Perinteinen akateeminen tapa ihmistieteissä oli, että yksilötutkija kirjoittaa yksin. Yhteiskirjoittaminen oli luonnontieteiden asia. Karkeasti näin. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja jotkut jopa korostavat toisten kanssa kirjoittamisen merkitystä strategisista syistä. Esimerkiksi: saa nimiinsä näennäisesti useampia julkaisuja, kun on kokonainen ryhmä kirjoittajanimiä. Toinen esimerkki: ohjaajat ja hankkeiden vetäjät saavat julkaisuja, kun ohjattavat tai hankkeen tutkijat tuottavat jotain.
Itse välttelen tuollaista strategista yhteiskirjoittamista. Olen kuitenkin kirjoittanut todella paljon toisten kanssa. Erityisesti kahdestaan ja kertoja kolmestaan. Enkä vain aina samojen ihmisten kanssa. Syitä on monia.
Osa on tullut tehtyä projektityöskentelyn vuoksi; osa siksi, että on täytynyt tehdä yhteinen johdantoteksti; osa siksi, että olen tarvinnut muiden osaamista voidakseni tehdä tietynlaisen tekstin tai tutkiakseni tiettyä aihetta; osa siksi, että se on ollut toisen osaaminen tuomista esille kontekstissa, johon toinen ei olisi muutoin tullut mukaan; osa on jopa siksi, että samantyyppisten aiheiden kiinnostus on ajanut kokeilemaan, voisiko yhdessä kirjoittaa eikä vain keskustella; osa siksi, että joku on pyytänyt saadaksensa ideansa toteutettua. Nämä tulevat mieleen yhdeltä istumalta.
Yhteiskirjoittaminen opettaa paljon toisesta kirjoittajasta tai jopa ryhmästä. Joidenkin kanssa se on helppoa, joidenkin kanssa vaikeaa, useimpien kanssa jotain siltä väliltä. Muistaakseni yksikään kunnolla alkanut kirjoittaminen ei ole jäänyt kesken siksi, että yhteiskirjoittaminen ei suju tai että ajatukset ajautuvat ristiriitaan. Eräs kollega sanoi yhdessä kirjoitetusta artikkelista, että tämä oli sujuvin kokemus yhteiskirjoittamisesta. Hän vertasi aikaisempaan kokemukseen, jossa toinen kirjoittaja pohti aihetta pitkästi ja perusteellisesti sähköposteissa, mutta ei oikeastaan koskaan edistänyt käsikirjoitusta.
Aika usein olen ottanut vetovastuun hommasta, mutta silloinkin on ollut selvää, että jonkun toisen osaaminen on välttämätöntä. Muutamissa teksteissä työ on jakautunut hyvin tasaisesti. Pari kertaa olen kuitenkin ollut pienessä roolissa. Ne ovat erikoisimmat kokemukseni.
Ensimmäinen esimerkki erikoisesta kokemuksesta on, kun kollega kertoi, että häneltä on pyydetty artikkelia aiheesta X julkaisuun Y. Hän on tehnyt version, mutta on niin kyllästynyt tapaansa käsitellä aihetta, että voisinko saada muokattua tästä jonkinlaisen artikkelin. Tekstiä oli enemmän kuin maksimi sanamäärä. Tekstissä oli myös asiasisältö kunnossa. Siitä vain puuttui muutamia sisällöllisiä juttuja ja erityisesti jännite tai tarina. Rakenne ei ollut täydellinen. Pari päivää pyörittelin tekstiä ja lähetin takaisin pienten lisäysten, joidenkin poistojen ja tarinan etenemisen hiomisen jälkeen. Se oli siinä. Tuli siihen vielä pieniä muutoksia aivan lopussa, mutta suunnilleen noin se meni. Tieteellinen yhteisjulkaisu.
Toinen erikoinen kokemus oli, kun konferenssipaneelin pohjalta puheenjohtaja ehdotti, että voisimme tehdä (ei-referoidun) yhteisartikkelin. Pitkään luulin, että olen vain jättänyt asian sikseen, kun en ole lähettänyt osuuttani. Sitten sähköpostiin paukahti teksti, johon oli integroitu minun näkemyksiäni aiheesta lähettämieni diojen ja konferenssissa sanotun perusteella. Pariin kohtaan tein korjausehdotuksia, mutta muuten en oikeastaan osallistunut itse tekstin tuottamiseen. Julkaisuun kuitenkin tulee nimeni mukaan ja olen ihan tyytyväinen siihen, että pointtini tulevat tässä kontekstissa muidenkin pohdittavaksi, joskin hieman vähemmän alleviivatusti kuin jos olisin kirjoittanut yksin. Kuitenkin olennaista on, että itsekseni olisin tuskin koskaan julkaissut niitä.
Nämä kaksi erikoisinta kokemusta ovat mietityttäneet siksi, että nimeni on mukana julkaisussa niin heppoisin eväin. Ehkä ne kuitenkin tasapainottavat kokonaiskokemusta yhteiskirjoittamisesta, sillä olen niin usein ollut se vetovastuussa ollut henkilö. Ne myös muistuttavat, että on monia erilaisia tapoja toteuttaa yhteiskirjoittamista. Itse olen jonkinlainen kokeilija. Lähden helposti mukaan, jos se on ajankäytöllisesti mahdollista, ja katson, tuleeko hommasta mitään.
Yhteiskirjoittaminen ei ole itseisarvo. Mutta siitä oppii, sillä tavalla pystyy tekemään asioita, joita ei muuten pystyisi tekemään, ja joskus se on jopa hauskaa puuhastelua yhdessä. Kun sitä tekee riittävän usein, jää muistiin myös erikoisia kokemuksia. Silloin tällöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti