Hyvinvointivaltio – Suomi-brändin keulakuva

Kun asuu Suomen ulkopuolella ja kun tuttavapiiriin kuuluu ihmisiä kaikista maanosista, ei voi välttyä keskusteluilta, joissa pohditaan ja vertaillaan eri maita. Todella usein saa kuunnella ihmisten käsityksiä Suomesta. Päätin listata muutamia yleisiä myönteisinä pidettyjä käsityksiä ja laittaa ne jonkinlaiseen järjestykseen. Listan kattavuutta miettiessä on hyvä pitää mielessä, että suurin osa listan muodostumiseen vaikuttaneista ihmisistä on Englannissa asuvia tutkijoita, opettajia tai yliopisto-opiskelijoita.

8. Ruoka. Suomalaisesta ruokakulttuurista ihmiset eivät tiedä paljoakaan, mutta Berlusconin möläytyksistä säikähtäneiden ei tarvitse huolestua. Jos ihmiset tietävät jotain, se on yleensä positiivista. Ruisleipä, karjalanpiirakka ja jopa mämmi saavat ylitsepursuavia kehuja.

7. Sauna. Sauna liitetään Suomeen, mutta jos ihmisillä ei ole kokemuksia, he eivät suhtaudu siihen erityisen intohimoisesti – myönteisesti ja kiinnostuneena kylläkin.

6. Sibelius. Kerran pubissa pohdimme, kuka on tunnetuin suomalainen. Eräs englantilainen ehdotti, että varmaan se säveltäjä… Sibelius! Sibeliuksesta puhuvat erityisesti vanhemmat miehet, jotka harrastavat muutakin kuin jalkapalloa ja oluita.

5. Urheilu. Suomalaiset ovat rallikansaa, sen tietävät varsinkin englantilaiset. Olen kuunnellut pubissa professorin ylistävän Mika Häkkistä; olen kuunnellut toisen professorin kysyvän pubissa, miksi suomalaiset ovat niin hyviä ralliautoilijoita; olen kuunnellut työhuoneessani remonttitöitä tehneen duunarin kertovan ralliharrastuksestaan ja suomalaisten kuljettajien ihailusta. Jalkapallohullu kansa tuntee ehkä Jari Litmasen ja Sami Hyypiän. Eräs Sunderlandin kannattaja otti nopeasti puheeksi Teemu Tainion. Boltonin veskari Jussi Jääskeläinen on yllättävän tuntematon. Suomen jalkapallomaajoukkueesta ei pitkäksi aikaa puhetta riitä.

4. Nokia. Kaikki tuntevat Nokian – vain osa tietää sen olevan suomalainen tuote. Nokiaa arvostetaan, mutta siihen ei sisälly mitään tunteita. Nauru ja hämmästys seuraavat vasta kun kerron lapsuusmuistoja Nokian kumisaappaista.

3. Metallimusiikki. Haluttiin tai ei, Suomi on metallimusiikin Mekka, kun oikein pääministerikin on fani. Metallibändit tunnetaan hyvin. HIM, Amorphis, Nightwish ja Korpiklaani mainitaan usein. Rasmuksesta puhuvat kiinalaiset. Tähän voidaan lisätä myös kansanmusiikki. Kansanmusiikin esittäjistä olen kuullut mainittavan esimerkiksi Värttinän ja Tallarit. Mikä ihmeen Tallarit? Niinpä.

2. Luonto. Ihmiset luulevat, että Suomessa on tosi kylmää, myös kesällä. Se on kenties yleisin harhaluulo. Kylmyys ei ihastuta, mutta erittäin usein ihmiset puhuvat ihastellen Suomen luonnosta, vaikka eivät olisi koskaan käyneet maassa. Järvet, kalastus ja jopa jokamiehenoikeudet mainitaan toistuvasti. Emotionaalisimman kohtelun saavat kuitenkin revontulet: Oih, haluaisin nähdä revontulet kerran elämässä. Lapsena aina haaveilin… jne. Siihen kun lisätään joulupukki, lumi ja poroajelu, tai kesämatkailun yötön yö, niin ollaan hyvinkin lähellä ihmisten suomikuvan ydintä.

1. Hyvinvointivaltio. Voittaja on kuitenkin hyvinvointivaltio. Vain luonto on todellinen haastaja, mutta päivästä toiseen saan kuunnella, miten hyvinvointivaltio on parasta Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Ihmiset ihastelevat ideaa: sosiaaliturvaa, eläkejärjestelmää, äitiys- ja isyyslomaa, ilmaista opiskelua, opintotukea, terveydenhuoltoa. (On kuitenkin mahdollista, että ihailu päättyisi korkeaan veroprosenttiin. Jos alkaa keskustella hyvinvointivaltion kustannuksista, usein pienen yskäisyn jälkeen ihmiset olisivat valmiita maksamaan turvallisuudesta. Silloin puhutaan poliittisista valinnoista eikä ”ei ole vaihtoehtoa, jos halutaan olla kilpailukykyisiä” -tyylisestä yrityksestä epäpolitisoida politiikka)

Joskus kuuntelen tällaisia juttuja hyvinvointivaltiosta ylpeänä, mutta useimmiten olen vaivaantunut.

Ensinnä mieleeni tulee se, mitä Heikki Patomäki kirjoitti teoksensa ”Uusliberalismi Suomessa” alussa: ”Kun kerran kaikki on nyt näin valtavan hyvin, eikö uusliberalismin erittely ja kritiikki tunnu turhalta marmatukselta?” Pian kuitenkin alan kertoa, millaisia ongelmia hyvinvointivaltio kohtaa niin arkisessa käytännössä kuin poliittisissa päätöksissä.

Suomessa kaikki kannattavat ”hyvinvointivaltiota”, paitsi innovaatiointoilija Antti Hautamäki, jonka mukaan ”hyvinvointivaltio on askel askeleelta murentanut vapaan yhteiskunnan perustaa” ja ehkä Kokoomuksen Ben, jonka mielestä sosiaaliturva rapauttaa yhteiskuntamoraalia (HS 25.5.2003). Kuitenkin arjen ja politiikan käytäntö on ollut sen (hiljaista ja hidasta) alasajoa parikymmentä vuotta. Sosiaaliturvaraporteissa Suomi on ajautunut kyseenalaiseen joukkoon Portugalin ja Yhdysvaltojen kanssa. Näissä maissa on suurin eriarvoisuus lääkäripalvelujen käytössä.

Jos nyt jätetään pehmoarvot oman onnensa nojaan ja pelataan kilpailukyvyn kovilla säännöillä, niin tässä on johtopäätös: Luonto ja hyvinvointivaltio ovat Suomi-brändissä myönteisiä ja tunnettuja. Jos vahvat brändit ovat ylipäätään tärkeitä ja jos ne heikentyvät, ei Suomessa kiinnosta kovinkaan moni asia. Dynaamista ja innovaatioita (kuvassa) suoltavaa kuvaa Suomesta rakennetaan tyhjän päälle: sellaista kuvaa maasta en ole kuullut kenenkään ulkomaalaisen mainitsevan puhuessaan Suomesta – en myönteisessä enkä kielteisessä mielessä.

Takaisin kirkkoon?

Ensiksi oli ateistibussi. Sitten tuli toinen bussimainos, jossa mainostettiin kristillistä Alpha-kurssia. Kurssilla tutustutaan yleiskristillisiin teemoihin, joskin sitä sävyttää karismaattinen vire. Siellä voi kuulla pyhän hengen toiminnasta – aina kielilläpuhumisesta rukouksella parantamiseen. Eikä tässä vielä kaikki. Sunnuntai 27.9.2009 on Englannissa ”Takaisin kirkkoon sunnuntai”.

Tempauksen ideana on, että puoli miljoonaa ihmistä kutsuu mukaansa kirkkoon yhden ihmisen. Anglikaanisen kirkon pr-tapahtuma on järjestetty pari kertaa aikaisemmin, mutta nyt se alkaa asettua samaan seuraan kaikkien muiden kampanjoiden kanssa. Ehkäpä kristityt ovat olleet koko ajan oikeassa ollessaan kiitollisia ateisteille: ateismin julistaminen lisää puhetta uskonnosta ja uskonnotkin kampanjoivat entistä näkyvämmin.

Vasemmistolaisen the Independentin kolumnisti Mary Wakefield kysyy, miksi kirkkoon pitäisi mennä takaisin. Mitä sieltä löytyy? Ja mihin Englannin kirkko uskoo? Uskooko se taivaaseen? Kuka tietää. Helvettiin? Kuuma puheenaihe. Onko Jumalaa edes olemassa? Jotkut kirkonihmiset epäilevät avoimesti. Wakefieldin mielestä on vain yksi syy mennä takaisin kirkkoon: jos haluaa pitää seuraa kirkolle sen väistämättömän alasajon aikana.

Ehkä kolumnisti voisi pohtia, mitä funktioita kirkolla on, sen sijaan että kysyisi uskomusten perään. Kampanjassa ei puhuta uskomuksista. Siinä korostetaan, että ”Tule sellaisena kuin olet”. Kirkko ymmärtääkseni haluaa viestiä yhteisöllisyydestä: kampanjassa käytetyssä kuvassa näkyy esimerkiksi rullatuoli, korkokengät, likaiset työsaappaat ja turvakypärä. Se, että kriitikot puhuvat uskosta ja uskomuksista saa valtakirkon näyttämään epärehelliseltä ja evankelikaaliset aidoilta (he kun uskovat oikeasti eivätkä vain esitä uskovansa). Voi myös olla, että kriitikot epäonnistuvat ennustuksissaan, mikäli pohtivat vain kirkon uskomuksia.

Minusta kampanjat kertovat siitä, että väittämät suoraviivaisesta maallistumisesta ja uskonnottomuuden kasvusta tai uudesta uskonnon noususta antavat yksinkertaisen kuvan ajastamme (vaikka tilastoja katsomalla maallistumista tapahtuu erityisesti Euroopassa). Aikaamme määrittää uskontodiskurssin nousu: uskonto on ”silmiinpistävää”, mutta niin on myös uskontokritiikki.

Evankeliumi Jesse Jamesista

Elokuvaa mytologisesta näkökulmasta lähestyvät ovat tulkinneet westernien hyödyntävän evankeliumeja tai muita Raamatun tarinoita. Harvoin kuitenkaan näkee niin selvää tapausta kuin The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Suomeksi elokuvan nimi on Jesse Jamesin salamurha pelkuri Rober Fordin toimesta.

Andrew Dominikin ohjaama elokuva perustuu Ron Hansenin romaaniin. Kuten usein tuppaa käymään, en ole lukenut kirjaa, joten en tiedä, kuinka suuri osa on ohjaajan kädestä. Elokuvassa Jesse James on ilmiselvä Jeesus ja hänet ampuva Bob Ford – Jessen jengin jäsen – on Juudas.

Elokuvassa Jesse tietää tulevansa läheisen pettämäksi. Fordin tekemä murha lähenee itsemurhaa samassa mielessä kuin Jeesuksen kuolemassa: kuolema ei tule oman käden kautta, mutta kuolemaan johtavia tapahtumia ei edes yritetä estää.

Kuten Juudas, myös Bob katuu tekoaan. Tosin sitä ennen hän kierteli veljensä kanssa teattereissa esittämässä näytelmää siitä, miten hän ampui Jesse Jamesin. Bobin sijaan itsemurhan tekee veli Charles, joka esitti Jesseä näytelmissä ja samastui roolin yhä vahvemmin. Pilkattu Bob ammutaan kuoliaaksi.

Elokuvassa kerrotaan myös Jessen mytologisoitumisesta: hänen kotitaloonsa pyhiinvaelletaan, kuvia hänen ruumiistaan myydään ympäri maata ja kapakkalaulajat levittävät sanomaa laulamalla Jessen ampuneesta pelkurista. (Kapakkalaulajaa esittää Nick Cave.)

Tulkintaa voisi viedä yksityiskohtiin: elokuvan hidas kerronta ja vähäiset toimintakohtaukset tukevat mytologista luentaa. Samoin tässä oleva kuva Bobista ja vapahtajamaisesta Jessestä (Brad Pitt).

Dominikin elokuva ei ole mielestäni huono tekele, mutta katsoessa kävi niin, että innostuin enemmän vasta kun tajusin, että tässähän on tarjolla eräänlainen evankeliumi. Joskus elokuvantekijät voisivat kuitenkin kurkottaa johonkin toiseen säkkiin, josta tarinalahjoja annetaan. Tässä ei sentään ollut paholaista mukana. Vai onko tässä jokin syvempi yhteys? Onko Amerikan mytologian toistuva kytkeminen Raamattuun seikka, joka osaltaan ylläpitää tarinaa kristillisestä Amerikasta ja sen erityisestä asemasta maailmanhistoriassa?

Suomessa mytologista näkökulmaa ei ole tainnut kukaan hyödyntää Olli Alhon Maailmankaikkeuden vartiomiehen (1988) jälkeen ellei oteta lukuun Sofia Sjön ruotsinkielistä väitöskirjaa elokuvallisista messiasmyyteistä (Spelar kön någon roll när man räddar världen [2007]). Teologiseen ja uskontotieteelliseen tutkimuskirjallisuuteen mytologinen näkökulma istuu luontevasti. Englanninkielisissä julkaisuissa näkökulmaa on hyödynnetty enemmänkin.

Median uskontostereotypiat

Viime päivinä olen käynyt läpi viime loka- ja marraskuulta brittiläisiä sanomalehtikirjoituksia, joissa mainitaan joku niin sanotuista maailmanuskonnoista. Kaikkia uskonnoiksi usein luettavia perinteitä ja liikkeitä ei tuona ajankohtana käsitelty merkittävästi. Listaan tähän tiivistämäni mediastereotypian eri uskonnoista kysymällä: mitä median mukaan tekevät _____?

Kristityt valittavat syrjinnästä. Kristinusko on esillä mediassa monin tavoin, joten valinta on vaikeaa. Yksi vahvimmista aiheista on kuitenkin se, miten sekularismi ja monikulttuurisuuspolitiikka syrjivät kristittyjä ja uskon julkista ilmaisua. Tällaisissa jutuissa usein painotetaan kristinuskon olevan yhteiskuntamme perinnettä. Suomessa käydään pitkälti samaa keskustelua, vaikka monikulttuurisuutta kehäkolmosen ulkopuolella on lähinnä juhlapuheissa ja pelkäävien kansalaisten uhkakuvissa. Toinen vaihtoehto olisi yhteiskunnan moraalista rappiota ja kapitalismin häikäilemättömyyttä pohdiskeleva pastori, joka ehdottaa yhteiskunnan selkärangaksi kristillisiä arvoja.

Hindut mellakoivat ja tanssivat. Hindut nostetaan esiin Intian uskonnollis-konservatiivis-nationalististen puolueiden käsittelyssä. Aiheena on yleensä jonkinlainen konflikti. Tanssiminen korostui siksi, että valon juhla diwali osui valikoituun ajankohtaan.

Sikhit brittiläistyvät. Jos sikhit olivat aikanaan uutisoinnin mukaan väkivaltaisia – ajatellaan esimerkiksi Indira Gandhin murhaa ja autonomiapyrkimyksiä Punjabissa – nyt tilanne on toinen: he ovat hyvin brittiläisiä (tai korrektimmin ilmaistuna hyvin kotoutuneita). Turbaanit kuuluvat kuvaan, mutta muuten jutut käsittelevät esimerkiksi sikhien vakiintumista Britanniaan, sikhiläistä toimittajaa ja poliisien sikhiosastoa.

Buddhalaiset mietiskelevät. Mietiskelemällä voi parantaa elämänlaatua ja asiat voi ottaa vastaan buddhalaisella tyyneydellä. Dalai Lama on rauhan sanansaattaja. Turisteille voi suositella buddhalaisia nähtävyyksiä. Stupassa palava kynttilä on sopivaa kuvamateriaalia. Ja Yhdysvalloissa Oliver Stonen kaltainen ”buddhalainen liberaali” on evankelikaalisen kristityn (Bush) vastakohta.

Muslimit lietsovat vihaa. Maan sisässä heillä on sopeutumisongelma ja globaalisti meitä länkkäreitä piinaa terrorismi. Ramadanin aikaan he paastoavat, muutoin lietsovat vihaa. Toki mediassa on toisenlaista materiaalia, mutta tämä on hallitseva kuva.

Shintolaiset muistelevat. Shintolaisuus ei ymmärrettävästi saa merkittävästi palstatilaa. Se kuitenkin mainitaan jutuissa, joissa Japanissa muistellaan maan kadonnutta kukoistusta tai esi-isiä shintopyhäköissä.

Taolaiset välttävät ejakulointia ja orgasmia. Oikeastaan taolaisia ei otoksessa käsitellä – käsitelläänkö missään vai onko se nykyään olemassa vain puheessa ja kirjojen otsikoissa? – mutta yhdessä jutussa pohditaan, onko taolainen ejakuloinnin ja orgasmin välttäminen hyväksi, varsinkin jos kiinnostusta aiheeseen on vain vaimolla. Oikeaa vastausta en kerro.

Juutalaiset kuolevat. Tämä ehkä vaatii selityksen. Juutalaisia ja juutalaisuutta käsitellään yllättävän usein nekrologeissa (kuolleille tehdyissä muistokirjoituksissa). Niin holokaustia kuin kristalliyötä muistellaan. Israelin ja Palestiinan konfliktia selvitellään edelleen. Kaikille on yhteistä se, että juutalaiset kuolevat (viimeisimmässä esimerkissä muutkin). Itse asiassa se, että juutalaisista on the Timesissa paljon nekrologeja, kertoo heidän kulttuurisesta vaikutuksestaan, joka on huomattava verrattuna juutalaisten lukumäärään.

Viime vuosikymmeninä on puhuttu hengästyksiin asti stereotyyppisten kuvaamisten ongelmista ja useimmat toimittajat ovat tietoisia tästä puheesta. Eri uskontoja käsittelevien juttujen määrä on kasvanut ja kuvaukset ovat runsastuneet, mikä heijastelee sekä pluralisoitumista että tiedonvälityksen monimuotoistumista. Silti tällainen pikainen ja kevytmielinen stereotypioiden tiivistäminen näyttää, etteivät hallitsevimmat (toistuvat ja pinttyneet) kuvaukset ole aina mairittelevia.

Leeds Festival

Olin Englannissa festivaaleilla ensimmäisen kerran, Leedsissä, tai oikeastaan 40 minuutin bussimatkan päässä maaseudulla, jota Bramleyksi kutsutaan. Siellä oli muitakin, yhteensä ilmeisesti noin 70 000 ihmistä. Ensimmäinen kulttuurishokki tuli bussissa: kukaan ei juonut kaljaa. Yksi joi vettä ja toinen luki päivän Timesiä.

Alue oli suurehko peltoaukea keskellä metsää, mutta esimerkiksi Roskilden festivaalialuetta huomattavasti pienempi. Järjestävät eivät houkuttele ihmisiä paikalle luonnon kauneudella. Toinen kulttuurishokki oli se, että alueella oli myös maailmanpyörä, törmäilyautot ja muuta härveliä. Tivoli kai kuuluu, valitettavasti, paikallisiin festivaaleihin.

Ihmiset olivat sitä mitä festareilla on. Tuhansittain nuoria, useita keski-ikäisiä ja muutama eläkeläinen. Täällä kai on tapana laittaa kumisaappaat festivaaleille säästä riippumatta. Tämän toki tiesin etukäteen. Nyt ne eivät olleet säiden kannalta välttämättömät. Kolmas kulttuurishokki ja toinen pukeutumiseen liittyvä erikoisuus on naamiaisasut. Britit tykkäävät pukeutua vaikkapa nallekarhuiksi bilettäessään, mutta en tiennyt, että sama pätee festivaaleihin.

Tuoppi maksoi 3.60£, joka on täkäläisessä hintatasossa paljon, mutta Suomeen verrattuna edullinen. Ruoka oli laadultaan vaihtelevaa ja tasaisen hintavaa, jota kuvaa erään paikallisen toteamus burgeritarjouksesta: That’s the worst meal deal ever. Suosikkiruokani oli giganttinen yorkshire pudding (jauhokiekko), jonka sisässä oli makkaraa ja muusia. En testannut.

Hinnaltaan epämiellyttävin myyntiartikkeli oli laminoitu festivaaliohjelma, josta piti maksaa 10 puntaa. Se oli hieno, mutta en maksanut. Pärjäsin omilla muistiinpanoillani aikatauluista.

Mielenkiintoinen lisä oli signeerausteltta. Siellä sai käydä tapaamassa soittajia, jotka sitten signeerasivat mitä kukin. En muista nähneeni Suomessa sellaista.

Siirrytään tärkeimpiin: yhden päivän saldoksi kertyi 11 nähtyä keikkaa.

Pääsin paikalle aiemmin kuin olin suunnitellut ja alueella soitti Kids in a Glass Houses, jonka kohderyhmään en kuulunut. Sitten siirryin kuuntelemaan amerikkalaista Titus Andronicusta, joka soittaa kaaoksen ja konsistenssin välillä huojuvaa melodista indienoisea. Se oli hieno aloitus.

Samaan aikaan päälavalla oli aloittanut Lontoon folkahtava Noah & the Whale. Se soitti vain puolen tunnin keikan, josta jäi ensimmäinen puolisko väliin päällekkäisyyden vuoksi. Saldoksi jäi noin kolme kappaletta, jotka kuulostivat siltä, että toivoin lisää (turhaan).

Pikainen roudaus päälavalla ja seuraavaksi Ruisrokissakin vieraillut The Living End, jota olen kuunnellut pian 10 vuotta. Kaukaa kuunnellessa tuuli kadotti äänen, joten menin lavan eteen, jossa oli hyvin tilaa. Yhtyeellä oli pieni ja aktiivinen kannatus, mutta suurin lava oli tällä kerralla tarpeettoman iso. Parhaiten iski Modern ARTilleryn singelohkaisu Who’s Gonna Save Us? ja varhaistuotantoon lukeutuva Second Solution. Ehkä uudestaan klubikeikalle, jollaista olisi tarjolla marraskuussa.

Päälavan luota ei tarvinnut lähteä minnekään, kun vuoroon tuli Skotlannin lahja teineille: The View. Se on mutkatonta ja tarttuvaa musiikkia, ja vaikka en ehkä ole kohderyhmää, niin keikalla viihdyin. Same Jeans on hieno popralli ja riemastuneiden nuorten tanssi jätti hyvän kokonaisvaikutelman. Sitten pieni siirtymä NME-telttaan, jossa aloitti The Passion Pit. Se on kofeiiniton kahvi, alkoholiton olut tai light-versio TV on the Radiosta. Enemmän diskoa kuin indietä, (kohtuullisen ärsyttäväsoundista) syntikkaa kuin kitaraa, mutta sellaisenaan hyvin toimivaa jortsumusiikkia. Ehkä flow-hipstereille uppoaisi paremmin.

Pikainen stoppi kaljajonoon ja sitten vuoroon Vampire Weekend. Keikka ei tuonut levyn kuunteluun paljoakaan lisää. Aurinko paistoi ja oli miellyttävää kuunnella hienoja kappaleita. Ihmiset tanssivat ja pitivät. Levyltä tuli kaikki tärkeimmät ja jokunen uusi kappale. Oikein kivaa.

Takaisin telttaan uuden tuopin kanssa, jossa soitti the Gaslight Anthem. Mainion levyn julkaissut yhtye osoitti olevansa elävänäkin vaikuttava. ’59 sound tuli alkupuolella ja se olikin paras illan aikana kuulemani rokkiralli. Yhtye on kuin punkkia kuunnellut Bruce Springsteen. Laulaja kysyi, ketkä menevät katsomaan Gallowsia ja nosti oman kätensä ylös todeten, että on jännää, että musiikki voi olla vielä nykyään vaarallisen kuuloista. Minä jätin sen väliin. Samoin näkemättä jäivät esimerkiksi Crystal Castles, White Denim, The Rumble Strips, Frank Turner ja Lightspeed Champion.

Hieman ennen GA:n loppua livahdin takaisin päälavalle katsomaan Yeah Yeah Yeahsin loppukeikan. Ei vetänyt vertoja GA:lle, sillä YYY:n sävelkynä on ontohko ja laulajan räävittömyys enemmän vaivaannuttavaa kuin vaikuttavaa. Ehkä tuo on liioittelua, koska kuitenkin viihdyin hyvin yleisöruuhkassa ja jalat veivät lähemmäs lavaa. Hiteistä kuulin ainakin uuden levyn Zeron, mutta en valitettavasti Heads Will Rollia.

Seuraavaksi oli listalla Bloc Party. Näin yhtyeen Tukholmassa 7.7. vuonna 2005, päivänä, jolloin Lontoossa räjähteli. Tuosta hienosta keikasta jäi mieleen myös lontoolaisen yhtyeen kommentit pommituksiin. Nyt keskeisin välispiikki oli vitsailua Big Brotherin ”tärkeydestä” ja sen lopettamisesta (tiedoksi tietämättömille: paikallinen neloskanava ilmoitti pari päivää sitten, että seuraava BB on viimeinen). Yhtye on edelleen erittäin suosittu yleisömäärän perusteella ja ensimmäisen levyn kappaleet ovat mielestäni yhtyeen parhaita. Niistä kuultiin muutama.

Sokerina pohjalla oli Radiohead. Edessä seisova pariskunta valmistautui keikkaan vetämällä nokkaan vähän kokkelia, ja sitä kai olisi tarvittu, että Yorken jollotukset olisivat keikan ensimmäisellä puoliskolla ylittäneet aika korkealla olleet odotukset. Thom ei paljon puhunut ja jos puhui, niin kuulosti siltä kuin olisi nukahtamaisillaan. Yhtye kyllä soi hienosti ja panostaa valoihin.

Oikeastaan vasta varsinaisen setin viimeisenä soinut Idioteque muistutti, että kysehän on tärkeästä ja loistavasta yhtyeestä. Encoressa kuultiin mainio uusi kappale, joka oli perussettiin verrattuna upliftaavaa psykedeliapitoista jurnutusta. Just ja Paranoid Android muistuttivat miksi Radioheadista on tullut niin suuri. Koko lysti kesti aika tarkkaan 2 tuntia.

Saldo: Useita hyviä keikkoja, mutta ei suuria yllätyksiä.

Tapaus Lockerbie

Viikon mediaspektaakkeli on ollut vuoden 1988 Lockerbien kaupungin yllä tapahtuneesta pommiräjähdyksestä tuomitun libyalaisen Abdelbaset Ali Mohamed al-Megrahin armahtaminen. Al-Megrahi tuomittiin syylliseksi vuonna 2001. Hän sai elinkautisen, mutta syöpää sairastavana vapautettiin ”kuolemaan” Libyaan. Iskussa kuoli 270 ihmistä.

Suomalaisissa nettikeskusteluissa ihmiset pohtivat, onko ratkaisu oikein. Oikea kysymys lienee kuitenkin, onko hän edes syyllinen. Seuraavassa kirjoitan ohkaisin tiedoin, mutta ilman jatkuvia varauksia. Voin olla väärässä ja muutan käsitykseni, kun joku esittää uskottavia vastaväitteitä. Pointtini on tämä: on hyviä syitä uskoa al-Megrahin syyttömyyteen.

USA ja UK kertoivat pian pommi-iskun jälkeen, että sen takana ovat Iran, Syyria ja palestiinalaisjärjestöt. Heillä oli ”kovaa näyttöä” asiasta. Persianlahden sodan kynnyksellä he kertoivat, että syyllinen onkin Libya. Iran ja Syyria tukivat heitä sodassa.

Vuoden 2001 oikeudenkäynnin on kyseenalaistanut esimerkiksi skotlantilainen oikeustieteen professori: todisteet eivät olleet riittäviä. Myöhemmin, vuonna 2005, Skotlannin poliisin entinen päällikkö kertoi avaintodisteen olleen tekaistu. Hänen mukaansa CIA asetti avaintodisteena toimineen piirilevyn palasen Lockerbien metsään.

Libya otti vastuun tapahtuneesta painostuksen alla. Maan pääministeri kertoi BBC:lle, että he ostivat näin rauhan, mutta eivät tunnusta syyllisyyttä. Pian tämän USA sanoi, ettei poistakaan Libyaan kohdistuneita pakotteita. Libya antoi uuden lausunnon ja valitteli, että pääministeri oli ollut ”epätarkka” puheissaan.

Nyt al-Megrahi on armahdettu ja hän on palannut Libyaan. Hän vannoi esittävänsä todisteita syyttömyydestään ennen kuolemaansa.

On mielenkiintoista, että nyt kirjoitushetkellä katson BBC:n aamutelevisiota, jossa asiantuntijat kertovat, että Euroopan intresseissä on nyt luoda hyvät suhteet Libyaan. Libya on muuttunut valtio, ja kumppani taistelussa terrorismia vastaan. Samaan aikaan korostetaan, ettei mitään öljybisnekseen liittyviä sopimuksia ole (vielä) kirjoitettu al-Megrahin vapauttamista kannattaneen Iso-Britannian ja Libyan välille.

Yhdysvallat (ja UK:n johto) puolestaan paheksuivat sitä, että al-Megrahi sai Libyaan palatessaan ”juhlallisen” vastaanoton. Gaddafi halasi häntä lentokentällä. Eikö tämä voisi kertoa siitä, että al-Megrahi ”uhrattiin” Libyan etujen vuoksi? Joillekin tämä tietysti todistaa siitä, että Gaddafi on järjetön paholainen, joka halaa tappajaterroristia ja näin provosoi länsimaita.

Iskussa tyttärensä menettänyt Jim Swire korostaa tämänpäiväisessä The Daily Telegraphin jutussa, ettei ole oikeudenkäynnin seuraamisen jälkeen uskonut al-Megrahin syyllisyyteen. Hän on yrittänyt saada tapausta uuden tutkinnan alaiseksi, mutta poliitikoilla ei ole asiaan mitään lisättävää. Hän pitää todennäköisimpänä, että iskun taustalla on Iran. Samaan näkemykseen on päätynyt William Blum (esim. teoksessaan Kuoleman imperiumi).

Jokin tässä jutussa mättää. Ja totuus on tuolla jossain.

Kapitalismi ja henkisyys

Henkisyys mielletään joskus ”hörhöilyksi”, mutta useimmiten sillä on nykyään myönteisempi kaiku kuin uskonnolla. Ihmiset mieluusti kertovat olevansa henkisiä, mutta eivät uskonnollisia. Toisinaan mietityttää, miksi ja miten tällainen puheavaruus on muotoutunut nykyisenlaiseksi. On varmasti olemassa useita uskottavia ja kilpaileviakin selityksiä. Yksi mielenkiintoisimmista on kuitenkin kapitalismia koskevat muutokset.

Karkeasti yksinkertaistaen: kolonialistinen kapitalismi kulki käsi kädessä kansallisvaltioiden uskontoinstituutioiden kanssa. Nykyinen imperialistinen globaalikapitalismi kulkee käsi kädessä heikosti institutionalisoitujen ja vähemmän aluesidonnaisten henkisyyksien verkostojen kanssa. Siinä missä edellinen on kriittisten uskontotieteilijöiden perusteellisesti tutkima aihe, jälkimmäisestä on lähinnä teoreettisia hahmotelmia ja muutamia aihetta läheisesti sivuavia empiirisiä tutkimuksia.

Olen käsitellyt aihetta juuri ilmestyneessä artikkelissa kapitalismista ja henkisyydestä, teoksessa Postmodern Spirituality (Donner Institute 2009). Siinä käyn läpi neljä tutkimuskirjallisuudessa esiintyvää tapaa ymmärtää kapitalismin ja henkisyyden suhde.

1. Kulutushenkisyys. Henkisyyden muodot tukevat kulutuskapitalismia.

2. Yksilöllistävä henkisyys. Henkisyyden muodot tukevat yksilökeskeisyyttä, mikä puolestaan sopii sellaiseen kapitalismiin, jossa sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prioriteetti.

3. Globaalikapitalismia täydentävä henkisyys. Henkisyys auttaa sietämään stressaavaa ja kiireistä elämäntahtia ja on sikäli globaalikapitalismin ideologinen täydennys eikä vastarintaa.

4. Edistyksellinen henkisyys. Henkisyys on antikapitalistista, joskin tälle näkemykselle on vaikea löytää esimerkkejä. Kantaa tukemaan annetut esimerkit ovat pikemminkin arvoliberaalia kuin antikapitalistista.

Näkemykseni mukaan edellä mainitunlaisissa tutkimuksissa keskitytään joko kapitalismiin ilman henkisyyksien empiiristä tuntemusta tai henkisyyksien muotoihin ja arvoihin vailla perusteellista käsitystä kapitalismin toimintalogiikasta. Tulevaisuuden haaste on näiden ulottuvuuksien yhdistäminen. Alustavia pitkospuita siihen löytyy lisää artikkelistani, mikäli sattuisi kiinnostamaan.