Suhtautumiseni The Sisters of Mercyyn on ollut kahtalaista: yhtäältä se on ollut naurun ja hymistelyn aihe; toisaalta koskaan ei ole käynyt kieltäminen, etteikö yhtyeellä olisi goottigenressä paikka hyvin korkealla.
Bändi otti nimensä Leonard Cohenin biisistä ”Sisters of Mercy” (1967) ja piti itseään The Stoogesin seuraajana. Se kiisti olevansa goottiakti. Tietenkin.
Kaikki albumit löytyvät hyllystä jossain muodossa, joten kirjoittamisen ja kuuntelun kimmokkeena toimi Mark Andrewsin kirja Paint My Name in Black and Gold: The Rise of Sisters of Mercy.
Kirjassa on 450 sivua ja siinä päästään ensialbumiin jossain 300 sivun kohdalla. Pitkään siis vietetään varhaisvaiheessa, osin ehkä siksi, että informantteina on varhaisvaiheen jäseniä. Ja sanoohan sen kirjan alaotsikko. Bändin keulahahmo, Andy Taylor, eli Andrew Eldritch, ei ole osallistunut kirjan tekemiseen, lukuun ottamatta yhtä haastattelua, joka toimi kimmokkeena kirjan kirjoittamiselle. Sen sijaan varhaisvaiheeseen kuuluneet kitaristi Gary Marx ja basisti Craig Adams ovat merkittävässä roolissa. Toisessa kitarassa oli Ben Gunn ja rumpalina Doctor Avalance eli rumpukone. Muutaman vuoden jälkeen Gunn lähti ja tilalle tuli Dead or Alivessa soittanut Wayne Hussey, joka myöhemmin perusti The Missionin.
Kirjassa siistiä on, että vanhassa kotikaupungissani Leedsissä perustettu yhtye seikkailee tarkoissa osoitteissa ja baareissa, jotka ainakin asuinvuosinani olivat edelleen elossa (mm. Fenton, Faversham, Guildford, Royal Park – kahdessa ensin mainitussa yliopiston kupeessa olen käynyt monta kertaa, Guildfordissa muutaman kerran ja viimeksi mainitussa usein matkalla kaupungin sympaattisimmalle keikkapaikalle, Brudenell Social Clubille).
Some Girls Wander by Mistake (1980–1983, 1992) on mukana tässä poikkeuksellisesti. Se ei ole studioalbumi, vaan singlekokoelma yhtyeen alkuajoilta. Se kattaa kolme vuotta, sisältäen muutaman keskinkertaisuuden ja nipun huippuja: myöhemminkin bändin levyttämä ”Temple of Love”, joka oli minulle sisäänheitto bändiin, Rollari-kover ”Gimme Shelter”, yksi parhaista ”Body Electric”, ”Alice”, ”Heartland” ja muita. Ostin cd:n joskus Anttilasta 60 markalla. Teoksen heikkous on siinä, ettei singlet ole kronologisessa järjestyksessä, vaan alussa on uusimmat. Kerrankin suosittelen lämpimästi muihin kuin studiolevyihin tutustumista: jos tunnet vain ajallisesti myöhemmät studioalbumit, et tunne The Sisters of Mercyä, ja olet missannut useita hienoja hetkiä.
First and Last and Always (1985) on ensimmäinen studioalbumi. Ilmestyessään vastaanotto ei ollut pelkästään myönteinen, vaikka yhtye kolkuttelikin valtavirran ovia, mutta vuosien saatossa siitä on kasvanut ehdoton goottiklassikko. Avausraita ”Black Planet” on loistava ja musiikki myötäilee dystooppista tekstiä. ”Walk Away” jatkaa täysosumia. Sen jälkeen on maltillisempaa, mutta esimerkiksi ”Marian” ja ”Nine While Nine” ovat bändin parhaimmistoa. Itse ostin tämän vinyylinä 25 markalla noin 30 vuotta sitten. Ei ole tarvinnut katua.
Floodland (1987) on eri maata. Tässä vaiheessa bändi oli jo käytännössä hajonnut. Eldritch Rekrysi The Gun Clubin basistina toimineen Patricia Morrisonin. Kun Hussey ja Adams yrittivät touhuta The Sisters of Mercy -nimellä ja heti perään nimellä Sisterhood, Eldritch päätti levyttää Sisterhood -nimellä (vuonna 1986), jotta sekin loppuisi. (katso YouTubesta Trash Theory -kanavalta parikytminuuttinen ”The Smirking Revenge of The Sisters of Mercy & This Corrosion”, jossa eritellään hauskoja detaljeja Husseyn ja Eldritchin nokittelusta.) Floodlandilla Eldritch kuitenkin pölähti Top of the Popsiin biisillä ”This Corrosion”, jonka tuottajana on mahtipontisista äänimaailmoista tunnettu Jim Steinman. Eldritch on nero, täynnä ironiaa ja pikkumaisuutta. ”This Corrosion” on erittäin hieno biisi, ja kestän Steinmanin ja 40-henkisen kuoron, mutta kasarisoolojen soittajana tunnettua Eddie Martinezin kitaraa huonommin. Muu albumi on yhtäältä synkkä – ankeakin – ja toisaalta popsoundeilla flirttailevaa. ”Lucretia My Reflection” on melodisen puolen timantti. Kelpo teos kokonaisuutena, mutta ei mestariteos.
Vision Thing (1990) on paikoin soundeiltaan häiritsevä ajankuva. Yleismeno on Sistersiä vahvoilla poprock-mausteilla. Esimerkiksi nimiraidasta ja sen kitarasta tulee mieleen The Cult. ”Detonation Boulevard” on silkkaa radiopoppia, mutta melko myönteisessä mielessä. ”Something Fast” on toimiva balladi. Biisit ovat ihan hyviä, mutta ei taaskaan puhuta mestariteoksesta – kenties debyytti ja sitä edeltävän ajan parhaimmisto asetti riman liian korkealle. Oma suosikkini on aina ollut ”When You Don’t See Me”.
Sittemmin bändi on levyttänyt pari biisiä, mutta ei albumia. Keikoilla se on käynyt tasaiseen tahtiin. Niillä ovat soineet myös uudet, julkaisemattomat biisit. Bändi on uransa aikana soitellut verrattain paljon kovereita, vaikka ne puuttuvat studioalbumeilta. Ne ovat kuuntelun arvoisia, hyvässä ja pahassa.
The Sisters of Mercy on mainio yhtye ja Eldritch on sopivasti eksentrinen keulahahmo. Tai siis levybisneksessä korkeisiin johtoasemiin yltäneet ovat pitäneet häntä hankalimpana mahdollisena henkilönä. Kirjassa Andrews hehkuttaa Eldritchin tekstejä useaan otteeseen. Itse en ole koskaan perehtynyt niihin laajasti ja kunnolla. Ehkä pitäisi.
Yhtyeellä on ollut suora vaikutus goottimetalliin, johon itse suhtaudun melko välinpitämättömästi. Esimerkiksi Paradise Lost on kertonut avoimesti, miten TSOM muutti heidän musiikkinsa.
Tiivistetysti: Debyytti erinomainen, toinen hyvä ja kolmas hyvä. Aika ennen debyyttiä erittäin hyvä, sisältäen mestariteoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti