Syksyn lukemistoa (2025)

Kohta on joulu ja lukupinossa on tuttuun tyyliin puoliksi luettuja enemmän kuin olisi tarpeen. Tässä kuitenkin lyhyet kommentit kuudesta teoksesta, jotka ovat vieneet merkittävän osan syksyn lukuajasta. Lyhin on 240 sivua ja useampi on siellä alle 400 sivun. Viimeisimpänä kommentoitu oli hidaslukuinen, kun jäin pohtimaan monissa kohdin pitkäksi aikaa. Kirjoitin pari blogitekstiäkin niillä höyryillä (ks. lokakuu 2025). 

 

Mark Sedgwick (2023) Traditionalism: The Radical Project for Restoring Sacred Order 

 

Traditionalismilla tarkoitetaan modernia maailmaa kritisoivaa ajattelutapaa, jossa oletetaan jokin ikiaikainen traditio, jonka määräämään järjestykseen meidän tulisi palata. Tuo järjestys ei ole välttämättä uskonnollinen, mutta usein sitä nimitetään ”metafyysiseksi”. Oikeistolaisuus ja fasismi eivät ole sille välttämättömiä, mutta käytännössä ne ovat kulkeneet lähellä. Tätä sekalaista aatemaailmaa ruoditaan teoksessa, joka erittelee ansiokkaasti René Guénonin, Julius Evolan ja muutamien muiden aatesuuntaan liitettyjen ihmisten ajatuksia. Yhteiskunnallisen kontekstualisoinnin osalta teos on hieman haparoivampi. Nykypäivän traditionalismia se paikantaa mm. Jordan Petersonin käsityksiin. Suomessa paras esimerkki traditionalismin ajattelijoista innostuneista ovat esoteriasta intoilevat miehet, Sarastus-lehti ja Guénonia julkaissut Kiuas-kustannus. Kahdella jälkimmäisellä on suora kytkös toisiinsa, kun taas esoteriakenttä on monenkirjavampi. 

 

Jukka Virtanen (2003) Keskellä kuvassa 

 

Viime vuosien jokerilukemistot ovat peräisin useimmiten Kiteen kirjaston ilmaispoistohyllystä, jonka ratsaan 1-2 kertaa vuodessa. Niin myös vuonna 2019 kuolleen monitoimija Jukka Virtasen elämäkerta. Vuonna 2003 meni painoon sinänsä kiinnostava muistelmateos, jossa ollaan hyvin lempeitä melkein joka suuntaan. Poikkeuksensa selkkaus Buddy Holly -musikaalin toteutuksessa (ja se kohta sähköistää teosta huomattavasti). Huumoria, anekdootteja ja detaljeja teoksessa on paljon, koskettavuutta ei juuri laisinkaan, ellei sellaiseksi lasketa eturauhassyöpää käsittelevää osiota. Itseäni ei suuremmin kiinnosta Virtasen urheiluharrastus. Raviharrastusta koskeva luku oli tynkä ainakin minunlaiselleni raviradoilla kasvaneelle ihmiselle. Jonkin verran kiinnostaa hänen lapsuutensa Jämsänkosken maailman kuvaus ja jonkin verran Virtasen toiminta musiikin, television ja elokuvan parissa. Ei poikkeuksellisen hyvä teos, mutta minä nyt nautin monenlaisten elämäkertojen lukemisesta. 

 

Anu Kantola & Hanna Kuusela (2019) Huipputuloiset. Suomen rikkain promille 

 

Teos nousi ansaitusti otsikoihin ilmestyessään. Itse seurasin keskustelua, mutta teoksen luin vasta nyt. Siitä voi lukea, miten huipputuloiset, niin johtajat kuin yrittäjät, puhuvat itsestään, muista ja yhteiskunnasta. Kantola ja Kuusela analysoivat kriittisesti mutta eivät pahansuopaisesti heidän puheitaan. Se nyt vaan on niin, että moni kirjaan haastateltu on täynnä itseään ja kykenemätön mielekkääseen itsereflektioon. Heidän visionsa on se, että sosiaaliturva lakkautetaan ja ihmiset menevät töihin. Niin saadaan maailman paremmaksi. Tämä ei ole edes kärjistys. Päässäni teos on aika vahvaa jatkumoa Kantolan väitöskirjalle Markkinakuri ja managerivalta (2002). Molempien ytimessä on ihmisten pulmallinen käsitys siitä, että systeemisiä ja rakenteellisia ongelmia ei ole; on vain yksilöiden luonteeseen liittyviä esteitä, mikä selittää toisten ongelmalliset elämäntilanteet. Huipputuloisissa on toki esitelty laajemmalla pensselillä, millaista kohderyhmänsä elämä on heidän itsensä kertomana. Ansaitusti keskustelua herättänyt teos, mutta toisaalta tuntuu, että teoksen huomiot myös katosivat nopeasti julkisuudesta. 

 

Lauren Horn Griffin (toim.) (2025) Discourses of Crisis and the Study of Religion 

 

Pohjois-Amerikan uskontotieteen järjestön vuosittaisten seminaarien pohjalta julkaistaan kokoomateos ja tässä on tuorein sellainen. Sarjan julkaisuissa on aina joitain erittäin mielenkiintoisia tekstejä ja joitain vähemmän relevantteja. Sävy on keskusteleva, seminaarimainen ja pohdiskeleva. Vain pieni osa sopisi sellaisenaan normaaliksi tutkimusartikkeliksi. Konsepti on kuitenkin viehättävä ja kenties siksi olen lukenut suuren osan sarjan teoksista. Sama tasollinen ”hajanaisuus” pätee tähänkin teokseen, kuten myös aiheiden näennäinen hajanaisuus, mutta pinnan alla on toistuvasti kysymys siitä, mitä me täällä uskontotieteessä oikein ajatellaan tekevämme uskontotieteen nimikkeen nimissä. Sarjan seuraavan teoksen toimittaja on allekirjoittanut. 

 

Mike Dines & Georgina Gregory (toim.) (2022) Exploring the Spiritual in Popular Music

 

Artikkelikokoelman taso heittelee reilusti artikkelista toiseen. Osa on sellaista ”populaarimusiikin kokeminen voi olla pyhää” -tyyppistä tutkimuslinjaa, jossa ei ole tapahtunut paljoakaan kiinnostavaa uutta siitä lähtien kun sitä on tehty. Ainakaan uskontotieteilijän näkökulmasta. Yleensä näiden anti typistyy aiheeseen: jos se nappaa, hyvä niin, mutta jos ei, ei käsittelystä ole paljoakaan kerrottavaa muille. Tämän teoksen parhaat palat olivat: A-V Kärjän avausartikkeli, jossa käydään läpi tutkimuskenttää, sen puutteita ja painotuksia; K Medicin analyysi Sufjan Stevensin kristillisyydestä ja hänen faniensa reaktioista; M Dinesin ja M Grimesin Psychic TV -tarkastelu. Pari muuta sisälsivät joitain hyviä oivalluksia. Loput olivat heikompia. Kokonaisuus menee musafaniuteni kautta plussan puolelle. Näitä kokoan hyllyyni, jotta pysyn kärryillä tällä tutkimuskentällä. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kärryille kuitenkin päässyt ja uskallan jo aika rennosta esittää yleistäviä väitteitä uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen luonteesta. 

 

Will Gervais (2024) Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species 

 

Teos on erinomainen ateismitutkimuksen popularisointi, vaikka se eritteleekin lähinnä psykologista ateismitutkimusta. Siinä kuitenkin tuodaan sisäpiiristä rajua mutta vakuuttavaa varhaisen kognitiivisen uskontotieteen kritiikkiä. Teos argumentoi kulttuurievolutiivisen näkemyksen puolesta, jolloin niin uskonto kuin ateismi ovat yhtä lailla luonnollisia ”luonnollisia”. Tekijä korostaa itseään aina kuin mahdollista, eikä ole todellakaan vahvoilla esimerkiksi käsitellessään Marxia alkusivuilla, mutta jos ei anna näiden seikkojen häiritä liikaa ja keskittyy teoksen vahvuuksiin, niin siinä on todella paljon ajateltavaa. Tekijä selostaa melko seikkaperäisesti, miten psykologiset testit on tehty ja mikä niiden merkitys on ollut. Ja milloin aikaisemmat tulokset on hylätty siksi, että tuloksia ei ole saatu toistettua. Hänen näkemyksensä ateismin yleistymisestä on yhteensopivampi sosiologisen kuin esimerkiksi kognitiivisen tutkimuksen kanssa, vaikka hän ankkuroi ajattelunsa kognitiivisen tutkimuksen perinteeseen (josta menee sitten kulttuurievoluutiokehyksen suuntaan). Suosittelen.

Populaarielokuvan uskontotieteellinen tutkimus: erään artikkelin tarina

Kesällä 2025 ilmestyi toimitettu teos The Signs of the Times: The Intersection between Political Theology and Popular Culture (Palgrave). Siinä on artikkelini ”Representing Atheism in Films”, joka käsittelee nimensä mukaisesti, miten ateismia ja ateismia on kuvattu ja käsitteellistetty (enimmäkseen yhdysvaltalaisissa) elokuvissa (ja vähän televisiosarjoissakin). Aiheesta on kirjoitettu todella vähän ja väitän kiertelemättä, että oma tekstini on kaikkine puutteineenkin kolmen merkittävimmän aihetta käsittelevän tieteellisen artikkelin joukossa, vaikka mukaan laskettaisiin televisiosarjoihin keskittyvät tekstit. 

 

Tässä en aio referoida itse tekstiä, vaikka mainitsen pääväitteeni lopussa, vaan kerron artikkelin syntytarinan. Tai oikeastaan artikkeli olisi syntynyt muutenkin, mutta ilman seuraavia vaiheita sen julkaisukonteksti olisi jokin toinen. 

 

Muutamia vuosia sitten, ehkä vuonna 2017, aloin katsoa Bond-elokuvia uskontolinssin läpi tehden yksityiskohtaisia muistiinpanoja jokaisesta elokuvasta. Sitten Alabaman yliopiston professori Russell T. McCutcheon kysyi, olisiko minulla jotain populaarikulttuuriin liittyvää tutkimusta tekeillä. Vastasin, että olen juuri kirjoittanut ensimmäisen version Bond-elokuvista. Enempää ei kyselty, vaan minulle sanottiin, että tämä on sopiva peruste kutsua minut sinne tutustumaan heidän meininkiin. Minun tulee vain pitää luento mainitusta aiheesta, sillä vierailuun kuluvat rahat on sidottu uskonnon ja populaarikulttuurin aihepiiriin. Näin tapahtui. 

 

Lopulta artikkelini Bondista julkaistiin vuonna 2019. Jossain vaiheessa Lundin yliopiston tutkija Emil Saggau oli lukenut artikkelin ja innostunut siitä. Hän oli järjestämässä pandemia-aikana etäkonferenssia uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta. Hän kutsui minut pitämään keynote-luennon tapahtumaan. Otin kutsun vastaan. Sen jälkeen hän järjesti parin muun kollegansa kanssa Lundissa työpajan, johon minutkin kutsuttiin. Oli vielä pandemia-aika, mutta tapasimme kasvotusten. Muistan hyvin, kun Kööpenhaminan lentokentällä oli maskipakko, mutta sieltä Lundiin lähtevässä junassa lähes kaikki ottivat maskin pois. 

 

Bondista minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään uutta sanottavaa. Kerroin kuitenkin, että olen työstänyt ateismia ja ateisteja elokuvissa käsittelevää tekstiä, joten esittelin tapaamisessa sitä. Tästä tapaamisesta teksti on jalostunut palautteen perusteella. Olen esitellyt sitä myös Bergenin yliopistossa pienessä työpajassa, jossa osallistujat pohtivat osaavasti varsinkin televisiosarjoja, joissa ateismia on jollain tavalla tematisoitu. Lisäksi olen sivunnut aihetta parissakin konferenssissa, Bochumissa ja Oxfordissa, mutta niiden keskustelujen perusteella en ole enää suuremmin muokannut tekstiä. 

 

Toki olen kirjoitellut kaikenlaista populaarikulttuuriin ja populaarielokuvaan liittyen noin 25 vuoden ajanjaksolla. Ensimmäinen elokuvaa käsittelevä tieteellinen artikkelini julkaistiin vuonna 2001. Silti tämän uuden artikkelin tarinassa on monia vaiheita, jotka eivät olleet ennustettavissa tai suunniteltuja. Itselläni useimmat julkaisut menevät erilaisten kohtaamisten ja sattumusten kautta maaliin, jota ei kukaan ollut määritellyt silloin kun työ sen eteen alkoi. 

 

Itse artikkelin tekeminen on ollut yksi hauskimmista. Olen käynyt läpi sivustoja, joissa ateismiaiheisista elokuvista on tehty listoja. Olen metsästänyt leffoja divareista, kirjastoista ja striimauspalveluista. Siinä on tullut katsottua paljon keskinkertaisia elokuvia, muutama huono ja muutama erinomainen. Aihetta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden läpikäynti on ollut kiinnostavaa ja melko nopeaa, koska sitä on niin vähän. 

 

Yksinkertainen väitteeni itse aiheesta kuuluu näin: vaikka ateismin ja ateistien käsittely populaarielokuvassa on runsastunut sekä muuttunut monimuotoisempaan ja myönteisempään suuntaan 2000-luvulla (verrattuna 1900-luvun esimerkkeihin), representaatiot toistavat edelleen useita stereotypioita. Vaikka fiktiivinen ateisti on enää harvoin pelkkien kielteisten stereotypioiden kaltainen, se on edelleen poikkeustapaus (ja poikkeustapauksiin voi sisältyä myös piirteitä, joihin katsojat samastuvat).

Katsomuslukutaito ja media

Maailmalla on pitkään keskusteltu uskonnosta ja sen lukutaidosta aivan kuten muistakin lukutaidoista (esim. medialukutaito). Päädyin pyynnöstä toimittamaan Teologia.fi-sivustolle teemanumeron, jossa lähtökohtana oli keskittyä median uskontolukutaitoon. 

Päädyimme puhumaan kokonaisuuden otsikkotasolla katsomuslukutaidosta, jonka ajattelen olevan uskontolukutaitoa laajempi käsite, sillä se ei rajaudu uskonnollisiin katsomuksiin vaan kattaa periaatteessa millaisia katsomuksia tahansa. Yksittäisillä kirjoittajilla oli kuitenkin mahdollisuus valita parhaana pitämänsä käsite. 

 

Teemanumero löytyy täältä ja kokonaisuudesta saa alustavan käsityksen lukemalla pääkirjoitukseni täältä. Kokonaisuudesta tuli ehkä liian uskontotiedekeskeinen. Mutta näin projektit usein menevät: kutsutaan kirjoittajia laajemmalla skaalalla, saadaan alustavista suostumuksista sopiva paketti, ja deadlinen lähestyessä tulee joitain peruutuksia. Lopuksi mennään sillä, mitä valmistui. Kovin suurta pahoittelua painotus tuskin vaatii, pienen selityksen kuitenkin. 

Itse olisin toivonut tähän kokonaisuuteen erityisesti (media- ja uskonto)historiallista näkökulmaa sekä toimittajan itsereflektiota. Nyt mentiin ilman niitä, vaikka yritystä oli. Hassumpi ei olisi ollut uskonnollisten toimijoiden näkökulma, mutta silloin olisi pitänyt ratkaista, millä periaatteella kirjoittajia kutsutaan. Tähän ei nyt lähdetty. Kenties myös sosiaaliseen mediaan keskittynyt teksti olisi ollut toimiva mukana olevan populaarikulttuurin käsittelyn rinnalle. Siitä keskusteltiin ja muistaakseni ehdotin, mutta toimituskunta piti silloista valikoimaa toimivana. Nyt kokonaisuus jakaantuu enimmäkseen erilaisten katsomusten tai instituutioiden varaan (luterilainen kirkko, islam, ortodoksisuus, uushenkisyys, politiikka, uskonnottomuus/ateismi). Lukijoiden toivon keskittyvän niiden sisältöihin eikä kokonaisuudesta puuttuvien elementtien pitkäkestoiseen ruotimiseen, vaikka toivomuksillani ei paljon painoarvoa olekaan. 

Oma kontribuutioni toimitustyön ja pääkirjoituksen lisäksi keskittyy kysymään, miksi uskonnottomuus ja ateismi eivät kiinnosta suomalaista mediaa. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Millainen on elokuvien ja televisiosarjojen fiktiivinen ateisti?

Ateismia ja ateisteja on kuvattu elokuvissa ja televisiosarjoissa harvoin. Yleensä kuvaukset ovat olleet melko kielteisiä. Tilanne on muuttunut 2000-luvulla: ateismia ja ateisteja käsitellään enemmän. Paikoitellen kuvaukset ovat myönteisempiä, mutta kaikista stereotypioista ei ole luovuttu.

Yhdysvaltalaisissa 1900-luvun elokuvissa ateismia ja ateisteja on kuvattu eksplisiittisesti hyvin harvoin. Yksi varhaisista poikkeuksista on Cecil B. DeMillen ohjaama The Godless Girl (1928), rakkaustarina nuorisovankilaan joutuvasta ateistista ja kristitystä. Sinänsä sympaattisesta, evoluution nimeen vannovasta koulun ateistijärjestön johtajasta kasvaa elokuvan kuluessa Jumalaan uskova kunnon kansalainen. 

Toinen esimerkki on Scopesin ”apinaoikeudenkäyntiin” perustuva Inherit the Wind (1960, ohj. Stanley Kramer, suom. Joka tuuleen kylvää). Siinä elokuvan sankari on miellyttävä asianajaja, joka ymmärtää maltillista uskovaisuutta ja vierastaa sekä tiedevastaista kreationismia että uskontokriittistä ateismia. Jälkimmäistä edustaa oikeudenkäynnistä raportoiva ”änkyrä” kaupunkilainen toimittaja, ateisti, joka halveksuu takapajulan kreationisteja eikä suuresti arvosta muitakaan uskonnollisia kantoja. 

Viime vuosikymmeninä kuvaukset ovat yleistyneet ja osin muuttuneet. Vuoden 1997 tieteiselokuvassa Contact (ohj. Robert Zemeckis, suom. Ensimmäinen yhteys) ateisti tiedenainen etsii todistusaineistoa maan ulkopuolisesta elämästä tarjoten myönteisen kuvan ateismista ja ateisteista. The Ledgen (2011) ohjaaja Matthew Chapman nimesi kaupallisesti ja taiteellisesti flopanneen teoksensa ensimmäiseksi elokuvaksi, jossa ateisti on sankari. Siinä fundamentalistinen kristitty uhkaa tappaa vaimonsa, johon ateisti on ihastunut, mikäli ateisti ei tee itsemurhaa. 

Samoihin aikoihin ilmestyi muitakin elokuvia, joissa on ateistisia keskeishahmoja tai joissa ateismi liittyy olennaisella tavalla juoneen. Näitä ovat esimerkiksi The Man from Earth (2007, ohj. Richard Schenkman), Whatever Works (2009, ohj. Woody Allen), Creation (2009, ohj. Jon Amiel), Salvation Boulevard (2011, ohj. George Ratliff) ja The Sunset Limited (2011, ohj. Tommy Lee Jones). Nämä ovat Reel Rundown -sivuston kahdenkymmenen ”ateistimyönteisen” elokuvan listalla. 

Ateistihahmojen yleistyminen televisiosarjoissa 

Sama kehityskulku on näkyvissä erityisesti yhdysvaltalaisissa televisiosarjoissa. Sarjoissa on entistä useammin ateistisia hahmoja. Aikaisemmin fiktiiviset ateistit määrittyivät epänormaaleiksi ja jopa mieleltään sairaiksi. Nykyään on löydettävissä neutraalimpia kuvauksia, ja sarjojen tekijöissä on ateisteiksi identifioituvia, esimerkiksi Family Guyn luoja Seth MacFarlane. Silti ateistibloggari Hemant Mehta julkaisi meemin, jossa on kuvattu 2000-luvun yhdysvaltalaisten televisiosarjojen fiktiivisten ateistien hallitsevia piirteitä. Niihin kuuluvat esimerkiksi robottimaisuus, tunteettomuus, pessimismi ja ihmisviha. 

Hannah K. Scheidt on kuitenkin huomauttanut, että moni ateisti pitää kyseisessä meemissä esiintyviä fiktiivisiä hahmoja melko samastuttavina: ainakin ateismi assosioituu älykkyyteen. Samaa linjaa jatkaa Ricky Gervaisin kirjoittama brittiläinen komediasarja After Life (2019–2022, 3 kautta), jossa vaimonsa kuoleman jälkeen elämänhalunsa menettänyt Tony yrittää jaksaa päivän kerrallaan. Tony on pessimistinen ja masentunut änkyrä, joka mielellään irvailee toisten uskonnollisille ajatuksille. Sarjan edetessä hänestä kasvaa miellyttävämpi hahmo, mutta ateismistaan hän ei tingi. 

Fiktiivinen ateisti on poikkeusyksilö 

Vaikka viime vuosien elokuvissa ja televisiosarjoissa on myönteisempiä ateismin ja ateistien kuvauksia, niihinkin sisältyy stereotypioita. Fiktiivinen ateisti on elokuvien ja televisiosarjojen perusteella luonnontieteilijä tai luonnontieteeseen erityisen intohimoisesti suhtautuva ihminen. Uskonto on fiktiiviselle ateistille todellisuuden kilpaileva kuvaus. Heille Raamattu on satukirja tai suosittua fiktiota, joka tarjoaa virheellisen maailmanselityksen. 

Fiktiivinen ateisti kamppailee elämän mielekkyyden kanssa. Tämä konkretisoituu itsemurhan teeman yleisyytenä mainituissa elokuvissa. Parhaimpia esimerkkejä ovat The Sunset Limited, joka rakentuu itsemurhayrityksessä epäonnistuneen ateistin ja kristityn dialogille sekä komedia Whatever Works, jonka ateisti kvanttimekaanikko yrittää itsemurhaa kahdesti. 

Fiktiivinen ateisti on taipumaton änkyrä, joka seisoo hankalassakin tilanteessa vakaumuksensa takana. Fiktiivinen ateisti ei kaihda konfrontaatiota (esim. The Godless Girl, The Ledge, After Life) ja on sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut (esim. Whatever Works, televisiosarjat Bones ja House M. D.). Fiktiivisellä ateistilla on kipeitä kokemuksia, jotka ikään kuin selittävät, miksi hänestä on tullut ateisti. Contactissa isän odottamaton kuolema motivoi ateistia etsimään maan ulkopuolista elämää ja The Ledgessä ateismia tekee ymmärrettäväksi tyttären odottamaton kuolema. House M. D:ssä päähenkilö on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi ja Bonesissa vanhemmat katosivat päähenkilön ollessa teini-ikäinen. 

Lisäksi fiktiivinen ateisti on tyypillisesti valkoinen sinkkumies. Poikkeuksina on Darwinin elämää käsittelevä Creation, jonka päähenkilö on naimisissa, sekä The Most Hated Woman in America (2017, ohj. Tommy O’Haver), joka käsittelee naista – American Atheists -järjestön perustaja Madalyn Murray O’Hairia. 

Kaikkiaan fiktiivinen ateisti voi olla ateisteille samastuttava päähenkilö, mutta se ei vielä tarkoita kaikkien stereotyyppisten käsitysten poistumista ateistien ja ateismin kuvauksista. Ateisti on poikkeusyksilö ja hänen ateisminsa vaatii selityksen. Samaa ei vaadita yhdysvaltalaisen fiktion maltilliselta kristityltä. 

Teksti on julkaistu Katsomukset-sivustolla 4.5.2022.

Itseopiskelua koronan aikaan

Eristäytyminen on tarkoittanut yksille kiireitä perheen parissa, toisille tylsistymistä ja kolmansille mikään ei ole merkittävästi muuttunut. Käytännössä kaikki kuitenkin joutuvat kehittämään uusia keinoja tehdä sitä mitä haluavat. Jotkut jumppaavat online-ohjeiden mukaan, kun joukkoliikunta on jäissä. Jotkut katselevat artistien nettikeikkoja, kun perinteiset esiintymiset on peruttu. Molempia olen kokeillut, mutta merkittävin ”uutuus” on ollut kirjoihin perustuvien haastattelujen kuuntelu.

New Books -sivusto kokoaa teosten kirjoittajien haastatteluja. Itseäni on ammatillisista syistä kiinnostanut eniten uskontokategoria eli New Books in Religion. Olen kuunnellut muutamia aikaisemminkin, joten kyse ei ole tuntemattomasta sivustosta, mutta nyt olen pyrkinyt jonkinlaiseen systemaattiseen otteeseen. Olen kuunnellut yhden useimpina päivinä siitä lähtien kun tähän ryhdyin. Saldoni on nyt 19:

19. 10/4 David Niose (2012) Nonbeliever Nation: The Rise of Secular Americans

18. 9/4 John K. Nelson (2014) Experimental Buddhism: Innovation and Activism in Contemporary Japan

17. 9/4 James W. Laine (2015) Meta-Religion: Religion and Power in World History (!)

16. 9/4 Tracy Fessenden (2018) Religion around Billie Holiday

15. 8/4 Zoe Knox (2018) Jehovah’s Witnesses and the Secular World: From the 1870s to the Present (!)

14. 7/4 Arie L. Molendijk (2016) Friedrich Max Müller and the Sacred Books of the East

13. 6/4 L. Benjamin Rolsky (2019) The Rise and Fall of the Religious Left: Politics, Television, and Popular Culture in the 1970s and Beyond

12. 5/4 Martin Demant Frederiksen (2017) An Anthropology of Nothing in Particular

11. 4/4 Stephen Strang (2017) God and Donald Trump

10. 3/4 Robert F. Shedinger (2009) Was Jesus a Muslim?: Questioning Categories in the Study of Religion (!)

9. 2/4 William Elison (2018) The Neighbourhood of Gods: The Sacred and the Visible at the Margins of Mumbai

8. 1/4 Hugh Urban (2016) Zorba the Buddha: Sex, Spirituality, and Capitalism in Global Osho Movement (!)

7. 31/3 Jason Bivins (2015) Spirits Rejoice! Jazz and American Religion

6. 30/3 Aaron Hughes (2012) Theorizing Islam: Disciplinary Deconstruction and Reconstruction (!)

5. 29/3 M. Gail Hamner (2011) Imagining Religion in Film: The Politics of Nostalgia

4. 29/3 Elaine Howard Ecklund, David Johnson & al. (2019) Secularity and Science: What Scientists Around the World Really Think of Religion

3. 27/3 Leigh Eric Schmidt (2016) Village Atheists:  How America's Unbelievers Made Their Way in a Godly Nation

2. 26/3 Olivier Roy (2020) Is Europe Christian?

1. 25/3 Jay Wexler (2019) Our Non-Christian Nation: How Atheists, Satanists, Pagans, and Others Are Demanding Their Rightful Place in Public Life (!)

Kävin aluksi läpi kaikki sivustolla olevat haastattelut, joita uskontokategoriassa on noin 800. Valitsin niistä kiinnostavimmat, yhteensä noin 70. Sitten ryhmittelin ne eri tekstitiedostossa teemoihin, jotta on helpompi hakea itseäni eri hetkinä eniten houkutteleva haastattelu.

Haastatteluja kuunnellessa etsin kirjan sisällysluettelon ja esikatselun netistä. Yleensä se löytyy Amazonin sivuilta tai Google Booksista. Näin voi samalla selailla teosta tai sen osia. Toisinaan voi myös hakutoiminnolla tarkistaa, onko henkilöön X viitattu tai onko aihetta Y käsitelty. Jos haastattelu on tarpeeksi kiinnostava, voi katsoa kirjan hinnan mahdollista ostamista varten. Haastattelun jälkeen laitan huutomerkin listani perään, mikäli sisältö on ollut erityisen kiinnostava.

Viime päivinä olen kuunnellut podcasteja kävelyillä. Tällaisissa tilanteissa esikatselun ja sisällysluettelon selailu jää haastatteluja edeltävään tai niiden jälkeiseen aikaan. Päämäärätön ihmisten väistely aurinkoisessa säässä on huomattavasti mielekkäämpää, kun korvissa pauhaa haastattelu.

Toistaiseksi olen painottanut kahta teemaa, sekularismia / uskonnottomuutta sekä uskontoa populaarikulttuurissa. Pyrin kuitenkin rikkomaan kaavaa jatkuvasti ottamalla tasaisesti esimerkiksi teoriaa, buddhalaisuutta, uusia uskonnollisia liikkeitä ja Yhdysvaltojen uskontotilannetta. ”Shortlistillani” on muutakin, mutta osa teemoista odottaa vielä vuoroaan. Näin peruslinja on selvä: painotus on tutkimuksellisissa kiinnostuksissani, mutta vähän väliä tutustun johonkin itselleni tutkimuksellisesti hieman vieraampaan aiheeseen. Mukana on myös muita kuin tutkijoiden kirjoittamia teoksia. Ne on listallani vähemmistössä, mutta jos aihe on kiinnostava, olen ottanut niitä mukaan.

Muutamilla kursseilla käytän jonkin verran aikaa itseopiskeluun kannustamiseen. Puhun itseopiskelun merkityksestä ja annan kurssin sisältöön sopivia esimerkkejä. Useimmiten nostan esiin myös itseäni inspiroineita sivustoja. Ehkäpä lisään New Books in Religionin tähän podcastien listaan The Religious Studies Projectin jatkoksi.

https://newbooksnetwork.com/category/religion/

https://www.religiousstudiesproject.com/podcast/

Jumalan paluu 2000-luvulle

Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura järjesti marraskuun lopulla symposiumin otsikolla Jumalan paluu 2000-luvulle. Osallistuin siihen kutsuttuna puhujana. Jos minut kutsutaan puhujaksi, pyrin osallistumaan koko tilaisuuteen. Niin tein tälläkin kerralla. Se kannatti.

Tapahtuman puheenvuorot olivat aihepiireiltään hyvin erilaisia, mutta jotenkin itselleni tuli olo, että kaikkiin sai jonkinlaisen tulokulman ja että yhdessä ne lopulta muodostivat kokonaisuuden. Ainakin niistä jokainen käsitteli jollain tavalla omia kiinnostukseni kohteita.

Tilaisuus alkoi Atte Kalevan alustuksella siitä, miten radikaalimuslimit tulkitsevat tiettyjä islamin käsitteitä muslimien enemmistöstä poikkeavalla tavalla. Heti perään Elina Kahla selvitti, miten uskonto on osa Venäjän politiikkaa. Ehkä kaikkein eniten kiinnostusta herättänyt detalji koski muslimien suurta määrää ja erityistä rooli – esimerkiksi erityistehtävissä – Venäjän armeijassa.

Johanna Vuorelma pohti, miten uskoa koskeva retoriikka on osa suomalaista nykypolitiikkaa. Erityisesti taloutta koskeva puhe sisältää paljon uskoa, vaikka paikoin termin käyttö olisikin synonyyminen ilmaisulle ”Olen sitä mieltä”. Itselleni tämä ei vaikuttanut uudelta ilmiöltä, sillä 1990-luvun lamassa talous oli päättäjien puheiden perusteella suvereeni olio, jonka käsittely vaati (uskolle ja uskonnollisuudelle tavanomaista) erityistä suhtautumista. Taloutta ei hallita tai ohjata, sitä pyritään miellyttämään, jotta se pysyy tyytyväisenä. Vaikka Vuorelma ei niin väittänyt, itselleni tuli mieleen Vanhan testamentin Jumala. Alustus palautti mukavasti mieleen oman väitöskirjani ja sen aikaiset ajatukset.

Tämän perään Lauri Kemppainen alusti luonnollisen lain keskustelusta ja sen kytköksistä politiikkaan, käsitellen erityisesti David Bentley Hartin provokatiivisia näkemyksiä. Sami Pihlström selvitti jumalatodistusten nykytilaa ja päätyi ehdottamaan, että vaikka jumalatodistukset ovat saaneet jonkin verran uutta puhtia, niiden vahva paluu on hyvin epätodennäköistä: ihmiset voivat olla teistejä, mutta se ei perustu jumalatodistuksen vakuuttavuuteen. Samaa mieltä.

Olli-Pekka Vainio selvitti, miten uskontokritiikki on ollut osa populaarikulttuuria muutaman sadan vuoden ajan, Rabelais’n Pantagruelista nykypäivän videopeleihin. Esitelmässä eriteltiin kiinnostavia esimerkkejä, joskaan en hahmottanut, oliko mukana jokin vahva väittämä tai argumentti. Ainakin kävi selväksi, että populaarikulttuuri on ollut ennenkin uskontokriittistä, mutta ei välttämättä ateistista.

Omassa alustuksessani käsittelin ateismia osana Jumalan paluuta koskevaa intellektuaalista kertomusta. Esitin, että kertomus Jumalan paluusta alkaa muodostua 1990-luvulla korvaamaan Jumalan kuoleman kertomusta. Se vakiintuu 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä, mutta samalla vuosikymmenellä syntyy vastareaktiona uskontokriittinen ateismin paluu. Yhdenlainen ”synteesi” tästä on vasemmistolainen ateistinen Jumalan paluu, mikä tarkoittaa uskonnon käyttämistä vasemmistolaisten utopioiden elvyttämisen resurssina.

Pekka Varje pohti työkulttuurin muutosta käyttämällä erityisesti STS-pankkia esimerkkinä. Tämäkin toi mieleen vahvasti oman väitöskirjani, joten ehkä joku yrittää sanoa jotain. Varje sovelsi uskontotematiikkaa työpaikkojen johtamiskulttuuriin. Hänen väitöskirjansa ilmestyy tuota pikaa, joten siitä voi katsoa tarkemmin, miten ihannetyöntekijän ja työkulttuurin malli on muuttunut Suomessa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Päivän viimeinen alustus käsitteli sukupuolta. Jaana Hallamaa osoitti, miten misogynistisen manosfäärin näkemykset naisen paikasta korreloivat tiettyjen (erityisesti konservatiivisten) kristillisten naisten näkemysten kanssa.

Tilaisuuden pohjalta ollaan ilmeisesti kokoamassa teosta, joten artikkeleiksi muokatut alustukset voi lukea sitten myöhemmin.

James Bond ja uskontotieteen popularisointi

Jokin aika sitten huomasin, että aika uuden tutkimuksen tekemiseen oli kutistunut lähes olemattomiin. Julkaisut rakentuivat kuin pitsa: vanha resepti pohjaksi ja täytteitä vähän vaihdeltiin. Halusin rakennella jotain uutta, joka sopisi myös vapaa-aikaan. Päädyin tekemään tutkimuksellisia sormiharjoituksia James Bond -elokuvista, joita tarkastelin uskontolinssin läpi.

Työ eteni ja artikkelikäsikirjoitus alkoi olla valmis. Kärryt menivät kuitenkin hevosen edelle, sillä ennen kuin edes ehdin lähettää käsikirjoitusta arvioitavaksi, alkoi tulla kyselyitä aiheesta. Sain kutsun Alabaman yliopistoon pitämään luennon Bondista uskontotieteen näkökulmasta.

Vaikka menin sinne tapaamaan kollegoja, matkan virallinen syy oli vuosittain pidettävä Day-luento. Se järjestetään yllättäen kuolleen opiskelijan muistolle uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta, koska se kiinnosti tätä edesmennyttä opiskelijaa. Kohderyhmänä ovat opiskelijat, vaikka kuulijoiden joukossa on myös vakiintuneita tutkijoita.

Jo ennen matkaa kävi niin, että Yle Puhe kiinnostui uskontotiedettä (ja muitakin tieteenaloja) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskelevan Olavi Seppäsen ohjelmasta, jossa popularisoitaisiin uskontoa koskevaa tutkimusta. Homo Religiosuksen ensimmäinen jakso lähetettiin 23. lokakuuta 2018. Sattumoisin ensimmäisen jakson teemana oli James Bondin ikuinen paluu – modernin myytin jäljillä.

Juontaja Seppänen oli julkaissut kirjoituksen, joka käsitteli James Bondia myyttisenä hahmona ja hän oli kuullut omasta Bond-kiinnostuksestani, joten lähdin vieraaksi pilottijaksoon, jossa keskustelimme aiheesta. Sitten pilotista tuli ensimmäinen jakso.

Jostain syystä Bond on herättänyt mielenkiintoa. Moni tuttu, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut uskontotieteestä, on osoittanut poikkeuksellista kiinnostusta tähän aiheeseen. Myös jotkut uskontotieteilijät, jotka eivät sen kummemmin reagoi tutkimuksiini, ovat innostuneet kovasti juuri tästä aiheesta.

Alabaman yliopistossa pidetty luento lähti liikkeelle kolmesta huomiosta: Bondilla on roolinsa populaarikulttuurin teorioiden historiassa, uskontoa ei käsitellä Bondia koskevassa tutkimuksessa, uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksessa ei käsitellä Bondia.

Näistä rakentui Bond-elokuvien yksityiskohtainen luenta, jossa pääasiallisena väittämänä oli karkeasti yksinkertaistettuna, että elokuvien uskontokuvaukset tukevat ja kierrättävät ”lännen ja muun maailman” diskurssia, jossa uskonto asettuu ensisijaisesti ”muun maailman” eksoottiseksi ominaisuudeksi. Näin vahvistetaan ”lännen” ideaa ja ”lännen” kollektiivista identiteettiä ylempiarvoisena, rationaalisena ja kehittyneenä modernina toimijana. ”Länsi” ei kuitenkaan ole uskonnoton, vaan normatiivinen uskonnollisuus paikantuu siirtymäriitteihin ja ”kulttuurikristillisyyteen”.

Tällainen tarkastelu perustelee, miksi uskonnon ja populaarikulttuurin tarkastelu on kiinnostavaa kulttuurisesti vaikutusvaltaisten merkityssysteemien kannalta. Bond on tavallaan vain esimerkki jostain paljon yleisemmästä.

Tapahtuma myös videoitiin, joten se tulee nähtäväksi ja kuultavaksi jossain vaiheessa. Lisäksi muutamat paikallaolijat livetviittasivat, joten #day2018 -tunnisteella löytää Twitteristä kaikenlaista luentooni liittyvää kommentointia.

Vaikka kirjoitankin tässä Bondista, pitäisi kirjoittaa siitä, miten uskontotieteen opinnot voivat harjaannuttaa kaikenlaisiin suuntiin. Yksi niistä voi olla juuri se, mitä Olavi Seppänen tekee ohjelmassaan. Uusia uria aukovaa ja itsensä näköistä asiaohjelmaa radioon, joka avaa yhden populaarin ja verrattain viihteellisen ikkunan uskontotieteeseen ja ihmistieteisiin laajemminkin.

Ehkäpä seuraavaksi pitää viimeistellä se lähes valmis Bond-artikkeli, jotta ei jäädä pelkän popularisoinnin varaan. Sitä ennen en ainakaan täällä blogissani pähkäile Bondia uskontotieteen näkökulmasta sen syvemmin.

Homo Religiosus -ohjelman Bond-jakso löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4553731

Uskontososiologian käsikirja

Jotkut hankkeet muodostuvat pitkiksi, mutta tärkeintä on saada ne päätökseen. Uskontososiologia-kirja on ensimmäinen suomenkielinen ja suomalaiseen yhteiskuntaan keskittyvä uskontososiologian käsikirja. Sen väsääminen vei huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa kuin kuvittelin. Mutta se saatiin päätökseen.

Muutamia vuosia sitten aloimme Tuomas Martikaisen kanssa pohtia mahdollisuutta järjestää tapahtuma, jossa uskontososiologia alalla tavalla tai toisella touhuavat kokoontuisivat yhteen pohtimaan, mitä suomalaisessa tutkimuksessa oikein tapahtuu. Ennen asioiden etenemistä olimme jo ryhtyneet suunnittelemaan kirjan toimittamista ja pyytäneet Kimmo Ketolan mukaan.

Toimitetussa teoksessa suomalaiset tutkijat käsittelevät uskonnon ja yhteiskunnan suhteita uskontososiologian näkökulmasta. Nyt julkaistu kirja päivittää uskonnon yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin liittyvää suomalaista keskustelua ja johdattaa lukijan 2010-luvun kansainvälisiin näkökulmiin.

Kyseessä on hakuteos ja käsikirja, jonka avulla pääsee tutustumaan tuoreisiin ja klassisiin keskusteluihin. Sen avulla saa selville perusasiat ja löytää myös aihetta syventäviä kirjallisuusvinkkejä. Kansainvälisistä käsikirjoista puuttuvat suomalaista yhteiskuntaa koskevat sovellukset ja pohdinnat. Siksi tämä on ainutlaatuinen käsikirja suomalaiselle lukijalle.

Toimittajina mietimme, mikä on kirjan lähin ”sukulainen” ja mieleen tuli Juha Pentikäisen toimittama, vuonna 1986 ilmestynyt teos Uskonto, kulttuuri ja yhteiskunta: kirjoituksia uskontososiologian alalta. Sen lisäksi että teos on yli 30 vuotta vanha, se koostuu enimmäkseen kansainvälisten klassikkotekstien käännöksistä eikä valota erityisesti suomalaista keskustelua. Se on edelleen käypää luettavaa, mutta se ei täytä tarpeita.

Nyt ilmestynyt teos koostuu johdantotekstistä ja yli kahdestakymmenestä lyhyestä katsauksesta uskontososiologian keskeisiin teorioihin, teemoihin ja keskustelunaiheisiin. Yksittäiset luvut tarjoavat kartan kansainväliseen ja suomalaiseen keskusteluun valikoiduista aiheista.

Kirjassa on kaikkiaan 27 kirjoittajaa, jotka ovat erilaisten uskontososiologisten teemojen ja keskustelujen asiantuntijoita. Siinä käsitellään klassisia kysymyksiä maallistumisesta uskonnon erilaisiin rooleihin nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi teoksessa pureudutaan kysymyksiin sosiaalisten muuttujien, kuten iän, sukupolven, luokan ja sukupuolen merkityksestä uskonnollisuudessa. Perinteiset kysymykset uskonnollisista yhteisötyypeistä päivitetään vastaamaan nykytilannetta. Myös nousevat uskontososiologian keskustelut median, uusnationalismin, populaarikulttuurin sekä ympäristötietoisuuden suhteesta uskontoon ja uskonnollisuuteen tulevat käsitellyksi.

Näin monen kirjoittajan projektiin tulee väistämättä pientä hajanaisuutta ja aina voi pohtia, mikä aihe olisi pitänyt saada mukaan ja miten jotain tiettyä aihetta olisi voitu käsitellä toisin. Siksi ei ole syytä olettaa, että teos olisi ongelmaton. Toimittajan näkökulmasta sitä on liiankin hyvin tietoinen monista mahdollisista, toteuttamatta jääneistä ratkaisuista. Jossain määrin onkin mielenkiintoisempaa ajatella, millaisena teoksen antamaa kuvaa suomalaisista tutkimuksellisista keskusteluista pidetään siinä vaiheessa, kun sen ilmestymisestä on kulunut saman verran kuin Pentikäisen toimittamasta teoksesta. Sitä ennen toivon, että puutteista huolimatta sitä tullaan käyttämään ”sisäänheittäjänä” erilaisiin uskontososiologisesti relevantteihin aiheisiin.

Mainostetaan nyt vielä sen verran, että kirjan normaali hinta on vain 25 euroa (+ postikulut), kun sen tilaa kustantajalta. Ja jäsenhinta 15 euroa.

Tilaukset ja arvostelukappaleet: eetos-til@lists.utu.fi

Tietoa kirjasta päivittyy kustantajan sivulle vähän ajan kuluttua: https://eetos.org/

Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.) (2018). Uskontososiologia. Turku: Eetos.

Musiikkikirjoja pimeään syksyyn

Parina syksynä peräkkäin olen huomannut lukevani musiikkikirjoja enemmän kuin muina vuodenaikoina. Oma tulkintani tästä on se, että syksyt ovat olleet opetusten osalta niin kiireisiä, että kutistuneena vapaa-aikana on rentoutunut musiikkikirjojen parissa. Tässä lyhyet luonnehdinnat neljästä syksyn aikana luetusta kirjasta.

Helsinkiläisen ravintola Siltasen musiikkivisasta on tullut kaikenlaisia palkintoja. Syksyn alussa jäi käteen Louise Grayn Maailmanmusiikki (2015, alk. 2009). Kirjan alkupuolella käsitellään maailmanmusiikki-termiä konstruktionistisesta näkökulmasta. Maailmanmusiikki on markkinamiesten keksintö vuodelta 1987. Toki bändit soittelivat mitä soittelivat sitä ennen, mutta termi on hyvä esimerkki siitä, miten maailma muuttuu käsitteiden keksimisen myötä. Nyt voitiin järjestää kaikenlaista toimintaa termin alla ja levy-yhtiöt alkoivat aktiivisesti levittämään sitä printtaamalla termin mainoksiinsa. Yhtenä suurena kimmokkeena oli vuonna 1986 ilmestynyt cross-over -levy, Paul Simonin Graceland. Sen jälkeen lähdettiin etsimään maailmanmusiikki-termin kanssa ”autenttista” tavaraa länsimaisen ulkopuolelta.

Suurin osa kirjasta käsitteleekin länsimaisen populaarimusiikin ulkopuolelle jääviä artisteja fadosta, rebetikosta, tropicalismosta ja suufimusiikista Afrikan rytmeihin ja bluesiin. Parhaiten mieleen jäivät autenttisuuden ongelman pohdinnat, suufilaisuuden luokittelun politiikka ja musiikin merkitys Ruandan verilöylyssä. Suositeltavaa luettavaa.

Samasta visasta lykättiin lohdutuspalkintona Paul Stenningin teos Rage Against the Machine: Taistelu lavalla (Stage Fighters) (2013, alk. 2008). En ole mikään suuri RATM:n musiikin ystävä. Räpin ja metallin yhdistäminen on aina kuulostanut huonolta idealta. Lisäksi se avasi Pandoran lippaan, josta pääsi kehittymään pomppumetallin ja nu-metallin kaltaiset suuret vitsaukset. RATM teki loistavasti sen mitä teki, eikä voi kiistää sen tehoa elävänä. Kun astuin ensimmäisenä päivänä Roskilden festivaalialueelle vuonna 1996, oli vaikuttavaa katsoa kymmenien tuhansien ihmisten pomppivan juuri keikkansa päälavalla aloittaneet yhtyeen tahtiin. Maa liikkui ylös ja alas.

Stenningin teos valottaa yhtyeen keskeishahmojen, laulaja Zach de la Rochan ja kitaristi Tom Morellon taustoja perusteellisesti ja kontekstualisoi yhtyeen asenteen osaksi vallankumouksellista ja vasemmistolaista, poliittisesti motivoitua musiikkia. Käsittely ei typisty RATM:n uraan, vaan selvittelee Morellon sooloprojekteja sekä Audioslavea, joka oli Rage Against the Machine eri laulajalla (Chris Cornell). Yksi kiinnostavista yhtyeen uraa leimanneista jännitteistä koskee levy-yhtiötä: miten itsensä radikaaliksi valtarakenteita horjuttavaksi toimijaksi mieltävä yhtye sovittaa näkemyksensä suuren levy-yhtiön raameihin?

Eniten teoksessa haraa vastaan Stenningin omat näkemykset, jotka tuodaan esiin ikään kuin ne olisivat itsestään selvästi oikeita makuarvostelmia. Rakenteellisesti teos olisi voinut selvemmin käydä läpi yhtyeen uraa albumi kerrallaan; nyt ei asiaan vihkiytymätön meinaa pysyä kärryillä, milloin mikäkin asia tapahtui. Silti teoksen luki mielellään.

Britannian matkalta kannoin kotiin Creation-levy-yhtiön pomona tunnetuksi tulleen Alan McGeen muistelmat. Creation Stories: Riots, Raves and Running a Label (2013) on omakohtainen tilitys rajuista vuosista 1980-luvulta nykypäivään. Sinä aikana McGee oli tekemisissä useiden merkittävien yhtyeiden kanssa, onnistuen myös taloudellisesti sekä managerina että levy-yhtiön pyörittäjänä.

McGee ei ole maailman paras kirjoittaja, mutta voi jestas millaisessa musiikillisessa kultakaivoksessa mies on louhinut – riippuen tietysti musiikkimausta. Kirjassa seikkailevat sellaiset klassikot kuin Jesus and Mary Chain, Primal Scream, House of Love, My Bloody Valentine, Swervedriver, Boo Radleys ja Ride. McGee saa kaikkiin yhtyeisiin kiinnostavan näkökulman. Varsinainen taloudellinen jackpot oli Oasiksen löytäminen, ja sekin osio on vetävää luettavaa, vaikka yhtye ei sinänsä ole itselleni erityisen tärkeä. Shoegaze, ekstaasivetoiset reivit, brittipop ja lopuksi vielä Libertinesin managerointi – siinä on yhdelle miehelle muisteltavaa brittiläisen kitaravetoisen musiikin keskiössä. Hyvää luettavaa kenelle tahansa ja erinomaista yllä mainituista yhtyeistä kiinnostuneille. Yksissä kansissa on yhden ihmisen kautta kerrottuna yllättävän iso osa merkittävästä brittiläisestä musiikista 1980-luvulta lähelle nykypäivää.

Marko Ahon ja Antti-Ville Kärjän toimittama Populaarimusiikin tutkimus (2007) jäi ilmestyessään huomioimatta, mutta kun se tuli vastaan kohtuulliseen viiden euron hintaan, päätin ostaa ja myös lukea sen. Kirja jäsentyy kolmeen osioon, tuotannon tarkasteluun, tekstien analyysiin ja vastaanoton tutkimiseen. Täten se tarjoaa monipuolisen kartan populaarimusiikin akateemiseen kenttään. Yksittäisistä artikkeleista vain harva osuu napakymppiin, mutta koko paketin lukee mielellään. Eniten sävähdytti Janne Mäkelän faniutta ja sen tutkimusta käsittelevä luku. Vaikka tunnen alaa melko hyvin – olen kirjoittanut fanitutkimuksen ja uskontotieteen kytköksistä – opin uutta tästä hyvin jäsennellystä tekstistä.

Ehkä seuraavat musiikkikirjat tulee luettua jo ennen ensi syksyä, mutta toivottavasti ei opetuskiireiden vuoksi.