Elokuun lukemiset menivät melko viihteelliselle osastolle. Mutta niin saa mennäkin, onhan se kesäkuukausi. Konferenssissa meni melkein viikko ja viimeistelin ensimmäiset versiot kolmesta artikkelista, joten elokuu oli ihan tuottava kuukausi työmielessä. Ei siinä enää näiden ja perhe-elämän jälkeen jäänyt aikaa ja energiaa paljon muulle kuin rentouttavalle lukemiselle. Käydään ne kuitenkin läpi lyhyesti.
Krieger, Robby & Jeff Alulis (2021) Set the Night on Fire
The Doors oli paljon muutakin kuin Jim Morrison. Kitaristi ja biisintekijä Kriegerin muistelmat vievät miellyttävällä tavalla yhtyeen maailmaan ja myös Kriegerin persoonaan. Vaikka tunnen yhtyeen tarinan pääpiirteet, tässä tulee paljon uutta. Siinä erityisesti korjataan joitain elämään jääneitä väärinkäsityksiä, varsinkin niitä, jotka menevät yhtyeen kosketinsoittaja Ray Manzarekin piikkiin (myös rumpali John Densmore saa osansa). On myös kiva lukea Doors-aiheesta niin, ettei Morrison ole koko ajan keskiössä. Silti tämä ei ehkä ole se ainoa Doors-kirja, mikä tulee lukea, jos yhtyeeseen aikoo perehtyä. Lisäksi olen vanhakantainen kronologisen kerronnan ystävä, joten sen rikkominen häiritsee bändin uravaiheiden hahmottamista. Luulen syynä olevan se, että näin lukija käy läpi myös Kriegerin elämän Morrisonin Doorsin jälkeiseltä ajalta. Siinä olikin paljon uutta ja melko kiinnostavaa. Kaikkiaan hyvin viihdyttävä musakirja, mutta ei sellainen klassikko, joka olisi pakko lukea, jos Doors ei kiinnosta.
Burton, Tara Isabella (2020) Strange Rites: New Religions for a Godless World
Tämä on hyvä tietokirja, mutta puutteellinen tiedekirja. Mikä tahansa nykyaikana trendaava ilmiö on uutta uskontoa ja jää epäselväksi, miten kaikki mahdolliset kirjassa käsitellyt esimerkit liittyvät samaan. Tekijän mukaan yhdistävä seikka on amerikkalaisen ”intuitionalismin” pohjalle rakentuva remix-kulttuuri, jossa erilaisia elementtejä sekoitetaan itselle sopivaan pakettiin yksilön kokemuksen toimiessa viimekätisenä määrittäjänä siitä, sopiiko yksittäinen elementti itselle. (Perusidea ei ole kovin kaukana siitä, mistä itse olen kirjoittanut ”notkeana uskontona”.) Kirjan anti on erittäin kiinnostavissa tapausesimerkeissä. Niiden kirjo sisältää hyvinvointikulttuurin (mm. Goop-yhtiön tarkastelua), Jordan Petersonin, Harry Potterin, polyamorian, videopelaamisen, ritual design labin, woketuksen, Silicon Valleyn teknoutopiat ja muutakin. Niistä etnografis-journalistisella otteella kirjoitettua teosta on mukava lukea, vaikka analyysi vuotaa jonkin verran sekä paketin kasassa pitämisen merkityksessä että muutamissa yksityiskohdissa. Itse merkkasin muistiin useita (lehti- ja tutkimus)artikkeleita, joita tekijä on hyödyntänyt, mikäli näistä teemoista tarvitsee lisätietoa tai vaikkapa yksittäisen tilaston.
Pajuniemi, Matti (2021) Unisatama: Progressiivinen rock 1980–2020
Tekijän aikaisempi progeraamattu Aamunkoiton portit toimii hyvin listana siitä, mitä voisi kuunnella. Niin toimisi tämäkin, jos tunnistaisi bändejä ja olisi riittävä kiinnostus myöhempien aikojen progebändien tuotoksiin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oma progeharrastuneisuuteni keskittyy aikaan ennen tämän teoksen haarukkaa. Silti laitoin muistiin muutaman nimen tulevaa varten. Teos sinänsä keskittyy kuvailemaan ja arvioimaan listamaisesti eri maantieteellisten alueiden progebändien albumeita. Sitä on hauska lukea, jos käsiteltävä bändi on millään tavalla tuttu, mutta välillä on pakko hyppiä, kun käsitellään sivukaupalla vaikkapa 2010-luvun italialaista progea. Progefaneille tämä ja edellinen teos ovat kuitenkin tärkeitä. Progefanituksen porttina toimiin paremmin Aamunkoiton portit kuin Unisatama.
Dyson, Michael Eric (2019) Jay-Z: Made in America
Kirja käsittelee ensisijaisesti Jay-Z:n kulttuurista merkitystä äärimmäisen myötäsukaisesti. Mitään kriittistä sanottavaa ei löydy, eikä teoksessa käsitellä kovin paljon artistin elämänvaiheitakaan. Minunlaiselle lukijalle tällainen kulttuurianalyysi istuu ideana hyvin, mutta toteutus on keskitasoa. Luin tämän siksi, että halusin nähdä, pitääkö kirjoittaja artistin uskontosuhdetta merkittävänä seikkana. Ei pidä, ainakaan tämän teoksen perusteella, koska sitä ei tarkastella. Toisessa asiayhteydessä tekijä on kirjoittanut Jay-Z:stä ja uskonnosta artikkelimitassa.
Ian Fleming (1961) Pallosalama
Bondia, miksipä ei? Tässä yhdistyvät yksityiskohtainen teknisten tietojen hinkkaus, action, naisista lumoutuminen ja pahisten parissa hengailu muun muassa kasinolla. Bond-kirjoissa nämä toimivat parhaiten käänteisesti. Hengailujaksot ovat erinomaisia, teknisistä tiedoista lukeminen ei sovi minulle. Ei ehkä paras Bond-teos, mutta viihdyttävä kuitenkin. Filmatisointi ei ole suosikkini myöskään, mutta kirjan ja elokuvan vertailuissa käytännössä kaikki Bond-elokuvat pieksevät alkuperäisen kirjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti