Studioalbumit osa 124: Steppenwolf

Kaikki tietävät ”Born to Be Wildin”, mutta vain harvat tuntevat kanadalais-amerikkalaisen yhtyeen nimeltä Steppenwolf. Tai ainakin oletan, että nykyään kovin moni ei kuuntele yhtyettä eikä tunne sen tuotantoa edellä mainitun klassikon ja ”Magic Carpet Riden” ulkopuolella. Voin paljastaa: en minäkään. Tai en ennen tätä kuuntelurupeamaa. Nyt osaan sanoa jotain tuotannosta, kymmenestä albumista. Perusteellisemmasta kuuntelusta jätän pois laulaja John Kayn johdolla myöhemmin tehdyt teokset, joissa esittäjänimenä on John Kay & Steppenwolf. 

 

Steppenwolf (1968) on blues-rockissa ja rock’n’rollissa marinoitua hard rockia, jossa on omien lisäksi sekä lainabiisejä että bändin ulkopuolisten bändille tekemiä biisejä. Tunnetuin ja samalla rankin on ”Born to be Wild”, jonka kirjoitti ex-jäsen Mars Bonfire. Kiinnostavaa nykypäivän näkökulmasta on se, että biisi julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Se on suunnilleen ainoa syy, miksi melkein 60 vuotta myöhemmin ihmiset saattavat löytää tiensä tämän albumin pariin. Kokonaisuus ei ole huono, mutta keskinkertaista parempi se ei ole. Suurin osa on helposti unohdettavaa laiskanpulskeaa hard rockia ja blues rockia. Edes Chuck Berryn biisinimiä droppaileva ”Berry Rides Again” ei suuremmin innosta, vaikka se raikkaasti poikkeaakin albumin yleislinjasta. Se tunnetuin biisi toki vaikutti hevimetalliin musiikillisesti ja on yksi heavy metal -termin juurista. Sillä ei kuitenkaan viitattu prätkään, kuten moni luulee Easy Rider -elokuvan vuoksi, vaan autoon, Ford Falconiin. Samassa leffassa oli myös albumilta löytyvä ”The Pusher”, joka edustaa omalla tavallaan vetävää hidastempoista happorokkia. Albumin ensisingle ”A Girl I Knew” on melko hienoa 60-luvun melodista poppia, mutta se ei kuvaa kokonaisuutta erityisen hyvin. 

 

The Second (1968) ilmestyi hitusen yli puoli vuotta debyytin jälkeen. Kakkonen sisältää toisen ikivihreän, ”Magic Carpet Ride”, joka on albumin ensimmäinen ja ainoa single. Laulaja-kitaristi John Kay teki suurimman osan biiseistä, mutta heti alussa on taas Mars Bonfiren kynäilemä ”Faster Than the Speed of Light”. Albumi nousi kolmanneksi Billboard-listalla, mikä on yhtyeen paras saavutus. Tämäkin on keskinkertainen, hitusen debyyttiä heikompi tekele. Edes tuo tunnettu biisi ei ole koskaan säväyttänyt alkusekuntiensa jälkeen. All Musicin Bruce Eder toteaa, että omat biisit ovat debyyttiä tasokkaampia, mutta merkittäviä uusia uria teos ei avaa. 

 

At Your Birthday Party (1969) on taas puolen vuoden frekvenssissä syntynyt tuotos. Ensimmäisenä pistää silmään, miten John Kayn osuus biisien väsäilyssä on pienentynyt. Suurin muutos edellisiin on ilmaisun laventaminen. Useissa biiseissä on mukana piano ja mukana on myös soulahtavaa materiaalia. Onko muutoksen tulos huonompi kuin edeltäjänsä? Ei. Onko se parempi? Ei välttämättä. Onko se kiinnostavaa vaihtelua? Aivan varmasti. 

 

Monster (1969) alkaa yli 9-minuuttisella kolmen biisin sikermällä. Sen jälkeen ollaan konventionaalisissa kestoissa. Itse teos ottaa kantaa Vietnamin sotaan, mutta kriitikot pitivät hard rockin ja poliittisen saarnaavuuden yhdistelmää ontuvana. Eihän tämä mikään unohdettu mestariteos ole. Boogierokkia, ja kun kyse on Steppenwolfista, keskinkertaista sellaista. Jos aikaisemmat ovat keskinkertaisia kolmen tähden mielessä, niin tämä olisi kaksi tähteä. Mainittakoon vielä, että kun pyöritin levyä ja totesin, että nyt kuulostaakin hyvältä, huomasin, että levy oli päättynyt. Algoritmi soitti Groundhogsia. 

 

Steppenwolf 7 (1970) vetää laiskanpulskean keskinkertaisuuden jo taiteen puolelle. Muddy Watersin ”Forty Days and Forty Nights” on tästä malliesimerkki, mutta sama pätee teokseen yleisemmin. Kun riittävästi jatkaa keskinkertaisella linjalla, se alkaa jo toimia omassa sfäärissään. Kauppaan en tosin lähde tämän kokemuksen siivittämänä. Paikoin tulee mieleen Doors, joka kuitenkin osasi tehdä psykedelialla maustetusta bluesrockista erinomaista ja omaperäistä (siis silloin kun bluesrockia soitti, osa tuotannosta on aivan muuta ja vielä erinomaisempaa). Vertailussa Steppenwolf kalpenee. Pahasti. Ja valitettavasti, koska kuka sitä pelkästään keskinkertaista haluaisi kuunnella? Lieneekö albumin päättymisen tuomaa helpotusta vai miksi päätösraita ”Hippo Stomp” kuulostaa omaperäiseltä ja paremmalta kuin keskinkertaiselta. Laiskanpulskeutta sekin tosin huokuu. 

 

For Ladies Only (1971) lähtee eri suuntaan: se alkaa 9-minuuttisella progressivisen rockin suuntaan orientoituneella biisillä ”The Night Time’s for You”, jossa koskettimet ujeltaa yhtyeelle ennenkuulumattomalla tavalla. Käsissä on feministinen teemalevy, jota tosin on moitittu myös seksistiseksi(!). Yhtyeen keskeisin hahmo, John Kay, ilmeisesti laulaa vain osan biiseistä ja osallistuminen säveltämiseen oli merkittävästi vähäisempää kuin aikaisemmin (tekijäkrediiteissä kokonaan 1/10 ja osa 2/10). 

 

Slow Flux (1974) ei ole sisällöllisesti merkittävä, mutta kaksi asiaa siitä kannattaa nostaa esiin. Se ilmestyi peräti kolmen vuoden tauon jälkeen, kun edelliset kuusi levyä olivat ilmestyneet kolmen vuoden sisään. Oli aikaa uusiutua, mutta mitään kovin suurta eroa aikaisempiin ei ole. Äänimaailma on muuttunut tuhdimmaksi, mutta tutun hard rockin ja blues rockin suunnassa liikutaan. Vai olisiko tämä jo aika puhdasta boogierokkia. ”Happorokkia” on joka tapauksessa hyvin maltillisesti. Toinen asia on se, että levyllä soittaa Eddie Cochranin veljenpoika, Bobby Cochran, joka on soittanut muutamien tunnettujen artistien ja bändien kanssa (Grateful Deadin Bob Weir, Leon Russell, Flying Burrito Brothers) ja tehnyt soololevynkin. 

 

Hour of the Wolf (1975) ei herättänyt eikä herätä suuria tunteita kenessäkään. Tämä(kin) on keskitien löysää hard rockia, joka saattaa mennä automatkalla taustamusana, mutta ei valikoidu kotihippojen bailumusaksi eikä tarkkaan harkittujen musiikinkuunteluhetkien ääniraidaksi. Biisimateriaali ei ole kelvotonta, mutta herkkuhetket ovat harvassa. Paras on albumin päättävä ”Mr. Penny Pincher”, joka herättää taustamusiikin horteesta. Kuriositeettina mainittakoon, että John Kay osallistui vain yhden biisin tekemiseen. 

 

Skullduggery (1976) on pääosin hard rockia sisältävä albumi, jonka kynäilyyn John Kay ei osallistunut laisinkaan. Samapa tuo, sisältö on valitettavan yhdentekevää, kuten tämä kuuntelurupeama on jo antanut olettaa. Äänimaisemasta puuttuu 60-lukulaisuus, joka aikaisemmissa teoksissa jokseenkin viehätti silloinkin kun biisimateriaali ei säväyttänyt. Heikon teoksen päättää sinne kuulumaton funk-veto. 

 

Mielikuvani Steppenwolfista oli myönteisempi ennen studioalbumien kuuntelua. Nyt olen vakuuttunut, ettei sieltä löydy unohtunutta psykedeelistä taiderokkia eikä hurjaa boogiejyrää. Sen sijaan löytyy albumeittain keskinkertaista taustamusaa, jossa päällimmäisenä on hard rockia, myös bluesrockia ja pohjalla hippusellinen psykedeliaa. Ei muuta sanottavaa, valitettavasti. Olisin halunnut pitää yhtyeestä enemmän. Parasta bändissä on sen imago.