolustaa vuosikymmeniä kestäneen ihmistieteiden sisäisen kritiikin jälkeen.
*Aaron W. Hughes & Russell T. McCutcheon: Religion in 50 Words: A Critical Vocabulary (Routledge).
Miksi? Teos ei vain esittele uskontotieteen tutkimuksellista sanastoa, vaan etymologisten selvitysten jälkeen päätyy arvioimaan niiden merkitystä. Näkemyksellisyyden vuoksi kaikki lukijat eivät tule pitämään kaikista käsitteiden arvioinneista, mutta tällainen käsitteitä kriittisesti arvioiva teos on enemmän kuin tarpeen. Itse osallistuin projektiin nimettynä ”konsulttina”, mikä tarkoitti käytännössä keskeneräisen käsikirjoituksen kommentointia ja erilaisten parannusehdotusten tekemistä. Oma jälkeni näkyy muutamissa luvuissa, useimmiten hyvin pieninä sivuhuomautuksina tai täydennyksinä. Toinen osa, Religion in 50 More Words, painottuu enemmän uskontoilmiöön liitettäviin käsitteisiin eikä niinkään lähestymistapoihin ja teoreettisesti keskeisimpiin käsitteisiin, joten pidän sitä vähemmän merkittävänä kuin tätä Raymond Williamsin Keywordsin (1976) hengessä tehtyä uskontotieteen kriittisen käsitteistön arviointia.
*Aaron W. Hughes & Russell T. McCutcheon (toim.) What Is Religion?: Debating the Academic Study of Religion (Oxford University Press).
Miksi? Sama kaksikko on tällä kerralla toimittajien roolissa. Tuloksena on pitkästä aikaa kirja, jossa valikoima tutkijoita debatoi uskonnon käsitteestä ja sitä kautta akateemisen uskontotieteen luonteesta – siitä, mitä uskonto ja uskontotiede on ja ei ole. Siitä, mitä tieteenala voisi ja mitä sen pitäisi olla. Kirjan lähtökohtana on lauseen täydentäminen: ”Uskonto on…”. Siitä alkaa keskustelu, jossa lukija löytää todennäköisesti hengenheimolaisia ja vastustajia, mikäli lukijalla itsellään on mitään ajatusta kirjassa käsiteltävistä asioista.
*Craig Martin: Discourse and Ideology: A Critique of the Study of Culture (Bloomsbury).
Miksi? Martin on uskontotieteilijä, joka puolustaa avoimesti jälkistrukturalismia, suhtautuu antirealistisesti uskonnon käsitteeseen ja pyrkii yhdistämään nämä jonkinlaiseen marxilaissävytteiseen tutkimusotteeseen, jossa valtasuhteiden analyysi ja kritiikki on keskiössä. Hän pyrkii vääntämään rautalangasta, miksi hänen näkemyksensä tulisi ottaa vakavasti, yrittäen hahmottaa, miten diskurssit toimivat ylläpitäen hallintasuhteita ja miten niitä pitäisi empiirisesti tutkia. Martinin kirja on sikäli Josephson Stormin sukulainen, että molemmissa uskontotieteilijä kirjoittaa huomattavasti tieteenalaansa laajemmalle yleisölle.
*Stephen Bullivant & Michael Ruse (toim.) The Cambridge History of Atheism I-II (Cambridge University Press).
Miksi? Kaksiosainen teos on ajanmukaisin ja kattavin paketti ateismista. Kokonaisuus on reilusti yli 1000 sivua. Käsikirjoja julkaistaan jos jonkinlaisista aiheista, ja sellaisia on melkein jokaisella tärkeällä kustantajalla, mutta väitän tämän olevan merkittävämpi tai definitiivisempi kuin keskimääräinen handbook. Aiheeseen tarttuminen vaatii kiinnostusta ateismiin, eli en suoranaisesti väitä, että esimerkiksi hindulaiseen meditaatioon erikoistuneen uskontotieteilijän pitäisi lukea tämä teos, mutta subjektiivisesta listastahan tässä on kyse. Mitään jääviyskriteereitä en ole noudattanut listan kokoamisessa: olen mukana tässä teoksessa kahdella artikkelilla. Yhdellä omalla ja yhdellä yhteiskirjoitetulla.
*Ronald Inglehart: Religion’s Sudden Decline (Oxford University Press)
Miksi? Inglehartin viimeiseksi jäänyt teos tiivistää hänen käsityksensä uskonnollisuuden vähenemisen mekanismeista siellä, missä sitä tapahtuu. Merkittävimmät tekijät ovat vaurastuminen (ja sitä kautta eksistentiaalisen turvallisuuden kasvu) ja liberalisoituminen. Kuulostaa yksinkertaistavalta, mutta kaikesta toisteisuudestaan huolimatta teos tarjoaa tiiviissä muodossa vankan näkemyksen uskonnollisuuden muutokseen vaikuttavista tekijöistä empiiriseen aineistoon perustuen. Teos voi toimia porttina muihin tutkimuksiin, joissa jotain osa-aluetta testataan tarkemmin.
Bubbling under:
*Titus Hjelm (toim.): Uskonto, kieli ja yhteiskunta. Johdatus diskursiiviseen uskontotieteeseen (SKS).
Miksi? Ensimmäinen suomenkielinen uskontoa diskurssintutkimuksen näkökulmasta tarkasteleva kokoomateos. Ensimmäisyys ei ole kovin suuri meriitti yksistään, mutta kyse on yhdestä nousevasta, joiltain osin vakiintuneesta lähestymistavasta, joka pyrkii muokkamaan sitä, miten uskontoa (tai ”uskontoa”) ylipäätään tutkimme. Jos tämä olisi englanniksi, se herättäisi paljon kiinnostusta uskontotieteessä. Nähtäväksi jää, miten paljon sillä on annettavaa suomalaiseen keskusteluun ja millä aikavälillä. Teos sisältää myös minun artikkelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti