Jos Epe Heleniuksen nimi ei sano mitään, et varmaan pidä itseäsi suomalaisen musiikkikentän tuntijana. Epeen nimittäin kiteytyy ”suomirock” ehkä paremmin kuin kehenkään toiseen, ainakin jos on kasvanut 1980-luvulla ja 1990-luvulla ja kuunnellut suomeksi laulettua valtavirtarockia. Epen Poko Records hallitsi kenttää tuolloin ja oli keskeinen toimija pitkään 2000-luvullekin.
Toinen asia, mistä Epe tunnetaan, on tietenkin levykauppa Epe’s. Itsekin nuorena tapasin ottaa junan Tampereelle ja kiertää levykaupat. Yksi pakollinen pysähdys oli Epe’s. Kaupan aika on ohi, mutta se toi muutamallekin sukupolvelle ulkomailta levyjä, joita kenttää aikanaan hallinnut Fazer ei handlannut.
Epe Heleniuksen uraan mahtuu paljon muutakin. Tästä kaikesta Soundi-lehden pitkäaikaisena päätoimittajana tunnettu, nykyisin eläkepäiviään viettävä Timo Kanerva kirjoitti kirjan Epe – levymoguli (2021). Sain sen vihdoin käsiini ja luin saman tien. Teoksessa on paljon kiinnostavaa asiaa, mutta ei tarpeeksi.
Vaikka teoksessa on yli 300 sivua, siinä on harmittavan vähän luettavaa. Pitkän uran paraatipaikalla tehneellä Epellä olisi todennäköisesti havainnollistavia näkemyksiä kulissien takaa ja anekdootteja vaikka kuinka paljon. Nyt iso osa kirjasta menee esimerkiksi tuttujen Eppu Normaalia koskevien halailujen käsittelyyn. Kai sitäkin pitää kirjassa olla, mutta ei sellaisella otteella tehdä alan vakavien harrastajien kannalta merkittäviä kirjoja.
Suurten menestysten ja pitkäkestoisten artistien käsittelyn lisäksi teoksessa puhutaan yritysten pyörittämisestä, äänitemyynnin mekanismeista, konkursseista, maailmanvalloituksista, menestyksen kynnykselle jääneistä artisteista ja totaalisista epäonnistumisista. Järjestäen jutun taso on sisältörikkaampaa, mitä etäämmällä ollaan Pokon tärkeimmistä ja tuottoisimmista artisteista.
Epe ei erityisesti juoruile eikä mielellään mollaa nimeltä ainakaan kovin montaa ihmistä. Siinä mielessä teos on ”kiltti” ja suojelevakin. Epe ei vaikuta kovin kiinnostavalta persoonalta tai varsinkaan valokeilaa itseensä kääntävältä ihmiseltä. Teokseen kuitenkin mahtuu herkullisia yksityiskohtia ja oikeaa asiaa musiikkialasta ja sen muutoksista, ehkä juuri siksi, että Epe on ollut niin monessa mukana ja kertoo enemmän niistä kuin itsestään.
Kirjasta jäi pahasti kaksijakoinen olo: yhtäältä teos on ohut kahden tähden fiilistely parhaiden työkaverien (Eput, Popeda jne.) menestyksestä ja ”levumogulin” uran ydinkohdista, toisaalta Epen kokemuksista ja näkemyksistä saadaan syvyyttä ja sisältöä.
Jos teos olisi perusteellisempi, pidempi ja käsittelisi enemmän valokeilan ulkopuolelle jääneitä artisteja ja uravaiheita sekä tarttuisi vielä ronskimmin musabisnekseen, siinä olisi mahdollisuus tärkeimpään suomalaiseen rock-kirjaan. Tässä toteutuneessa muodossaan se ei ole sitä. Ainakin vielä jää tilaa jollekin ulkopuoliselle kirjoittaa syvemmälle asioihin ja ilmiöihin menevä kirja, mutta mieluusti sellaisen olisi nähnyt Epen muistelemana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti