Slowcore. Jos minua olisi pyydetty muutama kuukausi sitten nimeämään slowcorea soittavia yhtyeitä, olisin todennäköisesti maininnut Low’n ja sen jälkeen pudotellut satunnaisia post-rockiksi tai jopa shoegazeksi luokiteltuja yhtyeitä. Codeinesta en ollut kuullutkaan. Nyt olen. Lisäksi olen kuunnellut New Yorkissa vuonna 1989 perustetun trion tuotannon läpi.
Frigid Stars (1990) on erinomainen debyytti. Se on hidas, riisuttu, ei sisällä koskettimilla täytettyä tilaa, vaan antaa kitaran särönuotin kantaa minne kantaa ja jättää välit tyhjäksi. Biisimateriaalikin on korkeatasoista. Ja melodista. Tällöin ei vielä kärsitty systemaattisesti ylipitkistä albumeista, joten tämäkin tulee hoidettua hieman yli 40 minuutissa. Tunnelma on alakuloinen, mutta ei synkkyyttä ihannoiva. Sadcoreksi sitä kutsutaan. Täytyy hommata kotihyllyyn. Jos et luota minuun, niin Pitchforkin 8.8/10 valanee lisäuskoa. Tai se, että albumin nimi on otettu The Fall -yhtyeen kappaleesta ”Crap Rap 2”.
Barely Real EP (1992) piti olla täyspitkä, mutta yhtye ei päässyt yksimielisyyteen levytettävästä materiaalista ja sen tasosta. Syntyi kuuden biisin EP, jonka kesto on 25 minuuttia eli aika lähelle sitä, mitä täyspitkä oli julkaisua edeltävällä vuosikymmenellä. Minusta sisältö on aika lailla samaa kamaa kuin pitkäsoitolla. Laatukin on korkea, vaikka pianoinstrumentaali ”W.” tuntuu tarpeettomalta. Suurin ero on se, että enää tämä ei yllätä. Aikalaisarvioissa todettiin tyylikkäästi, että teos on ”a towering monument to nothingness”. Sama sanottiin myös varauksellisemmin, kun kuvattiin, että muutama biisi on ”hardly nothing”. Kuulostaako kiinnostavalta? Kyllä kuulostaa. Näillä tutustumisilla kallistun kuitenkin ensialbumin puoleen.
The White Birch (1994) sai Uncutin retrospektiivisessä arviossa 9/10, mikä oli yhden pykälän verran enemmän kuin Codeinen edeltävät julkaisut. En oikein hahmota miksi. Minusta biisimateriaali on hitusen vahvempaa debyytillä, eikä tämä tuo yhtyeen sointiin mitään merkittävää muutosta. Wikipediakin tietää kertoa, että tätä moni pitää yhtyeen parhaana. Ei tämä minun korvaani ole sen melodisempi. Ehkä erona on selvemmät puhtaiden ja säröisten sointujen vuorovedot. Tästä seuraa myös se, että debyytti on brutaalimpi, ja siksi mieluisampi. Pitchforkin 8.4/10 on minun linjallani, mutta ero debyytin hyväksi on käytännössä mitätön. Ilmeisesti tämä on vaikuttanut merkittävästi Low’n ja Mogwain musiikkiin – yhteyden kuulee helposti – mutta niin varmasti ovat muutkin yhtyeen tuotokset. Mieleen kuitenkin tulee, että voiko linjaa varioida loputtomiin. Mihin tästä mennään muuta kuin kadotukseen? Bändi valitsi ilmeisen ratkaisun ja hajosi.
Jokerina vielä Dessau (2022/1992), joka nauhoitettiin 1992 mutta julkaistiin vasta 2022. Siitä piti tulla toinen albumi, mutta yhteisymmärrystä ei muodostunut, joten se hyllytettiin. Osa biiseistä löysi tiensä yllä mainitulle ep:lle ja viimeiseksi jääneelle täyspitkälle. Laatua tämäkin.
Kaikkitietävän internetsin mukaan slowcoreen sopivat myös muiden muassa Red House Painters ja Sun Kil Moon. Molempia löytyy myös omasta hyllystä, mutta suuriksi suosikeiksi ne eivät ole nousseet. Mazzy Starin ja Cat Powerin yhteydestä slowcoreen olin jotenkin yllättynyt, koska minulle ne ovat aina olleet perusindietä. Tässä joukossa Codeine nousee korkealle ja vertautuukin paremmin post-rockiin kuin edellä mainittuihin nimiin. Kaikkiaan Codeine on enemmän kuin unohtunut kuriositeetti; se on suunnannäyttäjä, joka ansaitsee tulla muistetuksi. Taidan silti penkoa lisää suoraan tai epäsuorasti slowcore-termiin yhdistettyjä teoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti