tiistai 13. syyskuuta 2022

Studioalbumit osa 113: Twisted Sister

Jostain iski tarve kuunnella kaikki Twistareiden levyt läpi. Neljä ensimmäistä tuli kuunneltua esiteininä ja hyllystäkin löytyy kolmas ja neljäs albumi. Sitten paljon myöhemmin tajusin, että bändillähän on muutakin juurta kuin tukkahevi – glamrock etunenässä. Myös vuoden 2014 dokkari We Are Twisted Fucking Sister! muistutti, että bändi oli aikamoinen keikkajyrä ja tiukka paketti ennen tukkaheviaikaa. Bändi perustettiin jo vuonna 1972, mutta ensialbumia saatiin odottaa kymmenen vuotta. 
 
Under the Blade (1982) oli aikanaan nauhoitettuna c-kasetille, mutta se jäi myöhempien hittien varjoon. Muistutan kuitenkin, että kyse on hauskasta ja vetävästä rokkilevystä. Nyt kuunneltuna tulee mieleen toinen New Yorkin lahja maailmalle eli The Dictators, vaikka Twistareissa on hitusen vähemmän punk-ulottuvuutta. Missään vaiheessa myöskään Alice Cooper ei ole kaukana. Näiden Amerikka-referenssien ohessa musiikillisia hengenheimolaisia ovat brittiläiset metallibändit, jotka eivät ammentaneet ensisijaisesti bluesista, toisin sanoen NWOBHM, sekä brittiläinen glamrock (Slade, Sweet jne.). Ei ole sattumaa, että teos nauhoitettiin Englannissa ja tuottajana oli UFOn basisti Pete Way. Hauskanpitoa ja synkempää, jälkimmäiset ehkä parempia, omana suosikkinani b1 ”Destroyer”. Lapsena niihin kuului myös edelleen kelvollinen ”Sin After Sin”. Avausraidan ”What You Don’t Know (Sure Can’t Hurt You)” toimivuuden olin jo unohtanut ja nimiraita on edelleen erinomainen. Muutamia huteja ja keskinkertaisuuksia on saatu mukaan, mutta kokonaisuus on plussan puolella. Albumin listasijoitukset eivät olleet kummoisia, mutta tuote on Wikipedian mukaan myynyt kaikkiaan yli 2 miljoonaa. Tämän voisi ostaa, jos halvalla saa. 

You Can’t Stop Rock’n’Roll (1983) oli sekin aikanaan c-kasetilla, mutta eipä ole enää. Sieltä löytyy ehkä eniten diggaamani TS-raita ”I Am (I’m Me)”, joka avasi ymmärryksen bändin glam- ja Slade-ulottuvuuteen. Suosikkini lapsuudessa olivat ”Ride to Live, Live to Ride” sekä nimibiisi, jotka kelpaavat edelleen, joskin rimaa hipoen. Albumilta löytyy muuten biisi nimeltä ”We’re Gonna Make It”, joka on hyvää perusrokkia, mutta vasta seuraavalle tehty kieltosanalla täytetty biisi räjäytti potin. Tätäkin kaipaisin hyllyyni, vaikka en ole aivan varma miksi. Emme puhu mistään maailman tärkeimmästä levystä, sillä mukaan on mahtunut myös keskitasoista, sinänsä kuuntelukelpoista, mutta kosmisessa mittakaavassa yhdentekevää materiaalia. 

Stay Hungry (1984) tuli kuunneltua liki puhki lapsena. Kansia tuli ihmeteltyä ja musiikkivideoita ihasteltua. Itselleni suurimmat hitit, komediahevitsyget ”We’re Not Gonna Take It” ja ”I Wanna Rock” iskivät joo, mutta vielä enemmän pidin kappaleista ”Burn in Hell”, ”Don’t Let Me Down” ja ”The Price”. Nykyään pidän myös ”The Beastista”. Tänä päivänä kuunneltuna on helppo ymmärtää, että albumi myi pelkästään Yhdysvalloissa 3 miljoonaa kappaletta. Se on aikansa tuote, hyvässä ja pahassa, mutta jokin siinä loksahti kohdalleen. Edelleen sitä tulee kuunneltua kerran tai pari vuodessa. Joka kerta innostun suurimmista suosikeistani, ja muiden kohdalla pystyn eläytymään riittävästi biisien maailmaan. 

Come Out and Play (1985) tuli ostettua ysärillä Anttilasta vinyylinä kymmenellä markalla (1,6 euroa). En silloin pahemmin jaksanut innostua, enkä sitä ennenkään, mutta lopulta olen oppinut pitämään levystä. The Shangri-Lasin ”Leader of the Pack” on ihan ok, mutta se, sekä ”Be Chrool to Your Scuel” (jolla vierailevat Alice Cooper, Brian Setzer, Clarence Clemons ja Billy Joel) ovat sitä samaa huumoriheviä, jota edeltäjänsä suuret hitit toteuttivat, mutta nyt vähän väsyneemmässä muodossa. Kuitenkin “The Fire Still Burns” ja nimibiisi ovat oikeasti tehokkaita biisejä. Keskitasoisten biisien massa on parempaa kuin esimerkiksi kakkoslevyllä, joten ei tämä mitään kuraa ole. Sanoisin jopa, ettei albumilla ole yhtään mitätöntä biisiä. Oma kappaleeni ei ole lähdössä divariin. Suomessa teos myi kultaa, jenkeissä myös. Mutta nyt ei puhuttu mistään moninkertaisista platinoista; Twistareiden käyrä oli kääntynyt laskuun. 

Love is For Suckers (1987) on jäänyt käytännössä kuuntelematta, vaikka kannen muistan hyvin. Se käväisi erilaisilla listoilla, mutta menestys oli vaatimatonta aikaisempaan verrattuna. Tässä vaiheessa rumpali A. J. Pero oli lähtenyt kiitämään ja koko bändi pisti pillit pussiin pian levyn ilmestymisen jälkeen. Dee Sniderin ääni on tässäkin nautinnollista kuultavaa, mutta valitettavasti soundimaailma ja sävellystyö on aivan väärässä kulmassa: bändi kuulostaa kuin miltä tahansa tukkametallia soittavalta bulkilta. Kaikki omaperäisyys on hiottu pois. Siksi täytyy yhtyä Exclaim!-julkaisun arvioon: ”This isn’t even for suckers; it just sucks!” Poikkeuksina nimibiisi, joka on lainaa New Yorkin 80-luvun alun naisbändiltä Poison Dollys, sekä ”Tonight”. 

Still Hungry (2004) kuuluu siihen musiikkihistorian surulliseen ajatuskokonaisuuteen, jota kenenkään ei olisi pitänyt keksiä: Levytetään menestysalbumi uudelleen. Tässä Stay Hungry on pistetty uudelleen purkkiin seitsemän bonusraidan kera. Nämä ovat usein vanity projecteja. Ei oltu tyytyväisiä tuottajaan ja vitutti, joten tehdään se nyt niin kuin aluksi oli sen ajatellut. Mutta onko kukaan faneista sitä mieltä, varsinkin jos on kasvanut ensimmäisen version kanssa ja tottunut siihen? Eipä oikein. Siksi nämä on tuomittu etukäteen. Joku voi keksiä poikkeuksen, itse en saa heti mieleen. Itse versiot ovat kohtuullisen lähellä alkuperäisiä, mitään todella radikaaleja uudelleen tulkintoja ei ole tehty. Mutta entä ne seitsemän biisiä? Ne ovat nollaodotusten vallitessa yllättävän kovaa kamaa. Ei mullistavaa, mutta tunnelmaltaan siellä perinteisessä twistarirekisterissä, ja soundillisesti hyvin kaukana vuoden 1987 edeltäjästään. 

A Twisted Christmas (2006) on arvatenkin joululevy. Siellä on yhtyeelle ominaista hupsuttelua, mutta ei kai tätä kukaan jaksa oikeasti kuunnella. Minulle riittää Elviksen joululevy, vaikka pari muuta hyllystä löytyykin. Tähän voisi lopettaa kommentoinnin, mutta on sanottava ensinnäkin, että Dee Sniderin äänen omanlainen lämpö on tässäkin paikallaan. Toiseksi pikkujouluissa tätä voisi jopa diggailla pikku hönöissä. Mutta vain kerran per bailut. Teos koostuu lainabiiseistä, joista osaan on mashattu bändien omien hittien palasia tai uutettu muiden metallibändien kitarariffejä (esim. ”Silver Bells” sisältää AC/DC:n ”Problem Childin” riffin). Aivan kaikkein tunnetuimpia jouluvärssyjä on mukana maltillisesti. White Christmas täältä löytyy, samoin kepeämpiä, kuten Kun joulupukki suukon sai. 

Jollain tavalla Twisted Sister tulee aina olemaan se lapsuuden tukkahevibändi, josta piti kasvaa ulos jo teininä. Yhtye on kuitenkin paljon muuta, se olisi sukupolveni syytä ymmärtää. Sen jälkeen voi päättää uudestaan, pitääkö bändistä ja kuinka paljon. Oma suhtautumiseni on hyvin, hyvin myönteinen, vaikka mikään absoluuttinen suosikkiyhtyeeni TS ei koskaan ollut eikä siitä sellaista tule. Ja Dee Sniderin äänestä olen aina pitänyt. Jopa niin paljon, että olen silloin tällöin kuunnellut hänen soololevyjään muutamien biisien verran.

Ei kommentteja: