Kohta on joulu ja lukupinossa on tuttuun tyyliin puoliksi luettuja enemmän kuin olisi tarpeen. Tässä kuitenkin lyhyet kommentit kuudesta teoksesta, jotka ovat vieneet merkittävän osan syksyn lukuajasta. Lyhin on 240 sivua ja useampi on siellä alle 400 sivun. Viimeisimpänä kommentoitu oli hidaslukuinen, kun jäin pohtimaan monissa kohdin pitkäksi aikaa. Kirjoitin pari blogitekstiäkin niillä höyryillä (ks. lokakuu 2025).
Mark Sedgwick (2023) Traditionalism: The Radical Project for Restoring Sacred Order
Traditionalismilla tarkoitetaan modernia maailmaa kritisoivaa ajattelutapaa, jossa oletetaan jokin ikiaikainen traditio, jonka määräämään järjestykseen meidän tulisi palata. Tuo järjestys ei ole välttämättä uskonnollinen, mutta usein sitä nimitetään ”metafyysiseksi”. Oikeistolaisuus ja fasismi eivät ole sille välttämättömiä, mutta käytännössä ne ovat kulkeneet lähellä. Tätä sekalaista aatemaailmaa ruoditaan teoksessa, joka erittelee ansiokkaasti René Guénonin, Julius Evolan ja muutamien muiden aatesuuntaan liitettyjen ihmisten ajatuksia. Yhteiskunnallisen kontekstualisoinnin osalta teos on hieman haparoivampi. Nykypäivän traditionalismia se paikantaa mm. Jordan Petersonin käsityksiin. Suomessa paras esimerkki traditionalismin ajattelijoista innostuneista ovat esoteriasta intoilevat miehet, Sarastus-lehti ja Guénonia julkaissut Kiuas-kustannus. Kahdella jälkimmäisellä on suora kytkös toisiinsa, kun taas esoteriakenttä on monenkirjavampi.
Jukka Virtanen (2003) Keskellä kuvassa
Viime vuosien jokerilukemistot ovat peräisin useimmiten Kiteen kirjaston ilmaispoistohyllystä, jonka ratsaan 1-2 kertaa vuodessa. Niin myös vuonna 2019 kuolleen monitoimija Jukka Virtasen elämäkerta. Vuonna 2003 meni painoon sinänsä kiinnostava muistelmateos, jossa ollaan hyvin lempeitä melkein joka suuntaan. Poikkeuksensa selkkaus Buddy Holly -musikaalin toteutuksessa (ja se kohta sähköistää teosta huomattavasti). Huumoria, anekdootteja ja detaljeja teoksessa on paljon, koskettavuutta ei juuri laisinkaan, ellei sellaiseksi lasketa eturauhassyöpää käsittelevää osiota. Itseäni ei suuremmin kiinnosta Virtasen urheiluharrastus. Raviharrastusta koskeva luku oli tynkä ainakin minunlaiselleni raviradoilla kasvaneelle ihmiselle. Jonkin verran kiinnostaa hänen lapsuutensa Jämsänkosken maailman kuvaus ja jonkin verran Virtasen toiminta musiikin, television ja elokuvan parissa. Ei poikkeuksellisen hyvä teos, mutta minä nyt nautin monenlaisten elämäkertojen lukemisesta.
Anu Kantola & Hanna Kuusela (2019) Huipputuloiset. Suomen rikkain promille
Teos nousi ansaitusti otsikoihin ilmestyessään. Itse seurasin keskustelua, mutta teoksen luin vasta nyt. Siitä voi lukea, miten huipputuloiset, niin johtajat kuin yrittäjät, puhuvat itsestään, muista ja yhteiskunnasta. Kantola ja Kuusela analysoivat kriittisesti mutta eivät pahansuopaisesti heidän puheitaan. Se nyt vaan on niin, että moni kirjaan haastateltu on täynnä itseään ja kykenemätön mielekkääseen itsereflektioon. Heidän visionsa on se, että sosiaaliturva lakkautetaan ja ihmiset menevät töihin. Niin saadaan maailman paremmaksi. Tämä ei ole edes kärjistys. Päässäni teos on aika vahvaa jatkumoa Kantolan väitöskirjalle Markkinakuri ja managerivalta (2002). Molempien ytimessä on ihmisten pulmallinen käsitys siitä, että systeemisiä ja rakenteellisia ongelmia ei ole; on vain yksilöiden luonteeseen liittyviä esteitä, mikä selittää toisten ongelmalliset elämäntilanteet. Huipputuloisissa on toki esitelty laajemmalla pensselillä, millaista kohderyhmänsä elämä on heidän itsensä kertomana. Ansaitusti keskustelua herättänyt teos, mutta toisaalta tuntuu, että teoksen huomiot myös katosivat nopeasti julkisuudesta.
Lauren Horn Griffin (toim.) (2025) Discourses of Crisis and the Study of Religion
Pohjois-Amerikan uskontotieteen järjestön vuosittaisten seminaarien pohjalta julkaistaan kokoomateos ja tässä on tuorein sellainen. Sarjan julkaisuissa on aina joitain erittäin mielenkiintoisia tekstejä ja joitain vähemmän relevantteja. Sävy on keskusteleva, seminaarimainen ja pohdiskeleva. Vain pieni osa sopisi sellaisenaan normaaliksi tutkimusartikkeliksi. Konsepti on kuitenkin viehättävä ja kenties siksi olen lukenut suuren osan sarjan teoksista. Sama tasollinen ”hajanaisuus” pätee tähänkin teokseen, kuten myös aiheiden näennäinen hajanaisuus, mutta pinnan alla on toistuvasti kysymys siitä, mitä me täällä uskontotieteessä oikein ajatellaan tekevämme uskontotieteen nimikkeen nimissä. Sarjan seuraavan teoksen toimittaja on allekirjoittanut.
Mike Dines & Georgina Gregory (toim.) (2022) Exploring the Spiritual in Popular Music
Artikkelikokoelman taso heittelee reilusti artikkelista toiseen. Osa on sellaista ”populaarimusiikin kokeminen voi olla pyhää” -tyyppistä tutkimuslinjaa, jossa ei ole tapahtunut paljoakaan kiinnostavaa uutta siitä lähtien kun sitä on tehty. Ainakaan uskontotieteilijän näkökulmasta. Yleensä näiden anti typistyy aiheeseen: jos se nappaa, hyvä niin, mutta jos ei, ei käsittelystä ole paljoakaan kerrottavaa muille. Tämän teoksen parhaat palat olivat: A-V Kärjän avausartikkeli, jossa käydään läpi tutkimuskenttää, sen puutteita ja painotuksia; K Medicin analyysi Sufjan Stevensin kristillisyydestä ja hänen faniensa reaktioista; M Dinesin ja M Grimesin Psychic TV -tarkastelu. Pari muuta sisälsivät joitain hyviä oivalluksia. Loput olivat heikompia. Kokonaisuus menee musafaniuteni kautta plussan puolelle. Näitä kokoan hyllyyni, jotta pysyn kärryillä tällä tutkimuskentällä. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kärryille kuitenkin päässyt ja uskallan jo aika rennosta esittää yleistäviä väitteitä uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen luonteesta.
Will Gervais (2024) Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species
Teos on erinomainen ateismitutkimuksen popularisointi, vaikka se eritteleekin lähinnä psykologista ateismitutkimusta. Siinä kuitenkin tuodaan sisäpiiristä rajua mutta vakuuttavaa varhaisen kognitiivisen uskontotieteen kritiikkiä. Teos argumentoi kulttuurievolutiivisen näkemyksen puolesta, jolloin niin uskonto kuin ateismi ovat yhtä lailla luonnollisia ”luonnollisia”. Tekijä korostaa itseään aina kuin mahdollista, eikä ole todellakaan vahvoilla esimerkiksi käsitellessään Marxia alkusivuilla, mutta jos ei anna näiden seikkojen häiritä liikaa ja keskittyy teoksen vahvuuksiin, niin siinä on todella paljon ajateltavaa. Tekijä selostaa melko seikkaperäisesti, miten psykologiset testit on tehty ja mikä niiden merkitys on ollut. Ja milloin aikaisemmat tulokset on hylätty siksi, että tuloksia ei ole saatu toistettua. Hänen näkemyksensä ateismin yleistymisestä on yhteensopivampi sosiologisen kuin esimerkiksi kognitiivisen tutkimuksen kanssa, vaikka hän ankkuroi ajattelunsa kognitiivisen tutkimuksen perinteeseen (josta menee sitten kulttuurievoluutiokehyksen suuntaan). Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti