Kirjamainoksia

Blogin kirjoittaminen on ollut vähäistä viime aikoina. Syynä on yksinkertaisesti kiire. Ensi viikolla muutan Leedsiin ja järjestelytyötä riittää. Seminaarit ja muut pienet tapahtumat ovat vieneet kaiken jäljelle jääneen ajan. Siksi tyydyn nyt mainostamaan kahta uunituoretta kirjaa.

Torstaina julkistettiin Mari K. Niemen toimittama ”Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa”. Se sisältää artikkelini ateismista. Kirja on muutoinkin suositeltavaa lukemista – sopiva yhdistelmä rennohkoa kirjoitustyyliä ja asiatietoa erilaisista kieltäytymisen tavoista ja kohteista. Heti ilmestyessään teos on saanut poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Ylen aamutelevisiossa kirjasta keskusteltiin pitkä tovi ja Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli kirjaa käsittelevä teksti.

Toinen juuri ilmestynyt kirja ei ole saanut ollenkaan julkisuutta, koska projekti oli salainen. Tarkoitan uskontotieteen professori Veikko Anttoselle tehtyä juhlakirjaa, joka julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta perjantaina. Teoksen nimi on ”Pyhä. Raja, kielto ja arvo kansanomaisessa uskonnossa”, toimittajina minä, Tiina Mahlamäki ja Ilkka Pyysiäinen. Juhlakirjat pysyvät salassa onniteltavalta vain harvoin. Tällä kerralla taisimme onnistua. Kirja ei ole enää salainen projekti, joten mainostetaan tässä. Teos on tutkimusartikkeleista koostuva kunnianosoitus Anttosen tieteelliselle työlle eikä niinkään henkilömuisteluista kasaan pantua kesälukemista.

Kuvaksi laittaisin mieluummin kannen teoksesta, jota olen itse ollut toimittamassa. Sitä ei kuitenkaan ole juuri nyt saatavilla.

Irakin sota ja tapaus Sgrena

Joskus tulee sellainen olo, ettei ole oikein kärryillä maailman menossa. En edes tiedä pitäisikö syyttää itseään vai mediaa. Viimeksi tällainen olo tuli, kun luin italialaisen toimittajan Giuliana Sgrenan kirjan ”Ystävien tulituksessa” (Friendly Fire).

Olen toki yrittänyt seurailla valtamediasta poikkeavaa kirjoittelua lähinnä lukemalla kirjoja. Olen lukenut Noam Chomskyä, William Blumia, Michael Chossudovskya ja muuta Bushin vastaista bushbashingia. Olen lukenut terrorismia ja terrorismin vastaista sotaa käsitteleviä kirjoja. Viime vuosilta esimerkkeinä Terrorismin henki (Jean Baudrillard), On Suicide Bombing (Talal Asad), Holy Terrors (Bruce Lincoln), 9/11 Handbook (Hans Kippenberg & Tilman Seidensticker), Precarious Life (Judith Butler), Tervetuloa reaalisen autiomaahan (Slavoj Zizek), Syyskuun yhdennentoista merkitys (Mikko Lehtonen) ja lisäksi nipun aihetta sivuavia, nykypäivän islamiin keskittyviä teoksia.

Lisäksi olen lukenut pari Irakin sotaa ja Yhdysvaltain politiikkaa kriittisesti analysoivia tekstejä, kuten Iraq: The Borrowed Kettle (Slavoj Zizek) ja Roistovaltion raunioilla (Mikko Yrjönsuuri).

Vaikka en yritä tässä arvioida teosten arvojärjestystä, Giuliana Sgrenan tapaus kolahti. Sgrena on italialaisen kommunistilehden Il Manifeston toimittaja, joka kidnapattiin vuonna 2005 Irakissa. Sgrena on sodan vastustaja, joka pyrki saamaan selville, mitä ihmiset Fallujassa kokevat. Hän tuli kuitenkin kaapatuksi.

Sgrena vietti vankeudessa kuukauden ja hänet vapautettiin rahalla. Aiheesta uutisoitiin, mutta muistan tapauksesta lähinnä hänen videoidut viestinsä. Sgrena pakotettiin kertomaan, että hänet tapetaan, mikäli Italian joukkoja ei vedetä pois Irakista. Muistikuvani päättyvät siihen, että toimittaja pääsi vapaaksi.

Se, mikä on mennyt ohi – ja mistä ei tullut ainakaan mediakohua – koskee välittömästi vapautumisen jälkeen tapahtunutta ampumista. Yhdysvaltalaiset sotilaat tulittivat Sgrenaa ja häntä kuljettanutta autoa. Sgrena haavoittui ja mukana ollut italialainen turvallisuuspoliisin asiamies Nicola Calipari sai surmansa. Virallisen selityksen mukaan auto yritettiin pysäyttää, koska se ei hiljentänyt tiesululla. Autoon osui 58 laukausta. Niistä vain yksi osui moottorin alueelle. Laukaisujälkien perusteella on kysytty, yritettiinkö Sgrena tappaa. Uutisoitiinko tästä Suomessa? Ehkä, mutta mitään erityistä keskustelua ei syntynyt.

Italialaiset asiantuntijat esittivät tutkinnan jälkeen, että sotilaat ampuivat tappaakseen. Tämän jälkeen nostettiin syyte poliittisesta murhasta. Tietenkään oikeudenkäyntiä ei kehkeydy, sillä Yhdysvallat eivät luovuta sotilaitaan, vaikka he olisivat syyllistyneet rikoksiin toisissa maissa. Uutisoitiinko tästä Suomessa? En muista.

Tapaus kertoo oivasti, että salaliittoteoria on mahdollinen tai sitten Yhdysvaltalaisten sotilaiden korttipakka on Irakissa aika sekaisin. Kysymys ei kuitenkaan ole vain siitä, ovatko Sgrenan omat muistikuvat totuudenmukaisia, vai onko häntä ampuneella sotilaalla todempi käsitys tapahtuneesta. Tai, onhan se kiinnostavaa, mutta tässä yhteydessä tulee mieleen kysyä, miksi minä – maailman menoon periaatteessa uteliaasti suhtautuvana ihmisenä – tiesin niin vähän. Veikkaan, että sinäkään et tiennyt. Syytän mediaa, ellei tule vasta-argumentteja.

Kuvassa on Sgrena kaappaajien kanssa tehdyssä videossa. Ampujan televisiohaastattelu löytyy YouTubesta. Kirjassa on Sgrenan tapauksen lisäksi mukana Irak-reportaasia.

Uusliberalismista

General Intellect -osuuskunnan nimellä julkaistu kirja ”Vasemmisto etsii työtä” (2008) esiteltiin Helsingin Sanomissa jo vappupäivänä. Varsinainen kirja-arvio ilmestyi 27.7.2008 onnistuneella nimellä ”Vasemmisto etsii edistyksellisyyttä”, kirjoittajana suomalaisen älymystön julkiseksi omatunnoksi kohonnut Juha Siltala, jonka ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” kuuluu hyvin väljästi ajateltuna samaan sarjaan eli uusliberalismin kritiikkiin. Se oli jatkoa hänen tiiliskivimäisille, usein sisällön rankkuuden vuoksi raskaslukuisille teoksilleen, joissa käsitellään esimerkiksi miehistä kunniaa ja suomalaista (erityisesti körttiläistä) ahdistusta psykohistoriallisesta näkökulmasta.

Siltalan arvio on pääosin kiittelevä ja myötäilevä, joskin se sisältää muutamia erimielisyyksiä. ”Vasemmisto etsii työtä” tarjoaa lääkkeitä uusliberalismiin, ja ne ovat joissain kohdin yhteneväisiä Siltalan näkemysten kanssa. Myös potilaan diagnoosissa on yhtäläisyyksiä. Kenties kaikkein merkittävin ero on kuitenkin se, mikä tulee ilmi lainaamalla arviota:

”Vähämäki kumppaneineen haluaa valjastaa uusliberalismin houkutuksen, yksilönvapauden, omiin tarkoituksiinsa ja ratsastaa valtiollisen holhouksen vastaisuudella. Heitä kiusaa uudistusmielisyyden ja dynamiikan menettäminen iskusanoina oikeistolle. […] Jos vanhan vasemmiston virhe kirjoittajien mielestä oli kellua virran mukana, ihailla luonnon teknistä herruuttamista ikään kuin ihmisen vapauttaminen toteutuisi edistyksen edistyessä riidattomasti, miten he välttävät saman loukun omiessaan uusliberaalien aseita?”

Ero ei ole yksin siinä, että Siltala haluaisi muita kuin uusliberalistisia aseita. Siltala ajattelee, että kun uusliberalismi korostaa dynaamisuutta ja vanhojen työelämän rakenteiden purkamista, arvion kohteena olevat pyrkivät vain kaappaamaan uusliberaalien aseet edistyksellisiin tarkoitusperiin.

Ero syntyy käsityksessä siitä, mikä oli ensin: uusliberalismin ideologia vai ihmisten halu. Oikeastaan voisi sanoa, ettei Siltala osaa nostaa esiin eroa, joka on yksi tärkeimmistä avaimista teoksen ymmärtämiseen. Tosin paljastan tässä kohdin, että en ole lukenut perusteellisesti ko. pamflettimaista teosta, mutta olen kyllä lukenut ison osan kirjoista, joihin sen ajattelu perustuu.

GI-porukka, (esimerkiksi lainauksessa mainittu Jussi Vähämäki), italialainen uusmarxismi, Hardt & Negrin kirjat ”Imperiumi” ja ”Multitude” ja kaikkien edellä mainittujen taustalla oleva Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajattelu – ne pohjautuvat käsitykseen, että halu vapautua vanhoista rakenteista oli ensin. Vasta sen jälkeen kapitalismi, jota myöhemmin alettiin kohdennetummin kutsua uusliberalistiseksi, alkoi kaapata ihmisten halun ja toiveet.

Jokseenkin tämän kysymyksen pohtimiseen liittyi myös yhdessä Pasi Väliahon kanssa kirjoittama tekstini ”Virtuaalinen” teoksessa ”Uuden työn sanakirja” (2006). Siinä emme kuitenkaan pohtineet niinkään työelämän aktuaalisia muutoksia kuin virtuaalisen käsitteen merkitystä uuden työn filosofiassa.

Uusliberalistisen työkulttuurin analyysien lisäksi olennaista on maan valtalehden halu uhrata kulttuurisivuja tällaiseen keskusteluun. Kirja-arvio vei kaksi kolmasosaa sivusta; saksalaisen nykyfeminismin seksikkyyden ja rentouden pohdinta sai vain jäljelle jääneen kolmasosan.

Suomettuminen ja sensuuri

Willy Brandtin idänpolitiikasta huolestunut Länsi-Saksan konservatiivilehdistö alkoi 1970-luvun alussa varoitusmielessä viljellä termiä ”Finnlandisierung”, jolla viitattiin Moskovan vaikutusvaltaan toisen maan sisäisissä asioissa. (Kuvassa Kekkonen ja Willy Brandt 1960-luvulla.) Suomessa politiikan historiasta kiinnostuneet ammattilaiset ja amatöörit ovat kirjoittaneet hyllymetreittäin suomettumisesta ja siihen liittyvästä itsesensuurista. Oikeistopoliitikot käyttävät sitä edelleen, jos tulee tarvetta kaivaa menneisyydestä varoittavia esimerkkejä. Itse en ole ollut alkuunkaan kiinnostunut pohtimaan aihetta pöhöttyneen äijäsivistyneistön kanssa.

Mistä tämä tuli mieleeni? Lukiessani Mikko Saarelan alkusanoja musiikkisensuuria käsittelevässä Marie Korpen toimittamassa teoksessa ”Ampukaa artisti!” jäin pohtimaan suomettumisen ja sensuurin suhdetta. Musiikkisensuuria on ollut ja on edelleen Suomessa, mutta suomettumisen aikaa, jolla viitataan suunnilleen vuosiin 1968–1982, pidetään erityisen sensuuriherkkänä kautena. Saarela kirjoittaa:

”Omat muistoni ajalta eivät kuitenkaan aina tue moista käsitystä. Pahimpaan suomettumisen aikaan kirjoitin mm. säeparin: ’On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima / on YYA, UKK sekä Imatran voima’. Laulu soi suomettuneessa radiossamme melkein kyllästymiseen asti!”

Säepari on Eppu Normaalin kappaleesta Suomi-ilmiö. Siinä suomittiin erityisesti ydinvoimaan luottavaa politiikkaa, jonka mukaan riskit ovat kaikkialla muualla paitsi Suomessa. Huomatkaa muuten se, että radiolla Saarela tarkoittaa kansallista Yleisradiota eikä mitään kaupallisia kanavaformaatteja.

Suomettuminen on myös sivistyneiden ulkomaisten tiedossa. Oman käsitykseni mukaan ihmiset kuitenkin ymmärtävät sen vaikutusalan väärin. Todistusaineistoksi minulla on vain yksi anekdootti.

Eräässä konferenssissa Kööpenhaminassa illallistin saksalaisen professorin, Hartmut Lehmannin ja hänen vaimonsa kanssa. Sivumennen sanoen he ovat ainoat tapaamani ihmiset, jotka ovat olleet Saksassa ja vieläpä Berliinissä toisen maailmansodan aikaan. Se on kuitenkin toinen aihe.

Tapaksien maistelun lomassa Lehmann rinnasti Suomen ”suomettumisen” aikaisen tilanteen Baltian maihin. Hän ehdotti, että vaikka Suomi oli virallisesti itsenäinen, käytännössä, ainakaan julkisen ilmapiirin tasolla, tilanne ei paljoakaan poikennut Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Vastasin Hartmutille, että tutkiessani Helsingin Sanomia tällaiseen käsitykseen ei voi päätyä. Suomettuminen ilmeisesti rajoittui korkean tason poliitikkojen julkisiin lausuntoihin. Maan suurimman ja merkittävimmän sanomalehden pääkirjoitukset olivat täynnä avoimesti kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisia lausuntoja. Tämä oli professorin ja hänen vaimonsa mielestä yllättävää ja kiinnostavaa.

Sanomalehden tutkailu vastaa Mikko Saarelan käsitystä. Mutta silti suomettumista pidetään sensuuriherkkänä aikana ja silti luultavasti Lehmanninkin pitämät ennakko-oletukset ovat hyvin yleisiä. Suomettumisesta ei pitäisikään tehdä yhden ajan kattavaa termiä, mikäli se kohdentuu ensisijaisesti poliitikkojen itsesensuuriin. Todellisuus oli monimuotoisempi, vaikka Sleepy Sleepersien ”Karjala takaisin” muuttuikin muotoon ”Takaisin Karjalaan”.

Vaarallista tietoa ja luonnontieteen teologiaa

Luonnontieteen teologinen ulottuvuus on jäänyt mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi länsimaisessa aate- ja uskontohistoriassa. BBC:n dokumentti ”Dangerous Knowledge” esittelee neljä tiedemiestä, joilla ei mennyt kovin hyvin. Kaikki painivat ongelmien kanssa, joita he eivät saaneet ratkaistua. He menettivät terveytensä ja kuolivat ongelmiensa keskellä. Näiden tiedemiesten toiminnassa oli kuitenkin myös teologinen ulottuvuus.

Ensimmäinen esimerkki on Georg Cantor (1845-1918), Saksassa tutkimustyötä tehnyt matemaatikko, jonka peruskysymys kuului: kuinka suuri on äärettömyys? Hän piti itseään Jumalan sanansaattajana. Jo nuorena salainen ääni oli kutsunut häntä matematiikan pariin. Ns. kontinuumihypoteesistaan ja äärettömiä joukkoja koskevista tutkimuksistaan tunnettu Cantor rakensi matemaattista teologiaa, mutta aikalaisten vastustuksen myötä päätyi sairaalaan hermoromahduksen jälkeen. Cantorin vastustajat pelkäsivät matemaattisten varmuuksien katoamista – tämä olisi seurauksena, mikäli Cantorin väitteet onnistuttaisiin todistamaan. Cantor olikin totuuden etsijä: hän kantoi mukanaan isältään saamaa kirjettä, jossa kerrottiin, ettei koskaan saa luovuttaa. Se oli Jumalan tahdon mukaista.

Toinen esimerkki on Ludwig Boltzmann (1844-1906), itävaltalainen fyysikko, jonka entropiaa koskevat tutkimukset uhkasivat purkaa Jumalan takaaman järjestyksen. Myös Boltzmannia vastustettiin. Hän hirtti itsensä Italiassa uupuneena, eikä jättänyt mitään kirjettä, jossa olisi selittänyt syynsä itsemurhaan. Kuten Cantor, Boltzmann oli totuuden asialla. Hän lainasi eräässä tieteellisessä artikkelissaan Faustia, jonka mukaan totuutta tulee puolustaa viimeiseen hengenvetoon asti.

Kolmas esimerkki on loogikko Kurt Gödel (1906-1978), joka on tunnettu yhtenä Wienin piirin jäsenenä. Pienenä perhe kutsui häntä nimellä ”Herra Miksi”. Gödelin varhaisena pyrkimyksenä oli tehdä matematiikasta jälleen ehjä ja kokonainen – tuoda varmuus epävarmuuden keskelle. Hänen epätäydellisyysteoreema kuitenkin esittää, että logiikalla on rajansa. On asioita, jotka ovat tosia, mutta joita ei voida todistaa todeksi. Toisin sanoen kaikkia tosiasioita ei voida todistaa todeksi, mikä tarkoittaa kaikkinäkevän ”jumalperspektiivin” mahdottomuutta. Gödelin työssä oli myös teologinen aspekti. Universumi oli Jumalan ilmentymää. Lisäksi varmuuksien etsimisen ja katoamisen ulottuvuus muodosti keskeisen juonteen. Terveys ei horjunut vielä. Vasta Gödelin tarttuessa Cantorin keskeneräisiin tutkimuksiin, Gödel joutui parantolaan. Hän ei kyennyt ratkaisemaan Cantorin ongelmaa eikä luovuttamaan. Myöhemmin Gödel jatkoi uraansa parempivointisena Yhdysvalloissa. Tosin hän kuoli aliravitsemukseen lopettaessaan syömisen.

Neljäs esimerkki on Alan Turing (1912-1954), brittiläinen matemaatikko ja tietojenkäsittelyopin edelläkävijä, Gödelin työn jatkaja. Gödel ajatteli, että voisi olla keino erotella ratkaisemattomissa (todentamattomissa) olevat ongelmat niistä, jotka voidaan ratkaista (todentaa). Turing puolestaan esitti, että tällainen erottelu ei näytä olevan mahdollista. Siitä seurasi entistä suurempi askel kohti epävarmuutta. Einstein ajatteli, että Jumala ei ole pahansuopa – eli Jumala ei varustaisi ihmistä järjellä, joka ei kykene ymmärtämään maailmankaikkeutta – mutta Turingin mukaan Jumalan täytyi olla pahansuopa, mikäli emme voi ymmärtää luomistyön tuloksia.

Turingin kuolema ei liity suoraan hänen tutkimuksiinsa. Hän jäi kiinni homoseksuaalisesta aktista, jonka jälkeen häneen pumpattiin estrogeeniä. Tämä pisti Turingin hieman sekaisin ja hänet löydettiin kuolleena pari kertaa haukattu omena vierellään. Hän oli ruiskuttanut omenaan syanidia. Tai jos on taipuvainen salaliittoteoriaan, Turingin kuolema tarjoaa siihen hyviä aineksia. Omenaa ei koskaan tutkittu.

Mitä näistä miehistä tulisi ajatella? Ainakin heidän tarinoitaan voidaan tulkita monesta näkökulmasta. Yksinkertaisesti katsomiskokemuksena esiin nousivat koominen, traaginen ja myyttinen aspekti. Ukkojen kohtalossa on jotain koomista: ottaa nyt noin vakavasti oma tekemisensä maailmassa. Olisivat pelanneet vaikka petankkia ja huolehtineet perheestä. Juuri tämä on myös traagista. Lisäksi traagista on tiedemaailman ja erityisesti kollegojen paine ja pyrkimys kaivertaa nimi historiaan hinnalla millä hyvänsä. Myyttistä tarinoissa on tieteen auran rakentaminen. Totuutta metsästävät miehet ovat valmiita uhraamaan kaiken, ja uhraavatkin. He saavat kovaa kritiikkiä osakseen, mutta tuleva tiede (tai oppihistoria) osoittaa heidän olleen suurmiehiä, jotka ovat merkittävästi kontribuoineet tieteellisen ymmärryksen edistymiseen.

Ehkä kaikkein kiinnostavinta kuitenkin on, että neljää esimerkkitapausta yhdistää ainakin pyrkimys koetella tiedon varmuutta: onko sitä? Varmuuden etsimisen ja ”pystyttämisen” yhteiskunnallista ja aatehistoriallista kontekstia valottavat ehkä parhaiten Zygmunt Bauman (useissa teoksissaan) ja Stephen Toulmin teoksessaan ”Kosmopolis”, vaikka he eivät merkittävästi puutukaan matematiikan ja fysiikan teologiseen ulottuvuuteen, jota erityisesti Cantorin ja Boltzmannin mutta myös Gödelin ja Turingin elämäntarinat havainnollistavat.

Kondomilonkku ja muita uutisia

Uutiset ovat kummallisia. Vanhempieni luona lomaillessani yhden päivän saldoksi kertyi kolme erilaista uutista, jotka kaikki paljastavat jotain mielenkiintoista aikamme vinksahtaneisuudesta. Ei niin, etteivätkö muutkin ajat olisi vähän vinksallaan, mutta tässä esimerkit:

1) Italian oikeistohallitus kerää romanialaisilta ja vain romanialaisilta henkilötietoja kaduilla ja majapaikoissa, vaikka Euroopan Unionissa on vapaa liikkuvuus. Miksi heitä, myös juuri kävelemään oppineita lapsia, epäillään tulevaisuuden mahdollisista rikoksista? Ja vaikka he tekisivätkin joitakin rikoksia, eikö kannattaisi palauttaa mieliin, miten natsi-Saksa onnistui keräämään Ranskan juutalaiset niin tehokkaasti. Miettikääpä sitä. Samaan aikaan poliisijohto tiedotti, että he haluaisivat kaikkien suomalaisten sormenjäljet, jotta rikokset voitaisiin ratkaista nopeammin. Sentään tietosuojavaltuutettu vastusti. Palautetaan taas mieliin natsit Ranskassa. Onneksi vielä en ole kuullut tässä yhteydessä sitä ainaista ”argumenttia”, että jos ei ole mitään salattavaa, niin… Kaikille tuon sanoville voin sanoa seuraavasti: jos ei ole mitään salattavaa, niin voisin tulla luoksenne katsomaan, kun tumputatte kämpillänne. Toisaalta, eivätkös ihmiset laita omaehtoisesti aiheeseen liittyvät kuvat nettiin.

2) Hollannissa kielletään turkistarhaus. Tämä ei ole vielä se uutinen, vaan Suomen kanta. Suomen hallitus vastustaa siksi koska turkistarhaus on Suomelle niin tärkeää. Turkistarhaajien edustajat ovat tyytyväisiä hallituksen lausuntoon ja toteavat, että Hollannin päätös on väärä, koska Euroopan Unionissa tulisi olla yhdenmukainen linja. Tarhausta ei saisi kieltää Hollannissa, koska se on laillinen elinkeino toisessa jäsenvaltiossa. Eivätkö nämä samat maajussit ole koko EU:n ajan valittaneet, että Suomen pitäisi saada päättää itsenäisesti omista asioistaan? Miksi nyt sitten Hollanti ei saisi? Eikö tämä osoita, että tarhaajat ovat todellisia poliitikkoja: kanta on selvä, täytyy vain keksiä tilannesidonnainen tapa perustella omien näkökantojen paremmuus ja tarhauksen jatkuvuus.

3) Seinäjokisen Mallaskosken panimon julkisuustempaus sai nopean lopun, kun lonkero-oston mukana tullut kondomi piti poistaa. Sosiaali- ja terveysministeriön tuotevalvontakeskuksen mukaan alkoholijuomien kylkeen saa laittaa vain tuopin, ei kondomia. Ilkka-lehden mielipiteissä, siis varsinaisten uutisten ulkopuolella, oltiin Mallaskosken puolella. Se ei ole mitenkään omituista, enkä myöskään usko pohjalaisten paljon välittävän, vaikka kyse ei olisi ollut kotikulmien yrityksestä. Mutta se sisältö oli paikoitellen aika heviä, varsinkin kun aiheena nyt oli aika mitätön asia. Muutamassakin tekstissä mainittiin hiv. Yhdessä tekstissä oli kuvaus siitä, että kun ihmiset tapaavat ja ovat herkässä esileikissä eikä kondomia ole mukana, on hyvä jos edes lonkerotölkin kyljessä oleva tuote pelastaa hiviltä. Huh. Ei puutu kirjoittajalta ainakaan draaman tajua. Epätoivottu raskaus? Ei se nyt niin paha juttu ole. Klamydia? No se nyt on jo joka teinillä. Mutta HIV! Mitä muuta tuohon voi sanoa kuin että kondomilonkku takaisin ja äkkiä – muuten kohta kaikilla on hiv.

Nyt vasta ymmärrän, miksi tiedonvälityskanavia kuunnellessani otan usein kirjan käteeni. Jos uutiset ovat aina tuollaisia, täydellinen keskittyminen on liian raskasta. Sitten tuli lopullinen niitti sekavaan olotilaan. Kun kävi ilmi, että lonkeroihin liitetty kondomi oli Sultan play easy fit, hain kuvan. Luin mainostekstin: ”suunniteltu erityisesti nuorille ja nuorenmielisille”. Mitä ihmettä tuokin kertoo kondomin ominaisuuksista?

Tehtaassa piripäissä

Kun käyn vanhempieni luona, tapaan tehdä keskustassa kävelyn. Ensin Anttilaan, ehkä kirjadivariin, joskus vaatekauppaan, sitten yhteen suurista kirjakauppaketjuista ja kenties lopuksi kebabille. Tällä kerralla reitti oli tiivistetty, mutta löytöhyllyltä jäi käteen Mary Woronovin ”Swimming Underground”.

Woronov tuli tunnetuksi Andy Warholin Tehtaan näyttelijänä. Hänen tunnetuimmat roolinsa tuolta ajalta ovat teoksissa ”Chelsea Girls” (1966) ja ”Exploding Plastic Inevitable” (1966). Jälkimmäisessä esiintyy Velvet Underground ja Mary tanssii ruoska kädessä. Myöhemmin hän on näytellyt lukuisissa elokuvissa, mutta alamaailman uintikirja käsittelee ainoastaan Warholin porukoissa vietettyä lyhyttä ajanjaksoa.

Teos ei anna mairittelevaa kuvaa Tehtaan ilmapiiristä eikä itse Warholista. Andy oli pilleristi, joka ei koskaan mennyt yhtä syvälle huumeisiin kuin ympärillä olevat hehkeät teinitytöt. Silti hän hengitti tuota ilmapiiriä. Ilman vieressä olevia surkeita ihmiskohtaloita Andykin olisi ollut jotain muuta. Mary kyllä kertoo, että Andy kehotti häntä olemaan erossa myyristä (termi viittaa pahassa koukussa oleviin alemman kastin Tehdaslaisiin), mutta yleisesti ottaen Warhol ei ollut mikään Äiti Teresa.

Woronov ei ole moralisti eikä erityisen sensaatiohakuinen. Eikä teoksessa analysoida yhtään sitä maailmaa, jota kuvataan. Lähinnä kyse on jatkuvasti piripäissään olevan ihmisen muisteloista, joita maustetaan tarpeettomasti kaunokirjallisilla tehokeinoilla. Kun pidetään mielessä, että Woronov oli tehdasaikaan parikymppinen ja koko ajan sekaisin, ei ole ihme, että muisteleminen on melkoisen sameaa. Timesin arvostelun mukaan tämä on ”tarkin saatavilla oleva selonteko elämästä Andy Warholin Tehtaassa kuusikymmenluvulla”. Jos näin on, ei tarjolla ole mitään kovin yksityiskohtaista.

Mary ei kuvaa itseään sympaattiseksi. Tehdaselämä ei ole glamourilla kyllästetty. Ihmisiä ei jaeta hyviin ja pahoihin vaan miellyttäviin ja vittumaisiin. Woronovin luoma kuva on onnistuneesti lakoninen, kaikkea muuta kuin houkutteleva. Ehkä mukana on hitunen romantisointia, mutta tavalla, joka lopulta sanoo: ei uusintaa minulle, ei kenellekään.