Vapaa-ajattelun historiaa pääkaupunkiseudulla

Viime aikoina olen lueskellut muutamia järjestöhistoriikkeja. Vähän aikaa sitten ilmestyi Erno Vanhalan historiikki Uskontojen uhrit UUT ry:stä, nimeltänsä UUT – 30 vuotta tukea uskontojen uhreille. Heti perään luin nyt jo iäköityneen teoksen, Arto Tiukkasen Vapaa-ajattelu Helsingissä. Helsingin Vapaa-ajattelijat ry. 1936–1996 (1998). 

Edellisestä tein muistiinpanot. Jälkimmäisestä suunnittelin tekeväni, mutta päätin rustata ne tänne blogitekstin muotoon. 

Vapaa-ajattelun suomalaiset järjestöhistorian juuret ovat 1800-luvun lopulla, kun Viktor Heikel (1842–1927) pyrki perustamaan ”vapaauskoisten” ruotsinkielisten liberaalien kanssa Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistyksen. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut sääntöjä, vaan siirsi asian tuomikapituleille. Hanke torjuttiin. 

Ylioppilasyhdistys Prometheus perustettiin vuonna 1905. Yhdistyksen tavoitteena oli kirkon erottaminen valtiosta ja uskonnonopetuksen lopettaminen. Prometheus oli akateemisen eliitin projekti ja sikäli osa porvarillista kulttuuriradikalismia. Yhdistys kuopattiin 1914. Prometheus inspiroi Tampereen sosialisteja perustamaan oman yhdistyksen vuonna 1906. 

Helsinkiin perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto vuonna 1911. Senaatti kuitenkin piti liiton tavoitteita moraalisesti ja poliittisesti epäilyttävinä, eikä antanut hyväksymistään liiton säännöille. Uusi yritys oli 1917, kun olot vapautuivat, mutta kansalaissota keskeytti kehityksen. 

Kotkassa pistettiin pystyyn yhdistys vuonna 1929 ja sinne saatiin heti seuraavana vuonna myös uskonnottomien hautausmaa. 

Nykyinen Helsingin yhdistys perustettiin vuonna 1936. Perustamiskokouksessa oli eri lähteiden mukaan jotain 170-200 henkilöä. Ja yhdistykseen liittyi noin 100 henkilöä. Nimeksi tuli ensiksi Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys. IKL:n kansanedustaja Hilja Riipinen ehdotti eduskunnan välikysymyskeskustelussa yhdistyksen nimeksi ”Komminternin hengessä toimiva jumalankieltäjäin yhdistys”. Se kertoo paljon siitä, miten yhdistys nähtiin kirkollisessa oikeisto-Suomessa. 

Helsingin yhdistyksen johto koostui toimihenkilöistä ja korkeakoulutetuista. Työläisiä ei johtoon valittu. Tampereella tilanne oli toinen. Helsingissä yhdistykseen kuului sekä vasemmistososialisteja että edistysmielisiä porvareita. Yhdistys oli alusta pitäen Etsivän keskuspoliisin tarkkailussa. Sekin kertoo jotain aikansa kirkollisesta ilmapiiristä. 

Muutama vuosi myöhemmin työläiset ja alemmat toimihenkilöt alkoivat olla keskeisessä osassa yhdistystä. 

Yhdistyksen historiassa konkreettisina tavoitteina ovat olleet uskonnottomien hautausmaiden vakiinnuttaminen ja uskonnottomien oikeuksien puolustaminen erityisesti kasvatuksellisissa ja koulutuksellisissa instituutioissa. Kirkkoa vastaan on kamppailtu muistuttamalla kirkosta eroamisen mahdollisuudesta. 

Jos vuonna 2009 oli tunnettu Englannista kopioitu bussikampanja, niin jo vuonna 1971 oli ”ratikkakampanja”. Tai oikeastaan torsoksi jäänyt yritys. Raitiovaunujen kylkeen laitettiin mainos, jossa luki ”Siirry siviilirekisteriin – vältyt verosta”. Kuvituksena oli kirkonmies, jota ympäröi hämähäkinverkko. Julisteet olivat paikalla sovitun kahden viikon sijaan kolme päivää, kun HKL:n päällikkö käski repiä ne irti ”hyvän tavan vastaisina”. 

Erilaisiin valitusmekanismeihin ryhdyttiin, mutta mikään niistä ei muuttanut sitä, että kampanja oli tullut päätökseensä ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Suomen Kaupunkiliitto jopa katsoi, että kyse oli kirkon karkeasta pilkkaamisesta. Kampanjasta syntyi kuitenkin medianäkyvyyttä. Epäonnistuneesta sellaisesta todennäköisesti enemmän kuin jos kaikki olisi mennyt putkeen. 

Vuonna 1996 päädyttiin ostamaan lehtimainos Helsingin Sanomista. Mainoksessa kysyttiin: ”Oletko ajatellut, miksi kuulut kirkkoon?” Se oli onnistunut mainos, sillä ihmiset ottivat yhteyttä. Se myös lopetti flaijereiden jakamisperinteen: se oli tehotonta verrattuna tällaiseen mainontaan. 

Jäseniä kirjan kattamalla ajalla on ollut parhaimmillaan hieman alle puolitoista tuhatta. Kovin paljon suurempi se ei ole ollut myöhemminkään. 

Kaikkiaan yhdistyksellä on ollut kaksi kärkeä. 1) Vahventaa uskonnottomien mukaan ottamista (mm. pyrkimys omiin hautausmaihin ja uskonnottomien huomioimiseen koulutuksessa ja kasvatuksessa). 2) Heikentää kirkon asemaa yhteiskunnassa (kampanjat jne.). Siinä missä edelliseenkin suhtaudutaan toisinaan kielteisesti, oikeuksien perään kyseleminen herättää myös ymmärrystä. Suhtautuminen jälkimmäiseen on usein kielteistä, mutta sillä yhdistys saa näkyvyyttä ja toisinaan uusia jäseniä. 

Nyt kun yli 25 vuotta on kulunut tämän historiikin kattamasta ajasta, voisi joku tiivistää myöhemmät vaiheet.

Uskonnottomuuden yleistyminen Suomessa

Tämä teksti on julkaistu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen blogissa viime huhtikuussa. Se keräsi melko hyvin huomiota sosiaalisessa mediassa. Ehkä erikoisin piirre vastaanotossa ei ollut mikään sisältöön liittyvä kommentti, vaan joidenkin ihmisten oletus, että kyseinen blogi on kirkon tutkimusta kirjoittajasta riippumatta. Itse en lähtenyt korjailemaan tätä, mutta ilokseni huomasin, että jotkut keskustelijat sen tekivät puolestani. 

* 

Mikäli suomalaista mediaa on uskominen, henkisyys on hurjassa nosteessa. Totta onkin, että siinä missä evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten osuus koko väestöstä on laskenut, erilaiset henkiset toimintakokonaisuudet joogasta meditaatioon ja enkelihoidoista noituuteen ovat nykypäivän trendejä, myös joidenkin kyselyjen valossa. Uutisoinnissa on kuitenkin yksi ongelma. Se jättää taustalle määrällisesti merkittävimmän muutoksen Suomen katsomuksellisessa kentässä: uskonnottomuuden yleistymisen. 

Vahvassa merkityksessä uskonnoton ihminen ei ole uskonnollisen yhteisön jäsen, ei usko Jumalan tai vastaavien yliluonnollisten olentojen olemassaoloon, mieltää itsensä uskonnottomaksi, eikä osallistu uskonnollisten yhteisöjen toimintaan. Asiayhteydestä riippuen mitä tahansa yksittäistä kriteeriä voidaan pitää osittaisena uskonnottomuuden tunnuspiirteenä. 

Uskonnottomuus numeroiden ja kyselyjen valossa 

Uskontokuntiin kuulumattomia oli vuonna 2020 29,4 prosenttia suomalaisista. Näistä osa uskoo Jumalaan ja osa pitää itseään uskonnollisena. Hieman yli 30 prosenttia suomalaisista uskoo Jumalan olemassaoloon ja lisäksi 35 prosenttia jonkinlaisen hengen tai elämänvoiman olemassaoloon. 

Vähintään neljäsosa ja korkeintaan noin 45 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomiksi. Uskonnollisia on 33–52 prosenttia. Hajonta selittyy kysymyksen muodolla ja tarjotuilla vastausvaihtoehdoilla. Suurin osa uskonnottomiksi identifioituvista ei osallistu säännöllisesti uskonnonharjoitukseen. Pieni osa meditoi, harjoittaa joogaa tai osoittaa kiinnostusta ns. uushenkisyyden harjoittamiseen. Enemmistö on uskonnollisesti passiivisia eikä heistä useimmilla ole uskonnollisia uskomuksia. Osa kuuluu kirkkoon. 

Uskonnottomat ovat todennäköisemmin miehiä kuin naisia, mutta nuorimmilla sukupolvilla sukupuoliero on kaventunut. Uskonnottomuus on huomattavasti yleisempää kaupungeissa kuin maaseudulla. Suomessa tulotason ja koulutuksen merkitys uskonnottomuuden ennustajana on pieni. Uskonnottomat ovat arvoiltaan liberaalimpia kuin muu väestö. Poliittisesti he sijoittavat itsensä muuta väestöä todennäköisemmin vasemmalle. 

Nuorissa on tulevaisuus 

Kaikkein merkittävin sosiodemografinen seikka koskee sukupolvieroja. Suomalaiset uskonnottomat aikuiset ovat nuorempia kuin muu väestö. 1980- ja 1990-luvulla syntyneistä peräti 73 prosenttia katsoo olevansa uskonnottomia tai ateisteja, kun vastaava prosenttiluku 1940–1960-luvuilla syntyneillä on 36. Lähes kolmasosa (28%) nuorista aikuisista vastaa, ettei usko minkäänlaisen Hengen, Jumalan tai elämänvoiman olemassaoloon. Iäkkäämmistä näin ajattelee vain 13 prosenttia. Iäkkäämmistä noin puolet pitää Jumalaa tärkeänä; nuorista 80 prosenttia katsoo, ettei Jumala ole tärkeä. Käänteisesti sukupolviero näkyy suhtautumisessa ateisteihin: iäkkäämmistä 28 prosenttia suhtautuu kielteisesti, nuorista vain 8 prosenttia. 

Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, etteivät nuoret aikuiset muutu merkittävästi uskonnollisemmiksi ikääntyessään. Siksi voidaan ennustaa, että suurten ikäluokkien vetäytyessä yhteiskunnan ytimestä uskonnottomuudesta on tullut läpeensä normalisoitunut identiteetti. 

Sukupolvierojen lisäksi toinen tapa tarkastella muutosta on kahden tai useamman ajankohdan vertailu. Asetelma ei muutu: nykyiset nuoret aikuiset ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin nuoret esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä. Uskonnollisten nuorten määrä on laskenut 20 prosenttiyksikköä. Kyllä tai ei -vastauksissa jumalausko puuttuu 60 prosentilla nuorista vuonna 2018 ja 20 prosentilla vuonna 1996. Jumalasta on tullut vähemmän tärkeä nykypäivän nuorille aikuisille (51% 1996; 80% 2018). 

Näiden lukujen valossa uutiset siitä, miten ”uskonnon hiipuessa uudet henkisyyden muodot valtaavat markkinoita” (HS 5.3.2018; ks. myös HS 22.10.2017), muuttuvat vähintään epätarkoiksi tai osittaisiksi kertomuksiksi katsomuksellisesta muutoksesta. Uskonnottomuus on yleistynyt ja normalisoitunut, erityisesti nuorten parissa. 

Uskonnottomuuden epäkiinnostavuus? 

Uskonnottomuuden yleistyminen ja normalisoituminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti uskontokritiikin, puhumattakaan uskonnonvastaisuuden yleistymistä. Uskonnottomat suhtautuvat varauksella evankelis-luterilaisen kirkon näkyvyyteen vallan ytimessä, esimerkiksi valtiopäivien avajaisten jumalanpalvelukseen, mutta laajemmin uskontoon ja uskonnollisuuteen suhtautuminen on etäistä tai välinpitämätöntä, pitkälti suvaitsevaista. Uskonto on heille ongelma, mikäli se vaikuttaa pakotetulta eikä yksilön valinnalta. Suurin osa ei koe kiinnostusta osallistua merkittävimpien uskonnottomien etujärjestöjen, kuten Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n ja Suomen Humanistiliitto ry:n toimintaan. Yhdistykset ovat jäsenmääriltään pieniä, ja ilman suuria yllätyksiä – tai esimerkiksi lainsäädäntöön liittyviä rakenteellisia muutoksia – tulevat myös pysymään sellaisina. 

En kiistä, etteikö henkisyyden nousulle olisi yksittäisissä kyselyaineistoissa heikkoa todistusaineistoa, mutta useampien kyselyjen tarkastelu ei anna systemaattista tukea ajatukselle. Suuren kuvan kannalta vielä olennaisempaa on, että mahdollinen nousu ei ole massailmiö. Seuraavan kerran kun mediassa on uutinen päätään nostavasta henkisyydestä, on hyvä kysyä, tarjoaako juttu numeraalista todistusaineistoa. Onko verrokkina kirkon jäsenkato vai uskonnottomuus? Vai pitäydytäänkö jutussa medialle tyypilliseen henkilökuvaukseen? Usein kyse on vertailusta kirkon jäsenmäärän laskuun sekä eläväisistä henkilökuvista. Tällöin määrällisesti merkittävämpi muutos uskonnottomuuden yleistymisestä jää helposti kertomatta. Ehkä se ei ole median näkökulmasta yhtä kiinnostava tarina. 

Lähteet 

European Values Study Group: European Values Study 2017: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2020-01-02). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3213

 

International Social Survey Programme (ISSP) & Melin, Harri (Tampereen yliopisto): ISSP 2018: uskonto IV: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-03-27). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3331 

Ketola, Kimmo 2020. Uskonnolliset identiteetit ja uskomusmaailma moninaistuvat. Hanna Salomäki, Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg. Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Tampere: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 67–89. 

Kirkon tutkimuskeskus: Gallup Ecclesiastica 2015 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-10-29). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3211 

Parkkinen, Tiina 2019. ”Oman tien suuntaan.” Normalisoituva uskonnottomuus ja yksilöllisyys urbaaneilla milleniaaleilla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Sohlberg, Jussi 2022. Uushenkisyyteen liittyvien näkemysten kannatus 2000-luvulla kyselytutkimusten valossa. Veli-Matti Salminen & Niko Huttunen (toim.), Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 258–287. 

Suomen Gallup: World Values Survey 1996: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 3.0 (2018-07-12). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD0153 

Taira, Teemu, Ketola, Kimmo & Sohlberg, Jussi (ilmestyy) Normalization of Nonreligious Identity in Finland. Journal of Contemporary Religion. 

Linkki alkuperäiseen julkaisuun.

Mistä puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta?

Vuoden 2019 alussa uutisoitiin, että 69,7 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Luku on alhaisempi kuin koskaan. Vuoden 2017 tilaston mukaan suomalaisista 26,3 prosenttia ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Luku on suurempi kuin koskaan.

Uskontokuntiin kuulumattomissa on enemmän miehiä kuin naisia. Ikäluokassa 25–44 heitä on yli puoli miljoonaa, kun taas vanhemmassa sukupolvessa (45–64) heitä on hieman yli 400 000. Näitä vanhemmissa heitä on 200 000. Olennaista tässä on se, mitä maallistumistutkijat kutsuvat sukupolvivaikutukseksi erityisesti Euroopassa. Sen mukaan jokainen tuleva sukupolvi on vähemmän uskonnollinen kuin edeltävä. Sukupolvivaikutus näyttäisi pätevän Suomeenkin melko hyvin, vaikka tässä esimerkkinä on vain yksi mittari, jäsenyys.

Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat eivät kuitenkaan muodosta mitään yhtenäistä ryhmää. Voisi sanoa, etteivät he muodosta edes epäyhtenäistä ryhmää, sillä kyse on tilastokategoriasta, joka sisältää monenlaisia, keskenään ristiriitaisiakin katsomuksia.

Uskontokuntiin kuulumattomien kolmijako

Uskontokuntiin kuulumattomat voidaan jakaa kolmeen. (1) Osa heistä katsoo kuuluvansa uskonnolliseen ryhmään, mutta heidän ryhmänsä ei ole rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta.

Noin viidesosa helluntailaisista on rekisteröityneitä jäseniä. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä helluntailaisia on niukasti alle 10 000, kun Suomessa arvioidaan olevan kaikkiaan hieman alle 50 000 helluntailaisuuden kannattajaa.

Vastaavaan tapaan vain osa Suomen muslimeista kuuluu uskonnollisiin yhdyskuntiin. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä on hieman yli 15 000. Suomen muslimien määrä on arviolta kuusinkertainen, vaikka heistä vain osa on uskonnollisesti orientoituneita.

Muslimeihin pätee yleinen uskontoa ja maahanmuuttoa luonnehtiva ”kaava”: uuteen yhteiskuntaan asettautuminen vie aikansa ja vähitellen organisaatiorakenteet muodostetaan nykyisen asuinmaan kaltaisiksi. Muslimien kohdalla tämä on tarkoittanut rekisteröitymisaktiivisuuden lisääntymistä. Toistaiseksi Suomessa on kuitenkin uskonnollisiksi itseään mieltäviä muslimeja, jotka eivät näy jäsenyystilastoissa.

Lisäksi on muita perinteitä seuraavia ihmisiä, jotka eivät näy tilastoissa. Osa buddhalaisista ja hinduista ei ole rekisteröityneitä. Lisäksi moni pakana tai uuspakana ei näy tilastoissa, koska Suomessa yksikään pakanayhteisöksi itsensä määrittelevä ryhmä ei ole tullut hyväksytyksi rekisteröityneeksi uskonnolliseksi yhteisöksi. (Karhun kansasta puhutaan usein ainoana rekisteröitynä pakanallisena tai uuspakanallisena uskonnollisena yhteisönä, mutta yhteisö ei itse käytä kyseisiä käsitteitä.)

(2) Toisessa kategoriassa ovat yksilöllisesti uskonnolliset. He katsovat olevansa uskonnollisia, mutta he eivät ole löytäneet tai eivät edes etsi minkäänlaista yhteisöä omalle katsomukselleen ja sen harjoittamiselle. Tähän kategoriaan kuuluu myös ihmisiä, jotka yhdistelevät eri uskontoperinteiden osia katsomukseensa.

(3) Kolmannessa kategoriassa ovat ihmiset, jotka ovat useimpien tavanomaisten mittareiden mukaan uskonnottomia. He eivät katso kuuluvansa mihinkään uskonnolliseen ryhmään, heillä ei ole uskonnollisia käsityksiä, eivätkä he harjoita uskontoa ainakaan säännöllisesti. Usein he myös määrittävät itsensä uskonnottomiksi. Uskonnottomaksi itsensä mieltävistä lähes joka neljäs kuitenkin kuuluu kirkkoon, joten tilanne ei ole yksinkertainen. Uskonnottomista kuitenkin tiedetään kaikenlaista.

Keitä ovat uskonnottomat?

Vuoden 2015 lopussa toteutetun Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan 24 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomaksi. Prosenttilukuun vaikuttaa kysymyksen muoto, mutta jätän sen pohdinnan toiseen kertaan. Olennaista on, että kyselyn 1000 uskonnottomaksi identifioituvaa vastaajaa antaa mahdollisuuden uskottavaan profilointiin. Tässä esitän siitä pienen maistiaisen.

Mainitun kyselyn mukaan uskonnottomat ovat tyypillisesti nuoria kaupunkilaisia miehiä. Heillä on verrattain liberaalit arvot ja vähemmän kansallisylpeyttä kuin muulla väestöllä. Uskonnottomien käsitykset eroavat uskonnollisista ihmisistä siinä, että edellisillä on huomattavasti kriittisempi suhtautuminen kirkon ja valtion läheisiin suhteisiin.

Kyselyssä ei ollut poliittisia kantoja selvittävää osiota, mutta vuoden 2011 Gallup Ecclesiastica vahvisti jo aikaisemman löydöksen: uskonnottomat äänestävät todennäköisemmin vihreitä tai vasemmistoa kuin keskustaa tai kristillisdemokraatteja. Vihreät ovat vahvasti yliedustettuina uskonnottomissa nuorissa aikuisissa, vasemmistoliitto iäkkäämmissä sukupolvissa.

Uskonnottomaksi itsensä määrittävät rastittivat myös muita katsomuksellisia identifikaatioita. Lähes 60 prosenttia heistä hyväksyi ateistisen identifikaation. Noin 20 prosenttia katsoi olevansa myös luterilainen ja sama osuus katsoi olevansa kristitty. Niukasti yli 40 prosenttia uskonnottomista mielsi itsensä myös henkiseksi.

Tiina Parkkisen tekeillä olevassa pro gradu -tutkielmassa on haastateltu pääkaupunkiseudun uskonnottomia nuoria aikuisia. Heidän pohdinnoistaan käy ilmi, että esimerkiksi luterilaisuus voi sopia uskonnottomankin identifikaatioksi, jos sen tulkitaan viittaavan uskonnollisen identiteetin sijaan suomalaiseksi kulttuuri-identiteetiksi. Vastaavasti uskonnottomat voivat katsoa olevansa henkisiä, koska termin ajatellaan viittaavan pohdiskelevuuteen, eikä niinkään heikosti institutionalisoituneisiin uskonnon muotoihin, kuten se kansainvälisessä uskontotieteellisessä ja uskontososiologisessa tutkimuskirjallisuudessa ymmärretään. Vaikka osa haastateltavista hyväksyi ateisti-identifikaation, se assosioitiin paikoin uskontokielteisyyteen, ja siksi siihen suhtautuminen oli varauksellista.

Koko tässä esitelty monimuotoisuus tulisi ulottaa myös julkiseen keskusteluun. Kun puhumme uskonnottomuudesta, olisi hyvä muistaa, ettemme puhu mistään yhdenmukaisesta ryhmästä. Sen jälkeen voidaan pohtia tarkemmin, mistä tarkkaan ottaen puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta.

Kirjoitus on julkaistu Katsomukset-blogissa: https://katsomukset.fi/2019/04/10/mista-puhumme-kun-puhumme-uskonnottomuudesta/

Suomalaisten uskonnollisuus – parhaat palat

Marraskuun alussa julkaistiin kirkon nelivuotiskertomus. Osallistuva luterilaisuus: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista on ladattavissa verkosta ilmaiseksi. Sen kirjoittajina on Kimmo Ketola, Maarit Hytönen, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg ja Leena Sorsa. Kyse ei ole instituution toimintakertomuksesta siinä mielessä kuin termi yleensä ymmärretään, vaan selkokielinen tutkielma siitä, missä kirkossa mennään ja miltä suomalainen uskonnollisuus ylipäätään näyttää.

Poimin tähän muutamia huomioita, jotka koin kaikkein kiinnostavimmiksi. Ne perustuvat pääosin vuoden 2015 Gallup Ecclesiastica -kyselyyn, jota analysoidaan teoksessa.

1. Kirkosta eroamista ajatellaan. Kun kysytään mahdollista kirkosta eroamista, niin viimeisen yli kymmenen vuoden aikana ainoa merkittävä muutos on siinä, että ihmiset pitävät mahdollisena kirkosta eroamista. Vuosina 2003 ja 2007 41 ja 38 prosenttia (tässä järjestyksessä) vastasivat, etteivät voisi ajatella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa. Vuonna 2011 ja 2015 vastaava luku oli 19 prosenttia. Ehkä tässä on kyse siitä, että kirkon liberalisoituessa ja kirkon sisäisten ristiriitojen noustessa yhteiskunnallisiksi keskustelunaiheiksi myös kirkkoon perinteisesti vahvasti sitoutuneet voivat kuvitella tilanteen, jossa kysymys eroamisesta tulee akuutiksi. (Ks. sivu 35)

2. Enkelit ovat suomalaisten mieleen, vaikka emme oikeastaan tiedä, mitä ne suomalaisten enkelit ovat. 47 prosenttia uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Luku on korkea, kun verrataan esimerkiksi siihen, kuinka moni uskoo Jeesuksen nousseen kuolleista (38%) tai yhtyy kristinuskon kannalta melko perustavaan väitteeseen ”Jeesus on Jumalan poika” (42%). Emme tosin tiedä, mitä nämä enkelit ovat. Ne voivat olla kristillisiä enkeleitä, lapsuuden suojelusenkeleitä, uushenkisiä vähemmän kristillisiä olioita, Kirsi Rannon kamerassa näkyviä valosotkuja, Ihmeellinen on elämä -elokuvan enkeleitä tai metaforisia ihmis-enkeleitä, jotka sattuvat olemaan paikalla auttamassa hädän hetkellä. (Ks. sivu 65)

3. Tuomiopäivästä ei ole täsmällistä käsitystä. Kyselyn mukaan suomalaisista vain 18 prosenttia sanoo olevansa täysin tai edes osittain sitä mieltä, että kuoleman jälkeen päädytään taivaaseen tai helvettiin. Käsitys, jota moni pitää aivan keskeisenä kristillisenä ajatuksena, on suomalaisten parissa melko epäsuosittu. Edes Kylliäisen lanseeraama ajatus kaikkien taivaaseen pääsystä ei ole tarttunut. Kymmenen prosenttia vastaajista on täysin tai osittain samaa mieltä siitä. Tämä tuntuu kielivän myös siitä, että mitä yksityiskohtaisempi tai konkreettisempi opinkappale, sitä epäsuositumpi se on. Suurin osa on samaa mieltä siitä, ettei kukaan voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (71%). 39 prosenttia yhtyy ajatukseen siitä, että kuolema on kaiken loppu. (Ks. sivu 68)

4. Suomalaiset väittävät rukoilevansa. Peräti neljäsosa vastaajista kertoo rukoilevansa päivittäin. Tämä on ällistyttävän suuri luku, mikäli se tarkoittaisi tällaista ”kädet ristiin ja puhetta Jumalalle” -tyyppistä toimintaa. En näe tuttavieni rukoilevan oikeastaan koskaan eikä kukaan tuttu kerro minulle rukoilevansa. Tunnenko vain kolmea neljäsosaa vai onko kyse niin yksityisestä asiasta, ettei sitä näytetä eikä siitä puhuta? Luulen, että rukoilu ymmärretään tässä laajasti. Toisille se on edellä mainittua, joillekin työn puolesta tapahtuvaa ruokarukousta koulussa tai päiväkodissa – tosin sekään ei tarkkaan ottaen ole päivittäistä. Monille rukoilu varmaankin tarkoittaa suunnilleen itsensä kanssa käytyä sisäistä puhetta samalla kun kävellään vaikkapa metsässä. Tai se voi tarkoittaa pelkkää metsässä kävelyä. Itselle tai lapselle luettu iltarukous voisi selittää korkean päivittäisen prosenttiluvun, mutta on se silti todella korkea verrattuna muihin uskonnollisuutta mittaavien kysymysten vastauksiin. Ehkä ”päivittäin” ruudun rastittaminen on kannanotto, joka tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ”rukoilu on noinniinku periaatteessa ihan myönteinen asia”. Tai ehkä sittenkin Suomessa on näin paljon aktiivisia uskovaisia, joiden päivittäiseen uskonnonharjoittamisen repertuaariin kuuluu rukoilu. (Ks. sivu 79)

5. Vapaa-ajattelijoihin suhtaudutaan epäillen. Uskonnollisista perinteistä suomalaiset suhtautuvat nihkeästi Hare Krishnoihin, mormoneihin, Jehovan todistajiin ja muslimeihin. Suomalaiset ottaisivat asuinalueelleen kuitenkin mieluummin juutalaisen synagogan, helluntaiseurakunnan salin tai pelastusarmeijan toimitilan kuin vapaa-ajattelijoiden toimitilan. Tällaiseen tilaan 17 prosenttia suhtautuisi kielteisesti. (Ks. sivu 82)

6. Ateistien määrässä on pientä kasvua. Ateisteiksi identifioituvia on tässä käytetyn kyselyn mukaan 16 prosenttia (ks. sivu 84). Aikaisemmissa vastaavissa kyselyissä luku on vaihdellut seuraavasti: 4% 1995, 12% 2004, 5% 2007 ja 13% 2011. Kehitys ei ole ollut yksisuuntaista, mutta nykyinen luku on korkeampi kuin koskaan aikaisemmin. Ongelma tässä luvussa on se, että kysymys ei ole poissulkeva. Ateistiksi identifioituva voi rastia samalla kaikki muutkin vaihtoehdot, esimerkiksi uskonnottoman ja luterilaisen. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä luku olisi poissulkevilla vaihtoehdoilla. 

7. Kaste menettää suosiotaan. Kastettujen osuutta syntyneistä kuvaava käyrä menee edelleen loivasti alaspäin. Nykyään alle 70 prosenttia lapsista kastetaan. Vielä viisitoista vuotta sitten oltiin lähellä 90 prosenttia. (Ks. sivu 114)

8. Suvivirrestä keskustellaan, ja lopputuloksena sen suosio säilyy vankkana. 85 prosenttia suhtautuu erittäin tai melko myönteisesti sen laulamiseen koulujen kevätjuhlissa. Viisi prosenttia suhtautuu kielteisesti. Siitä onkin turvallista keskustella julkisuudessa, kun suosio on suuri. Muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuin ev-lutiin kuuluvien parissa suosio noudattaa koko väestöä. Uskontokuntiin kuulumattomilla kielteisyys on korkeampaa – 14 prosenttia. (Ks. sivu 184 ja 186)

9. Suvivirrestä on turvallista keskustella, mutta kirkon tai uskonnollisten yhdyskuntien mahdollisista etuoikeuksista ei kannata keskustella kovin paljon. Suomalaiset ovat nimittäin sitä mieltä, että kaikki katsomukselliset yhteisöt tulee asettaa lainsäädännöllisesti samaan asemaan (55% vastaan 25%) ja että valtion ei tulisi tukea taloudellisesti uskonnollisten yhteisöjen toimintaa (53% vastaan 23%). (Ks. sivu 193)

Näiden lähinnä kyselytutkimuksen tuloksista poimittujen palasten lisäksi teoksessa on kiinnostavasti kuvattu esimerkiksi sitä, miten kirkko on ollut julkisten keskustelujen subjekti ja objekti.

Teoksen voi ladata täältä: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content2FDF84

 

Kirkko, avioliitto ja vähemmistöuskontojen etuoikeudet

Viime aikoina on keskusteltu aktiivisesti siitä, miten kirkon tulisi suhtautua samaa sukupuolta oleviin pareihin. Voisiko kirkko vihkiä heidät avioliittoon heteroparien tapaan? Voisiko kirkko pitää avioliiton heteroille varattuna ja kenties muuten yrittää parantaa suhtautumistaan homoihin?

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kirjoittaa aiheesta tuoreessa blogikirjoituksessaan Suomen Kuvalehden sivustolla otsikolla ”Avioliittolain muutos haastaa kirkkoa viemään reformaation loppuun”.

http://suomenkuvalehti.fi/rajalla/2016/09/19/avioliittolain-muutos-haastaa-kirkkoa-viemaan-reformaation-loppuun/

Komulainen ehdottaa, että asiaan tulee saada teologisesti perusteltu ratkaisu. Yksi mahdollinen ratkaisu, jota Komulainen kannattaa, on kirkon luopuminen vihkimisoikeudesta. Tämä olisi jatketta Lutherin ajattelulle, jossa avioliittoa siirrettiin piirun verran kirkolta yhteiskunnalle. Tämä on linjassa Komulaisen aikaisempien näkemysten kanssa, sillä niissä lähdetään pitkälti liikkeelle ajatuksesta, että vaikka kirkko on sosiaalinen instituutio – mitä muutakaan se voisi olla – sen toiminnan perustana ovat teologiset näkemykset.

Kirkon kohtalosta kiinnostuneet kriitikot kysyvät, mielestäni aiheellisesti, mitä tämä tarkoittaisi kirkon yhteiskunnalliselle asemalle? Jos rivijäsenelle avioliittoon vihkiminen on ainoa rituaali, jonka hän itse kokee aikuisena, eikä hän muuten osallistu kirkon toimintaan, eikö sen pois vieminen etäännyttäisi häntä entisestään? Teologisesti hyvin perusteltu kirkko ei taida Suomen oloissa olla valtionkirkko eikä kansankirkko, vaan lähestulkoon tyhjä kirkko.

Komulainen ehdottaa, että tilalle otettaisiin kodin siunaaminen. Uusien rituaalien vakiinnuttaminen ei ole helppoa. En usko, että kovin moni rivijäsen kiinnostuisi välittömästi siitä, että pappi tulee kylään siunaamaan uutta asuntoa. Oletan, että useimmille perinteiset tupaantuliaiset riittävät vallan hyvin.

Sisäistä uskontososiologiani tässä kiinnostaa kirkon aseman tulevaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole suurta preferenssiä sen suhteen, mitä kirkko tekee. Samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen tai vihkioikeudesta luopuminen ovat itselleni lievästi toivottavampia vaihtoehtoja kuin nykyisen tilanteen jatkaminen, sillä kirkko on käynyt heteronormatiivista väsytystaistelua tarpeettoman pitkään. Teologinen perustelu ei ole itselleni tärkeä – ajattelen asiaa puhtaasti yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Komulaisen tekstissä on kuitenkin itseäni enemmän kiinnostava yksityiskohta. Hän kirjoittaa:

”Ainut kysymysmerkki liittyisi vihkioikeudesta luopumisen ekumeenisiin vaikutuksiin. Jos Suomen suurin kirkkokunta luopuu vihkioikeudesta, sillä voi olla merkittävät heijastusvaikutukset kymmenien muiden vihkivien uskontokuntien toiminnan kannalta. Mutta ehkä yksikään uskonnollinen yhdyskunta ei jäisi lopulta kaipaamaan viranomaisroolia vihkimisissä, jos sellaisen mahdollisuus poistuisi.”

Tässä paljastetaan jotain olennaista ja huolestuttavaakin siitä, miten vähemmistöuskontojen oikeudet näyttävät olevan alisteisia kirkolle (vaikka näin ei ymmärtääkseni lainopillisesti ole). Komulainen näyttää ajattelevan, että jos kirkko luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta, niin se saattaisi tarkoittaa vihkimisoikeuden poistumista muilta ”uskonnollisilta” yhteisöiltä. Eikö tällainen menettely – joka on mielestäni täysin mahdollisuuksien rajoissa – olisi suora osoitus siitä, ettei vähemmistöuskonnoilla ole oikeuksia sinänsä, vaan ne ovat riippuvaisia kirkon etuoikeuksista? Tässä ajatellaan, että jos kirkko luopuu yhdestä etuoikeudesta, muut rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat eivät välttämättä voi enää pitää sitä.

On mielestäni kyseenalaista kutsua tätä ”ekumeeniseksi vaikutukseksi”. Kyse on siitä, voiko yksi laissa ja yhteiskunnassa yleisemminkin etuoikeutettu ”uskonnollinen” instituutio olla niin suuressa roolissa, että se toimii perustana myös rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien etuoikeuksille.

Uskonnonopetus jatkunee entisellään, toistaiseksi

Keskisuomalainen kirjoitti tiistaina 26. tammikuuta nykymuotoisen uskonnonopetuksen muuttamisen pyrkivästä katsomusaloitteesta ja sen nykytilasta. 

Aloitteen tavoitteena on päästä eroon niin sanotusta eriytetystä opetuksesta. Sen tilalle tulisi kaikille yhteinen katsomusaine. 

Elokuussa 2015 alkanut aloite on kerännyt alle 13000 nimeä. Jotta kansalaisaloite voisi edetä eduskuntaan, tarvittaisiin yhteensä 50000 allekirjoitusta.

Katsomusaloitteen nimien keruu päättyy 13. helmikuuta. On erittäin epätodennäköistä, että aloite etenisi käsittelyyn. Ollaan liian kaukana tarvittavasta määrästä. Tässä mielessä kampanja on epäonnistunut. Syitä tähän on monia, mutta ne voitaneen tiivistää kahteen:

1) Kampanjoijia ei ole ollut riittävästi. 

2) Kampanja ei kosketa tarpeeksi.

Kampanjaa on käyty pienellä porukalla. Näinkin spesifi aihe vaatisi enemmän resursseja. Lisäksi näyttää olevan niin, että uskonnonopetus ei aiheena kosketa ihmisiä niin syvästi, että kaikki myönteisesti hankkeeseen suhtautuvat innostuisivat sanomaan mielipiteensä allekirjoittamalla. Ihmisille on myös ollut epäselvää, millaista vaihtoehtoa hanke ajaa. Joillekin on ollut epäselvää, millaisia tahoja hankkeen takana on. Yhdessä tilaisuudessa eräs opettaja kommentoi aihetta pitäen sitä Vapaa-ajattelijoiden hankkeena. Siihen totesin, että nyt ollaan aivan metsässä, sillä Vapaa-ajattelijat pikemminkin puolustavat nykyistä elämänkatsomustiedon opetusta. Katsomusaloitteen tavoittelema yhteinen katsomusaine veisi perustan myös erilliseltä elämänkatsomustiedon opetukselta.

Voi myös olla, ettei aloitetta kannateta. Siis että ihmiset olisivat tyytyväisiä nykymuotoiseen uskonnonopetukseen. Tämä on kuitenkin kyseenalainen näkemys. Ajatus kaikille yhteisestä yhdestä katsomusaineesta on kyselyiden mukaan suositumpi kuin nykymuotoinen uskonnonopetus. Uskonnonopettajiksi opiskelevat pitävät muutosta nykymallista kaikille yhteiseen aineeseen vain ajan kysymyksenä, kuten joulukuussa kirjoitin tässä blogissa. Sen sijaan päättävissä asemissa olevat ja aiheen kannalta kuultavina olevat tahot (mm. uskonnolliset johtajat) ovat nykyisen systeemin puolustajia. Tämä on niitä harvoja aiheita, jotka ovat saaneet ortodoksisen kirkon johdon olemaan äänessä mediassa. Muuten ortodoksinen kirkko ei pahemmin tyrkytä itseään julkisuuteen keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista.

Vaikka katsomusaloite ei saavuta tavoitettansa, ei kampanjaa voi kokonaisuutena pitää epäonnistuneena, varsinkaan tutkijan näkökulmasta. Kuluneen puolen vuoden aikana maassamme on keskusteltu entistä enemmän uskonnonopetuksen mahdollisista malleista. Lisäksi on saatu selville, mitä kansa ja erilaiset vaikuttajat ajattelevat asiasta. Se ei ole vähäpätöinen saavutus. On myös muistettava, että uskonnonopetus voi muuttua tavanomaisen päätöksenteon keinoin, ilman kansalaisaloitetta. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, ainakin niin kauan kuin maassamme jatkuu oikeistolais-konservatiivinen hegemonia.

Keskustelu jatkukoon.

Keskisuomalaisen juttu:

http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/uskonnontunneista-tuskin-luovutaan-harva-kansalaisaloite-etenee-eduskuntaan/2221657

Tietoa katsomusaloitteesta:

http://www.katsomusaloite.fi/

Miten selittää ateismin (epä)suosiota ja monimuotoisuutta?

Pari viikkoa sitten julkaistiin miniartikkelini ”Do National Histories Matter? Explaining the Diversity of Atheism”. Se oli osa ateismin näkyvyyttä ja monimuotoisuutta käsittelevää blogikirjoitusten sarjaa. Julkaisijana toimi hollantilainen The Religion Factor, jonka seuraamista suosittelen lämpimästi.

Omassa tekstissäni väitän, että vaihtelevat kansalliset historiat ovat merkittävä konteksti, mikäli haluamme selittää, miksi ateismi on monimuotoista.  Havainnollistan tätä vertaamalla Suomen ja Ruotsin merkittävää eroa ateististen identiteettien suosiossa. Vaikka molemmat maat muistuttavat yhteiskuntarakenteeltaan toisiaan – molemmat ovat esimerkkejä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista – ja vaikka molemmissa maissa uskonnollisuus ei ole erityisen voimakasta, ne poikkeavat toisistaan huomattavasti, kun tarkastellaan ateismia.

Yksinkertaistaen: Ruotsissa ateistiksi identifioituminen on tavallista, Suomessa poikkeuksellista. Tilanne voi muuttua nopeastikin, sillä historian painolasti on kevyempi nuorten kohdalla. Silti kun verrataan kyselyjä, joissa on kysytty samat kysymykset samoilla vaihtoehdoilla, kuvio on selkeä.

Selitykseni tälle on se, että Venäjän osana ja Neuvostoliiton naapurina Suomessa on totuttu assosioimaan ateismi uhkana pidettyyn kommunismiin ja Neuvostoliittoon, joka oli virallisesti ateistinen ja käytännössä uskontokriittinen valtio. Siksi ateismi viittaa ikään kuin suomalaisuuden vastaisuuteen. Tätä merkitystä on ollut rakentamassa myös luterilainen kirkko, sillä se on kriisiaikoina ollut vahva kansallista identiteettiä muokkaava toimija. Taas yksinkertaistaen, ateismi ei ole perinteisesti kuulunut normaaliin hyvään suomalaisuuteen. Tämä ei ole tarkoittanut, että pitäisi uskoa kuten kirkko opettaa, vaan että verrattain myönteinen suhtautuminen kirkkoon ja sen jäsenyyteen on ollut – ja on osittain edelleenkin – keskeinen osa sitä, mitä pidetään tavallisena suomalaisuutena. Ruotsilla sen sijaan ei ole ollut samankaltaista ”merkitsevää ateistista toista”.

Esimerkki osoittaa, että ilman kansallisten historioiden tuntemusta on vaikea esittää tyydyttäviä selityksiä ateististen identiteettien suosion vaihtelulle ja ateististen identiteettien erilaisuudelle.

Blogin konsepti ateismiaiheiden osalta on mielenkiintoinen esimerkki tutkimuksen ja opetuksen nivomisesta. Groningenin yliopiston kurssille osallistuvat lukevat aiheeseen liittyvät blogitekstit ennen kurssin alkamista. Kurssin pitäjät kirjoittivat ensimmäisen, kolme kutsuttua kirjoittajaa seuraavat ja lopuksi kurssin pitäjät tekijät yhteenvedon. Blogi antaa hyvä alun kurssille.

Alkuperäinen teksti löytyy täältä: http://religionfactor.net/2015/11/13/do-national-histories-matter-explaining-the-diversity-of-atheism/

Uskonto sanomalehdissä tavallisena päivänä

Avoimesti verkossa saatavilla olevassa Uskonnontutkijassa, vuoden toisessa numerossa, ilmestyi tuore artikkelini ”Uskonto suomalaisissa sanomalehdissä tavallisena päivänä”.

Artikkelissa tarkastellaan nimensä mukaisesti, miten uskontoa käsitellään kolmessa suomalaisessa sanomalehdessä viiden ”tavallisen” päivän aikana. En kertaa tässä yksityiskohtaisia löydöksiä, mutta perustava havainto on, että erityisesti valtavirran luterilaisuus on arkisina uutispäivinä esillä sanomalehdissä jokseenkin myönteisesti.

Suomalainen sanomalehdistö ei tämän otoksen perusteella ole radikaalisti uskonnonvastainen, vaikka erilaisten konfliktien yhteydessä käsittely on jokseenkin kriittistä. Tämä tulos on vastakkainen yleisille mielikuville, mutta pääosin yhdenmukainen muiden viimeaikaisten tutkimusten kanssa. Lisäksi nostan esiin, miten sanomalehdistössä, erityisesti Ilta-Sanomissa, käsitellään yllättävänkin paljon ns. kansanomaisia ja epävirallisia, heikosti institutionalisoituja teemoja, joissa viittaillaan yliluonnollisiin voimiin.

Artikkelin lopussa pohdin, missä määrin Stig Hjarvardin kirjoitukset uskonnon mediatisoitumisesta sopivat tällaisen aineiston tulkintaan ja missä  määrin löydökset tukevat ja haastavatkin Hjarvardin näkemyksiä.

Kyse on pienestä testistä. Viisi päivää tarjoaa mahdollisuuden kokeiluun ja ideoiden kehittelyyn sekä löydösten vertailuun suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Sellaisena sitä tuleekin pitää: materiaalina tuleviin keskusteluihin pikemminkin kuin lopullisena sanana aiheesta.

Tekstiin on vaikuttanut paljon opiskelijat, jotka osallistuivat vetämääni Uskonto mediassa -seminaariin vuoden 2014 alussa. He tekivät harjoitustöitä samoista aineistoista, joten pääsin myös keskustelemaan heidän kanssaan tekstien tulkinnoista.

Tekstillä on kaksi selkeää kansainvälistä kytköstä. Ensiksi, siinä hyödynnetään sitä työtä, jota tein Leedsissä muutama vuosi sitten (ks. Knott, Poole ja Taira, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred, Ashgate 2013). Lisäksi tällä hetkellä on menossa eräänlainen kokeilu, jossa tarkastellaan uskontoa tavallisena päivänä neljän eri maan osalta. Toistaiseksi kokeilu on edennyt hitaasti työpajoissa. Olemme koonneet materiaalia yhdeltä päivältä syyskuussa kahtena eri vuonna. Vähitellen näistä pitäisi kehkeytyä jonkinlainen julkaisu. Seuraavan kerran aihetta puidaan ensi keväänä Ottawassa. Molemmat kytkökset ovat vaikuttaneet tekstin syntyyn ja teksti tulee puolestaan vaikuttamaan neljä maata kattavaan kokeiluun.

Uskonnontutkija-lehti on ilmestynyt vuodesta 2006 alkaen. Tosin siinä oli useamman vuoden tauko, joten nykyinen vuosikerta on vasta viides. Se on kaksikielinen (suomi ja ruotsi) ja sitä julkaisee Suomen Uskontotieteellinen Seura.

Uusimmassa numerossa on myös arvio kirjastani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014). Lisäksi siellä on arvio toimitetusta teoksesta Islam, hallinta ja turvallisuus (2013, toim. Martikainen & Tiilikainen), johon olen kirjoittanut yhden artikkelin. Koko paketti löytyy alla olevasta linkistä.

Uskonnontutkija 2/2014: http://uskonnontutkija.fi/numero/2014/22014/

Artikkelini: http://uskonnontutkija.fi/2014/12/06/uskonto-suomalaisissa-sanomalehdissa-tavallisena-paivana/

Medialla on yhä suurempi vaikutus uskontoon

Viime viikolla osallistuin kahteen uskontotieteen tapahtumaan. Yksi niistä oli 50-vuotiaan Suomen Uskontotieteellisen Seuran juhla ja toinen oli jatko-opiskelijoiden organisoima seminaari. Jälkimmäisen osana oli uskonnon ja median suhteita käsittelevä paneeli, johon osallistui tutkijoita ja uskonnollisten yhteisöjen edustajia.

Tapahtumaa alustaen kirjoitin pyynnöstä – ja poikkeuksellisen tiukalla aikataululla – paneelin tematiikkaan pohjustavan jutun Turun yliopiston verkkosivuille palstalle, jossa julkaistaan tutkijoiden puheenvuoroja.

Itse tapahtuma videoitiin, joten en kirjoita siitä nyt enempää, jos se tullaan myös lataamaan verkkoon. Laitan tähän kuitenkin tekstin, joka julkaistiin viime viikolla yliopiston verkkosivuilla otsikolla ”Medialla on yhä suurempi vaikutus uskontoon”.

*

Mitä ihmisillä tulee mieleen, jos kysytään uskonnon ja median suhteesta? Kissojen ja koirien välinen suhde tai toisiaan hylkivät magneetit. Mutta onko tilanne näin yksinkertainen?

​Uskonto ei ole perinteisesti kuulunut median tärkeimpiin kiinnostuksen kohtiin. Vain harvat toimittajat erikoistuvat uskontoaiheisiin.

Tutkimukset osoittavat, että toimittajat ovat vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin. Kuitenkin uskontoon erikoistuvat toimittajat ovat muita media-alan ammattilaisia uskonnollisempia. Lisäksi he yleensä kirjoittavat uskonnosta myönteisemmin kuin muut toimittajat.

Koska media noudattaa omaa ansaintalogiikkaansa, uskonnollisten ryhmien ei ole aina helppoa saada myönteisiä juttuja läpi. Mediaa kiinnostavat enemmän epätavalliset tapahtumat, julkisuuden henkilöt ja konfliktit. Lisäksi median valta on kasvanut.

Keskustelussa uskonnon mediatisaatiosta on tutkittu median kykyä ohjailla uskontoinstituutioiden julkisuuskuvaa ja myös mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaiset uskonnollisuuden muodot ovat elinvoimaisia.

Entistä maallistuneemmassa yhteiskunnassa ihmisten tietämys uskonnoista lepää median harteilla. Erityisesti ne, jotka eivät aktiivisesti etsi tietoa, perustavat käsityksensä ja mielikuvansa valtamediasta saatuun informaatioon. Siksi mediasisällöillä on suuri merkitys siinä, millainen normatiivinen asema ja rooli uskonnoille muodostuu yhteiskunnassa. Medialla on valtaa, ja sen suhde on usein kriittinen varsinkin uskonnollisesti konservatiiveja kohtaan, mutta tasaisen uskonnonvastainen se ei ole.

Uskonnolliset yhteisöt ovat reagoineet median vaikutusvaltaan. Esimerkiksi luterilainen kirkko on hionut mediastrategiaansa entistä tehokkaammaksi, vaikka Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta-ohjelmaa seuranneessa keskustelussa kirkon kriisiviestintä pettikin – reagointi tapahtui kirkon kannalta aivan liian myöhään.

Pienten vähemmistöjen tilanne on hankalampi, sillä heillä ei aina ole resursseja ylläpitää suhteita valtamediaan. Heidän on panostettava erityisesti uusmediaan.

Suomalaisen median uskontokäsittelyä määrittää yhä enemmän ajatus monimuotoisuudesta. Tämä tarkoittaa, että vaikka luterilainen kirkko on hallitsevassa asemassa, keskustelun lähtökohtana on oletus useiden katsomuksellisten – niin uskonnollisten kuin ei-uskonnollisten – toimijoiden samanaikaisesta läsnäolosta. Hyvä esimerkki on keskustelu Suvivirrestä. Mediakeskustelussa kaikki osapuolet puolustajista vastustajiin pohtivat, miten katsomukselliset vähemmistöt suhtautuvat virren laulamiseen koulujen kevätjuhlissa, mutta ei-kristillisten vähemmistöjen näkemyksiä kuullaan mediassa hyvin harvoin.

Monimuotoistuminen on saanut median ja ihmiset ylipäätään pohtimaan, missä menevät uskonnon rajat. Julkinen keskustelu ”uskonnollisten” yhteisöjen määritelmästä käy esimerkiksi median osallisuudesta siihen, miten yhteisten asioiden organisoinnista neuvotellaan ”uskonnon” kategorian avulla. Myös pohdinnat siitä, miten suhtautua ”uskonnollisiin” symboleihin julkisessa tilassa ja mitkä symbolit – hunnut, kaularistit tai Suvivirsi – määrittyvät uskonnollisiksi ja mitkä muuten vain perinteeksi, on ihmisiä syvästi koskettava, mediassa ja myös oikeussaleissa pohdittu aihe.

Nykypäivänä olemme tilanteessa, jossa yksikään uskonto tai muu katsomus ei voi ottaa omaa yhteiskunnallista asemaansa annettuna. Kaikki osapuolet – myös luterilainen kirkko – joutuvat ottamaan osaa julkiseen keskusteluun nimenomaan mediassa, jossa neuvotellaan eri ryhmien roolista, arvosta ja oikeuksista. Myös yhteiskunnallisesti aktiiviset tutkijat ovat osallisina tässä neuvottelussa. He eivät ole vain ulkopuolisia tarkkailijoita, vaan osallistuvat neuvotteluun aina esittäessään lausuntoja mediassa.

http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/Artikkelit/Sivut/tutkijalta-medialla-on-yha-suurempi-vaikutus-uskontoon.aspx

 

Jälkipuinti Karhun kansasta

Tammikuun lopussa kirjoitin kommentin Karhun kansasta, joka on hakenut uskonnollisen yhdyskunnan asemaa. Siitä tuli niin laajalle levinnyt teksti, että pieni jälkipuinti on paikallaan.

Teksti levisi aluksi Facebookissa. Sitä linkitettiin myös keskustelupalstoille ja blogeihin. Parin päivän päästä myös Twitterissä linkitettiin kirjoitusta. Kirjoitusta kommentoitiin myös blogissa, ja se keräsi nopeasti klikkauksia huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Sitten tuli hetken hiljaisuus. Sen rikkoi Kotimaa24-sivuston juttu, joka oli otsikoitu seuraavasti: ”Tutkija kritisoi uskontoja käsittelevän lautakunnan kokoonpanoa.” Teksti perustui suoriin lainauksiin kirjoituksestani, mutta minuun ei otettu yhteyttä jutun tiimoilta. Juttu oli aivan asiallinen, joskin blogistani oli valikoitu lähinnä asiantuntijalautakunnan koostumusta käsittelevät palat.  

Samana päivänä sivusto julkaisi toisen jutun otsikolla ”Ministeri Räsänen ja virkamiehet kiistävät Teemu Tairan kritiikin”. Siinä oli haastateltu erityisesti sisäministeri Päivi Räsästä, joka oli vastuussa asiantuntijalautakunnan nimittämisestä, ja dosentti Raimo Savolaista, joka oli yksi lautakunnan asiantuntija.

Räsäsen, Savolaisen, asiantuntijalautakunnan jäsenten esittelijänä toimineen Tuula Lybeckin ja asiantuntijalautakunnan sihteeri Joni Hiitolan kommenteissa, ei ole mitään sellaista, mikä muuttaisi esiin nostamiani kysymyksiä ja esittämiäni näkemyksiä. Vastaukset ovat ympäripyöreitä, sillä niissä vain kiistetään, että kuviossa olisi jotain omituista, mutta ei varsinaisesti kerrota, miten valikointi tapahtuu.

Juttu itsessään sisälsi muutamia omituisia kommentteja asianosaisilta. Savolaisen valikoituminen on edelleen täysi mysteeri. Joku vain sattumalta kysyi kiinnostuksesta osallistua lautakuntaan, kun oli niin paljon poliittisia kontakteja. Sellaisia ihmisiä on Suomessa muutama muukin. Lisäksi Joni Hiitolan huomio, että ”liki 80 prosenttia suomalaisista kuuluu kirkkoon” on tosi, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa tämän aiheen kannalta. Sillä on yhtä vähän tekemistä asian kanssa kuin sillä, että Helsinki on Suomen pääkaupunki. Vaikuttaa siltä, että lausunto on jäänyt kesken, mutta en ole vakuuttunut, että sen takaa olisi löytynyt valaiseva ajatus tai hyvä argumentti.

Kaikkein ongelmallisin on kuitenkin Räsäsen puolustelu. Hän toteaa aivan oikein, että uskontososiologia on Hanna Salomäen erikoisosaamisalue. En millään muotoa kyseenalaista esimerkiksi Salomäen osaamista – tunnen hänen tieteellisiä kirjoituksia ja suosittelen niitä muillekin. 

Ongelma onkin siinä, että jostain syystä lautakuntiin valikoituu ihmisiä, joilla on erikoisosaamisensa lisäksi myös läheinen kontakti kirkkoon. Jos haluttaisiin puhtaasti uskonnon tai yhteiskunnallisten asioiden asiantuntijuutta, voitaisiin todella helposti valikoida lautakunta, jossa kaikilla ei olisi näin vahvaa kirkollista kytköstä. Kyse ei ole siitä, ettei voitaisi valita vaikkapa kirkkoon kuuluvia uskonnon, oikeudellisten asioiden tai yhteiskunnallisten asioiden osaajia, vaan siitä, ettei kaikilla olisi niin selkeä ja aktiivinen rooli kirkollisissa toimissa.

Vaikka kirkolliset kytkökset eivät millään tavalla vaikuttaisi itse käsittelyyn, luulisi vähintään menettelytavan imagon kannalta olevan järkevää koostaa lautakunta toisella tavalla.

Miellyttävä puoli oli se, että kommenttiosioissa ja keskustelupalstoilla käyty keskustelu oli asiallista. Ainakaan näkemyksiäni ei vääristelty täysin tunnistamattomaksi. Ihmiset pääosin tukivat niitä.

Alkuperäisestä kirjoituksestani voi saada sen käsityksen, että haluaisin nimenomaan uskontotieteilijöitä ratkomaan kysymystä, onko jokin yhteisö uskonnollinen vai ei. Nostin toki esiin tämän vaihtoehdon käyttämällä esimerkkinä Brittien käytäntöä, joka on mielestäni parempi kuin Suomen. Tällöin siis yhteisöt voisivat pyytää ulkopuolisen asiantuntijalausunnon. On kuitenkin pidettävä mielessä kaksi asiaa, joita ei nostettu esiin blogikirjoitustani seuranneissa jutuissa ja keskusteluissa.

Ensiksi, korostin, että uskonto on kategoria, jonka avulla yhteiskunta organisoi itseään. Siksi kysymys siitä, onko jokin yhteisö oikeasti uskonnollinen vai ei, on tavallaan väärin asetettu. Kysymys on poliittinen: millaisille yhteisöille halutaan antaa erityinen asema? Voisiko sen tehdä ilman uskonnon kategoriaa, esimerkiksi tarkastelemalla, millaista yleishyödyllistä toimintaa yhteisöt tekevät?

Toiseksi, olen suhtautunut kriittisesti myös sellaisiin uskontotieteilijöihin, jotka tavallaan käyttävät hyväksi tiedeyhteisöä ajaessaan tiettyjen ryhmien asioita. Ensisijainen tutkijan kriittinen tehtävä ei ole uskonnollisina itseään pitävien yhteisöjen puhetorvena toimiminen, vaan sen näyttäminen, miten yhteiskunnallinen valta operoi myös uskonnon kategorian avulla. 

Siksi toistan: esittämieni näkemysten piiloviesti ei ole se, että ”Karhun kansa on oikeasti uskonnollinen yhteisö” tai että ”Karhun kansalle tulisi myöntää uskonnollisen yhdyskunnan status”.

Olisi epärealistista olettaa, että kirjoitukseni ja sitä seuranneet jutut muuttaisivat käytäntöjä, mutta vähintään kirjoitukseni nosti joitakin kysymyksiä esiin. Voi olla, että itseäni eniten kiinnostavat seikat ovat liian akateemisia tai moniselitteisiä noustakseen pinnalle. Sen sijaan se vaikutelma, että kirkkoa lähellä olevat tahot päättävät, mistä yhteisöstä voi tulla uskonnollinen yhteisö, herättää tunteita, kiinnostusta ja keskustelua. Parempi sekin kuin täydellinen hiljaisuus.

Pääosin en mieti kovin syvällisesti, millainen vaikutus blogikirjoituksillani on. Suureksi osaksi kirjoitan niitä itselleni, erityisesti musiikkiaiheissa. Joskus kirjoitan selventääkseni ajatusta. Usein kirjoitan blogin muistiinpanojen asemesta. Kuitenkin se, että blogi on julkinen, tekee siitä potentiaalisen vaikuttajan, joskin useimmiten hyvin pienimuotoisen ja rajallisen.

Joskus kirjoitukset kuitenkin syöttävät aiheita valtavirtaa lähempänä olevaan mediaan. Sitä kautta niillä voi olla laajempaa vaikutusta. Esimerkiksi sisäministeri Päivi Räsänen tuskin kuuluu tämän blogin vakiolukijoihin, mutta toimittajan kyselyihin hän kuitenkin vastasi Raimo Savolaisen tavoin. Siinä mielessä blogilla on myös joskus jokin yhteiskunnallinen tarkoitus. En tiedä, onko tämä tapaus välttämättä toivottu esimerkki siitä, mitä yliopistojen paljon puhutulta yhteiskunnalliselta tehtävältä toivotaan, mutta esimerkki kuitenkin.

Kuvan karhulla ei ole tietääkseni mitään tekemistä Karhun kansan tai asiantuntijalautakunnan kanssa.

 

Linkit Kotimaa24-sivuston kirjoituksiin:

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/10533-tutkija-kritisoi-uskontoja-kaesittelevaen-asiantuntijalautakunnan-kokoonpanoa

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/10534-ministeri-raesaenen-ja-virkamiehet-kiistaevaet-teemu-tairan-kritiikin