Suoran toiminnan katsomossa

En ole koskaan ollut kettutyttö, vaikka en turkistarhausta kannatakaan. Aseistakieltäytyjien bileisiin en koskaan jaksanut osallistua, vaikka olenkin sotilaspassistani luopunut. En ollut lökäpöksy, joka halusi vetää natseja turpaan. En polttanut makasiineja enkä ole ollut mustavihreillä päivillä. En ole edes vegaani. Mielenosoituksiin olen osallistunut lähinnä ulkomailla turistina, usein tietämättä, mikä on tapahtuman varsinainen idea. Kadunvaltauksissa soitettiin huonoa musiikkia, joten en viihtynyt niissä varttia pidempään.

Yllä sanotun vuoksi onkin mielenkiintoista löytää jonkinlainen yhtymäkohta oman elämän ja  suomalaisen ”suoran toiminnan” tai ”aktivismin” väliltä. Tästä muistuttaa Anton Montin ja Pontus Purokurun tietokirja Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 (Into 2018).

Teos käsittelee alaotsikkonsa mukaista teemaa mielenkiintoisella tavalla painottuen aktivismin vasempaan laitaan, vaikka lopussa tuodaan mukaan myös uusoikeisto. Siinä käydään läpi aktivismia 1980-luvun anarkismista erilaisten yhden liikkeiden ja globalisaatiokriittisten moneuksien kautta viime vuosien kuokkavieraisiin ja turvapaikanhakijoihin. Lähes kaikki esimerkit ovat jollain lailla tuttuja, vaikka kaikissa tapauksissa olen ollut ulkopuolinen. Kirja systematisoi niitä ja vaiheiden yksiin kansiin laittaminen on saavutus. Tietysti tekijät ovat valikoineet mielestään keskeisimpiä esimerkkejä ja toimijoita, mutta tällä valikoimalla saadaan nostettua esiin keskeisiä painotuksia ja siirtymiä. Ulkopuolisuudestani huolimatta siellä on yksi vaihe, joka tangeeraa oman elämäni kanssa.

Tekijät kirjoittavat, että ”2000-luvulla suomalaiseen aktivismiin ilmestyi radikalisoituvan toiminnan rinnalle käänne teoreettisempaan ja ilottelevampaan suuntaan.” He jatkavat, että ”Liikkeiden julkisen viestinnän sävy oli 1990-lukua akateemisempi, kuten osoittavat vuosikymmenen ehkä tärkein aktivistikirja, Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumi.”

Hardt & Negri nojaavat ajattelussaan osittain Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatteluun. Itse luin 2000-luvun alussa (ja myöhemminkin) Deleuzea ja Guattaria ahkerasti ja toimitin yhdessä Pasi Väliahon kanssa ensimmäisen Deleuzea käsittelevän suomalaisen teoksen vuonna 2004. Hardtin ja Negrin Imperiumi ilmestyi alkukielellä englanniksi vuonna 2000 ja muistan edelleen, että kaksi kirjaa, jotka otin mukaan Pietariin, jossa vietin heinäkuun vuonna 2002, olivat Imperiumi ja Hardtin aikaisempi, Deleuzen filosofiaa erittelevä teos.

Myöhemmin olin mukana Tutkijaliiton hallituksessa muutaman vuoden ajan. Samaan aikaan hallituksessa oli myös Mikko Jakonen ja Akseli Virtanen, jotka yhdessä Jukka Peltokosken kanssa ryhtyivät toimittamaan ”prekariaatin manifestia”, vuonna 2006 ilmestynyttä Uuden työn sanakirjaa. Tutkijaliiton toiminnassa tutustuin Jakoseen ja Virtaseen (Peltokosken tunsin jo teinivuosilta) ja joihinkin muihin samanmielisiin. Itse myös kirjoitin kirjaan. Ja vaikka kirja joidenkin mielestä oli filosofista höttöä, siihen kiteytyy aikansa aktivismin keskeisiä ajatuksia. Se pyrki uudistamaan yhteiskunnallisten liikkeiden kieltä vastaamaan aikansa muutoksia. Sittemmin vihreät ja vasemmisto ovat seuranneet näitä ajatuksia jonkin verran yhteiskunta-analyysissaan, toisin kuin vanhan vasemmiston käsitteistöön jämähtänyt SDP.  

Teos oli pitkälti Jyväskylässä perustetun Megafoni-verkkosivuston ekstensio, mutta Uuden työn sanakirjan merkityksen aikansa ajatuksia kiteyttävänä ja yhteensaattavana teoksena noteeraavat myös Monti ja Purokuru. Teoksen julkaisi Tutkijaliitto, jonka hallituksessa olin puoltamassa sen julkaisua ja päättämässä italialaisten autonomiateoreetikkojen suomennettujen teosten painosmääristä.

Selkeä tangeeraus Montin ja Purokurun esimerkkien ja vaiheiden kanssa jää suunnilleen tähän, vaikka kokonaisuuteen liittyy osittain myös väitöskirjani ja suomalainen uuden työn teoretisointi, jonka merkkiteos oli vuonna 2003 ilmestynyt Jussi Vähämäen Kuhnurien Kerho. (Vähämäki oli mukana Tutkijaliiton toiminnassa ja hän myös kirjoitti yhteistoimittamaani Deleuze-kirjaan.)

Selkeä erkaantuminen tapahtui vuonna 2007. Lähdin Englantiin ja kontaktit tähän skeneen vähenivät merkittävästi. Teoreettinen kiinnostukseni jatkui, mutta aikani meni yhä enemmän uskontotieteen parissa.

Vaikka suoran toiminnan ja kansalaistottelemattomuuden ydin on aina ollut kaukana minusta, olen seurannut skeneä kaukaa sivusta pidemmällä aikavälillä kuin mitä ohut kontaktipintani todistaa. Myöhäisteinistä alkaen punk- ja indiepiirien tapahtumat ovat kiinnostaneet musiikkinsa vuoksi eikä niissä ole voinut välttyä jonkinlaiselta kontaktilta erilaisiin järjestöihin. Sen sijaan myöhempien aktivistien hiphop-sukupolveen musiikillista napanuoraa ei ole koskaan ollutkaan.

Olen mielestäni poliittisesti valveutunut ja jaan erilaisten autonomisten liikkeiden kanssa monia ”punavihreitä” näkökantoja. Silti kirjassakin mainitut jotkut suoran toiminnan esimerkit naurattavat ja nostavat jonkinlaisen surkuhupaisuuden tunteen päällimmäiseksi: Muutoksen kevät -lehteen listatuissa suoran toiminnan raporteista löytyy myös ”yksi isku jäätelökioskia vastaan (tilan vahingoittaminen)”.

Jos mitään yleistä kaavaa teoksessa käsitellyn aikavälin liikehdinnästä voi hahmotella, se on ehkä tämä: kansalaistottelemattomuus on erityisesti nuorten toimintaa, jolla ei ole suoraa yhteyttä puolueisiin; silti moni toimija tulee myöhemmin puolueaktiiviksi tai suuntautuu muihin yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin.

Historiallinen kaava on se, että vielä 2000-luvun alussa puoluekontekstia etsivät aktivistit suuntasivat vihreisiin, kun taas vuosikymmenen lopulla virta vei vasemmistoliittoon. Lisäksi tarinaa jäsentää megasykli vasemmistoaktivistien aloitteellisuudesta 2010-lukuun, jolloin kyse on enemmän reagoimisesta äärioikeistoon kuin uusista innovaatioista.

Jos ajatellaan vihreitä ja vasemmistoliittoa, niin molemmista löytyy ihmisiä, joiden taustat ovat joissain teoksessa mainittujen yhteistoiminnan muotojen, liikkeiden ja yhdistysten aatemaailmassa. Koko palettia yhdistää vahva tunne vallitsevan järjestelmän tai sen osien epäoikeudenmukaisuudesta. Sitä voi kutsua vaikka kapitalismikriittisyydeksi, vaikka esimerkiksi eläinten oikeuksia edistävät ovat minusta tuntuneet olevan varsin etäällä kokonaisvaltaisemmasta, yhden asian ylittävästä kapitalismikritiikistä.

Aktivismin ”prekariaattivaihe” oli ehkä lähimpänä omaa kiinnostustani, koska siinä nostettiin esiin niin uusien elämäntapojen keksiminen kuin ihmisten toisiinsa kohdistama systeeminen syrjintä, joka kytkeytyi vahvasti muuttuvaan kapitalismiin. Ajattelin silloin ja edelleen, että verkostomaiset liittoumat ovat olennaisia, koska siinä riittävän lähellä toisiaan olevat asiat (ja niiden kannattajat) pystyvät tukemaan toisiaan. Siis niin, että vaikka juuri minä en kokisi henkilökohtaisesti asiaa x polttavana teemana, voin osallistua sen tukemiseen, koska ne, joille asia x on tärkeä, tukevat myös minulle tärkeitä asioita. Ihanteista aloittamisen sijaan pyrkimyksenä on ”kumouksellisen subjektin rakentaminen ja sen voiman lisääminen”, ja sen mukaan mietitään sopivia toimintatapoja, kuten Eetu Viren toteaa.

Saattaa olla niin, että eniten minua kiinnostivat nämä asiat teoriassa. Huomaan kuitenkin omassa ajattelussani hengenheimolaisuutta siihen, mitä Monti ja Purokuru kutsuvat autonomistiseksi, erotuksena anarkismista ja (dogmaattisesta, ammattiyhdistysliikkeeseen nojaavasta) marxismi-leninismistä.

Mitä taas puoluekysymykseen tulee, niin itse pidän kovasti Li Anderssonin kommentista, jonka mukaan tarvitaan sekä puoluetta että itseorganisoituvaa toimintaa. Anderssonia (erittäin) vapaasti lainaten: puolue tarvitsee sen ulkopuolisia liikkeitä keskusteluasetelmien muuttamiseksi, kun taas puolue pystyy parlamentaarisin keinoin toteuttamaan monia asioita. Liikkeiden ei tarvitse välittömästi popularisoida poliittisia sisältöjä, kun taas puolueiden menestykselle se on lähes välttämätöntä. Teoriaa ei luoda puolueessa, mutta liikkeissä se on mahdollista.

Hyvä huomio tulee myös ravintolapäivien yhtenä kehittäjänä toimineelta Olli Siréniltä. Hän korostaa kokemusten roolia asioiden normalisoimisessa. Huippuunsa hiottu argumentti ei läheskään aina riitä vaan muutokseen tarvitaan affektiivisuutta. Ihmiset alkavat kokemustensa ja tuntemustensa kautta pitää asioita normaaleina ja yhtäkkiä aikaisemmin suurta vastustusta kohdanneet asiat menevät läpi ilman sen kummempaa argumentointia.

Yksi asia itselleni jäi epäselväksi. Yliopistossa työskentelevänä ihmisenä en tämän teoksen perusteella hahmota, mitä aktivistit ovat yliopistolta halunneet. Ymmärrän hyvin yliopistolakia ja opintotukea koskeneet tempaukset – ja olen samaa mieltä edellisen ongelmista ja jälkimmäisen leikkaamisen haitallisuudesta. En kuitenkaan hahmota, mitä konkreettisesti tarkoittaa, että ”aktivistit eivät siis onnistuneet muuttamaan yliopistoa niin, ettei sieltä olisi tarvinnut paeta.”

Tällaisena yliopistoihmisenä olisin toivonut teoksen dokumentoivan tarkemmin lähteensä, mutta joka tapauksessa teos on suositeltavaa luettavaa. Sitä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta.

Stupido Records 30 vuotta

Suomalaisten levy- yhtiöiden historiassa kaikkein kiinnostavin alue on pienet, riippumattomat yhtiöt. Stupido on yksi niistä. Sen ensimmäinen julkaisu ilmestyi 17.3.1989. Se oli virolaisen J.M.K.E:n single ”Tere perestroika”. 30 vuotta myöhemmin yhtiö on julkaissut yli 200 nimikettä. Silti sen maine suomalaisen populaarimusiikin kentässä on mitätön verrattuna esimerkiksi Loveen tai Pokoon.

Myöhempi historiankirjoitus tulee nostamaan Stupidon merkittäväksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi. Toistaiseksi sitä ei ole tapahtunut, kenties siksi, että sille levyttäneet tai sen tuotoksia kuunnelleet eivät ole nousseet suomalaisen kulttuurieliitin kermaan (vrt. Love). Toinen syy on se, etteivät sen levyt ole myyneet kultaa (paitsi yksi: Klamydian Los Celibatos) eivätkä artistit ole määrittäneet yhtä genreä tai ilmiötä (vrt. Poko ja suomirock).

Jostain syystä olen itsekin suhtautunut Stupidoon etäisesti, vaikka olenkin seurannut sen toimintaa tarkasti. Se ei ole yhtä cool yhtiö kuin esimerkiksi Bad Vugum. Silti kun katson yhtiön katalogia ja lasken hyllystäni löytyvät tuotteet, niin pääsen noin 60 nimikkeeseen. Suhteellisesti suurin osa näistä on peräisin yhtiön toiminnan ensimmäiseltä viideltä vuodelta, 1989–1994.

Nuo vuodet olivat aikaa, jolloin seurasin hyvin tarkkaan suomalaista underground-musiikkia. Gaga Goodies,  Bad Vugum, Hiljaiset Levyt ja Stupido olivat yhtiöitä, joiden jokainen tuotos herätti jonkinlaisen reaktion. Julkaisu näillä ei ollut vielä laadun tae, mutta huomioarvo oli taattu minun maailmassani.

Suhde Stupidoon konkretisoitui, kun epätoivoisesti etsin J.M.K.E:n ensimmäistä singleä, sen jälkeen kun olin jo ihastunut heidän loistavaan debyyttialbumiinsa. Teininä taisin jopa soittaa Stupidolle ja kysyä, onko singleä enää mistään saatavilla. Ei ollut. Myöhemmin sain vaihdettua sen erääseen suomirockabillyn harvinaiseen singleen, jonka olin löytänyt edullisesti divarista.

J.M.K.E:n lisäksi Kumikameli kuului erityisen tärkeisiin yhtyeisiin teininä ja myös yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, ja tunnustaudun edelleen faniksi. Yhtiö julkaisi myös Shadowplay’ta ja kavereiden bändiä Rollstonsia. Näiden huippujen lisäksi ostin kaikenlaista yhtiön ulossuoltamaa materiaalia, usein käytettynä tai alennuksesta.

Viimeisen noin 10 vuoden aikana Stupidon tuotannosta olen pitänyt erityisesti Teemu Bergmanin bändeistä Kakkahätä-77 ja Pää Kii, mutta yhtiö on julkaissut muitakin onnistuneita teoksia artisteilta Riitaojasta Nuoriin Marttyyreihin.

Samalla on sanottava, että yhtiö on julkaissut paljon turhaa. Välillä levy-yhtiön tähtäin on ollut vinossa, mutta saman voi sanoa kaikista yhtä monta nimekettä julkaisseesta.

Yhtiö aloitti virolaisen vaihtoehtomusiikin julkaisijana. Joose Berglundin muistelmat käyvät kiinnostavalla tavalla läpi alkuvaiheen, jolloin itänaapurimme oli vielä Neuvostoliitto. Historiallinen murros tulee valotettua yhdestä, harvemmin tässä maassa kuullusta perspektiivistä.

Teos valottaa myös välirikkoa Klamydian kanssa ja havainnollistaa, miten Stupido olikin yhtäkkiä riistoyhtiö vielä pienemmän yksikön näkökulmasta. Samalla se kuitenkin oli esikuva. Teos muistuttaa, miten hankalaa Euroopan markkinoille murtautuminen oli messutapahtumien kautta, vaikka Waltarista tulikin hetkeksi menestynyt yhtye, tosin siinä vaiheessa eri yhtiöllä. 

Teos kuvaa, miten Helsingin pöhinä siirtyi Lepakon ja Kannaksen suunnalta Punavuoreen ja sieltä Kallioon. Teos kertaa erittäin mielenkiintoisesti, miten levy-yhtiö perusti levykaupan ja miten firma lopulta jakautui jonkinlaisten riitojen kautta kahtia. Bisnespuolesta ja musiikkialan pienyrityksen pyörittämisen realiteeteista pienessä maassa olisi toivonut kuulevansa vielä paljon enemmän.

Joose Berglundin Stupido Records 30 vuotta (2019) on nopealukuinen muistelmateos. Itselleni siinä on paljon kulttuurihistoriallista ja omaelämäkerrallistakin sisältöä, mutta sen lisäksi siitä voi lukea palasia bändien tarinoista. Pyöreiden vuosien lisäksi Berglund toteaa, että kirjoittamisen motiivina oli se, ettei kukaan tule kirjoittamaan toista kirjaa Stupidosta. En ole varma. Ei vielä pitkään aikaan, mutta aliarvostetun yhtiön merkitys tullaan vielä tunnustamaan.

Saatan ylitulkita, mutta aliarvostuksesta kielii myös se, ettei juuri synttäripäivänä pidetty musavisa noteerannut Stupidoa laisinkaan kysymyksissään, vaikka muuten valikoidut ajankohtaisuudet kuuluvat visan osaksi. Tässä ilmainen vinkki kysymysten laatijoille.

Suomirockin joutavat jorinat

Divarikierrokselta tarttui matkaan nippu kirjoja. Käytettyjen joukossa oli melko tuore teos Kun Suomi-rock puri ja löi (2015), tekijöinään Mato Valtonen, Moog Konttinen ja Kjell Starck. Aloin lukea sitä junassa. Totesin nopeasti, että tämä pitää päästä loppuun nopeasti, jotta kirjan voi unohtaa hyllyyn.

Kirjan tekijöillä on pitkä kokemus suomalaisesta musaelämästä. Mato Valtonen tunnetaan monista kuvioista, mutta minulle hän on ikuisesti Sleepy Sleepers -mies. Myös Moog Konttinen tunnetaan kulttuurin sekatyömiehenä, mutta musahommissa hänet tiedetään ehkä parhaiten Kontran riveistä (myös Moogetmoogs, Kontravirtanen ja niin edelleen). Kjell Starck muun muassa keikkamyyjä, mutta itselleni hän on tuiki tuntematon hahmo.

Kirjassa ei ole päätä eikä häntää. Siinä käsitellään nimellisesti 1970-luvun Suomen ahdasmielisyyttä rock-työläisten näkökulmasta. Siinä kuitenkin husitaan joka suuntaan ilman selkeää kohdennusta. Se on kirjallinen versio pitkitetystä baarien miehen jorinasta. Sellainen viihdyttää paikoitellen, mutta jossain vaiheessa alkaa vituttaa, että tyyppi istui väkisin samaan pöytään. Turinoinnissa huhupuheet muuttuvat todeksi. Aivan tarkkaan ei muisteta, miten asiat menivät. Perusteellista selvitystyötä ei ole jaksanut tehdä, kun kärsivällisyys ja keskittymiskyky ei riitä pikkuseikkoihin. Tärkeintä on korostaa, miten häntä on kohdeltu huonosti ja miten absurdi koko systeemi on.

Luin kirjan selvin päin kotona, mutta mieluummin kuuntelisin parhaat palat juodessani olutta baarissa.

Jos kirjassa on jokin juoni, se on sensuurin ja ahdasmielisyyden ajan kuvaaminen ja pyrkimys puhaltaa rajoja rikkovaa, anarkistista ulottuvuutta uudelleen henkiin soittolistojen, tähdenmetsästysohjelmien ja autotunen maailmaan. Kunhan samalla vain muistetaan toistella, että verotus ja säädökset ovat kamalinta maailmassa.

Tekijät haluavat myös sanoa, että punk ei ollut kovin merkittävä murros. Sitä tärkeämpää oli suomenkielisen rock-lyriikan kehittyminen. Totta kai Juicen, Kontran, Virtasen, Sliippareiden ja muiden suomeksi tehdyt jutut olivat merkittäviä, hauskoja, räävittömiä, nokkelia ja inspiroivia. Ilman niitä myös punk olisi ollut Suomessa hieman toisenlainen ilmiö. En kuitenkaan jaa tekijöiden käsitystä siitä, että tämä puoli olisi jotenkin unohdettu suomirockin historiankirjoituksesta.

Heillä on ansionsa myös rajojen rikkomisessa, mutta kun toistamiseen päivitellään Samantha Foxin esiintyneen täysin playbackina, niin kirjasta leimahtaa ummehtunut tuoksu. Rajoja pojat osasivat rikkoa, mutta nykypäivän yhteiskuntakriitikoiksi heistä ei ole. En ole vakuuttunut, että he olivat sitä edes 1970-luvulla. Sen sijaan he olivat nokkelia touhuajia, joiden tekemisistä riitti huvia ja inspiraatiota monille.

Lisäksi tekijät unohtavat mainita, etteivät he ole tuoneet paljoakaan musiikillisesti kiinnostavaa tai oivaltavaa lisää suomalaiseen populaarimusiikkiin. Musiikillisesti Kontra oli vitsi, jonka teho oli hyvissä lyriikoissa ja hyvin valituissa toisten tekemissä biiseissä. Sleepy Sleepersin asenne oli alkuaikoina rajoja rikkova myös musiikillisesti ”antaa mennä vaan” -hengessä, mutta ei yhtyettä tulla muistamaan musiikillisista ansioistaan. Tämän he tietävät itsekin. Siksi omaa erinomaisuutta voi korostaa vain tekemällä kirjan rajojen rikkomisesta ja vaikenemalla musiikista.

Tämän sanottua haluan korostaa, että lapsuuteni meni Sliippareita kuunnellen, ja pidän yhtyeestä vieläkin. Lapsena kuulin Kontraa vain satunnaisesti (tietenkin Jerry Cotton ja Aja hiljaa isi), mutta myöhemmin ostin yhtyeen koko Love-tuotannon sisältävän cd:n (Suurimmat iskut).

Kirjalla ei ole järkevää rakennetta, vaan se on koostettu sekalaisista muisteluista yhdistettynä tekijöiden paikoin pikkusieluiseen itsetehostukseen. En tiedä, miksi mukana on vaikkapa arvostelua siitä, mikä artisti on autenttinen bändi ja mikä kaupallinen brändi. Sleepy Sleepers on bändi ja Baccara on brändi. Tekisi mieli kysyä, mitä sitten on Valtosen Leningrad Cowboys. Vastaus: musiikillisesti täysin yhdentekevä, mutta kaupallisesti taitavasti toteutettu vitsi.

Muutamat anekdootit ovat painopaperin arvoisia ja jos oikein tsemppaa, niin jutustelun kautta pääsee hahmottelemaan 1970-luvun ilmapiiriä. Selvää on, että kirjoittajat ovat olleet pitkään aitiopaikalla näkemässä, kokemassa ja tekemässä suomalaisen populaarimusiikin kannalta kiinnostavia ja tärkeitä asioita. Harmi vain, ettei kavereilla ole ollut kärsivällisyyttä hioa käsikirjoitusta.

Lukisin paljon mieluummin huolellisesti tehdyn kirjan Sleepy Sleepersistä tai Moog Konttisen urasta. Se kuitenkin vaatisi kirjoittajan, joka koostaisi näistä repaleista koherentin kokonaisuuden, heittäisi harhailevat maan ja taivaan välillä liikkuvat jorinat pois ja antaisi tekijöistään moniulotteisen kuvan. Tämä on valitettavan hätäisesti  ja huolimattomasti kyhätty teos.

Kovin valkoinen rokkipianisti

Pienen työn palkkioon kuului Rick Braggin kirja Jerry Lee Lewis: Omin sanoin (2015) – yli viisisataasivuinen mötkäle, jossa käydään läpi vuonna 1935 syntyneen Lewisin elämää alusta nykypäivään.

Lukiossa luin miehen uraa käsittelevän Nick Toschesin teoksen Helvetin tuli: Jerry Lee Lewisin tarina. En muista siitä paljoakaan, joten vertailua on turha odottaa. Sen verran voi sanoa, että Toschesin kirja on lyhyempi, Braggin teos on tarpeettoman pitkä. Täytyy lukea melkein sata sivua ennen kuin Jerry esiintyy ensimmäistä kertaa kirkossa. Siihen mennessä isä on ollut pariin otteeseen vankilassa ja isoveli on kuollut.

Jos haluaa fiilistellä rauhassa ja pitkään, ei kirjan pituudessa ole mitään ongelmaa. Jos pöytien ja lattioiden lukupinot kasvavat kasvamistaan, toivoisi hieman kompaktimpaa käsittelyä.

Braggin ote on tarinallinen ja kaunokirjallinen. Itse olisin toivonut enemmän tutkivaa ja kulttuurihistoriallista otetta, vaikka sitä onkin mukana jonkin verran. Silti on annettava tunnustus tekijälle. Bragg on tehnyt suuren työn, jossa yhdistyvät Jerry Leen omat muistelut ja muut lähteet.

Suuria vaikuttajia Lewisin musiikkiin ovat esimerkiksi Jimmie Rodgers, Hank Williams ja Moon Mullican. Ylipäätään etelän musiikkiperinteet ja kirkoissa laulettu musiikki loivat edellytykset Lewisin tyylille, jossa pianolla pistettiin perinteisiin vauhtia ja boogiewoogieta.

Lewis soitti jo teininä klubeilla ja ilotaloissa, joissa 50-luvulla oli yleensä elävää musiikkia. Kun näistä vaiheista päästään yli, kirja lähtee käyntiin. Lewis käy koesoitossa Sun-yhtiölle, mutta pomo Sam Phillips ei ole paikalla. Phillips kuitenkin kiinnostuu Lewisista ja pian ”Crazy arms” soi juuri oikeassa radio-ohjelmassa. Lewis soittaa vastahakoisesti Carl Perkinsin kappaleella ”Matchbox”, tapaa Elviksen ja jammailee kimpassa näiden ja Johnny Cashin kanssa. Tästä jamista tuli Million Dollar Quartet.

Teoksessa käydään läpi enemmän ja vähemmän tutut käännökset, skandaalit ja tempaukset. Useimpiin niistä teos ei tuo kovin paljon uutta. Esimerkiksi siihen, kun Lewis laittaa pianon palamaan, jotta Chuck Berryn olisi pääesiintyjänä tajunnut Jerryn olevan rokin kuningas. Omien sanojensa mukaan Jerry kommentoi lavalta poistuessaan Berrylle: ”Teehän perässä, Chuck”, mutta legendan mukaan se kuului näin: ”Teehän perässä, nekru.”

Kirja myös kertoo, mistä Lewis sai lisänimensä Killer. Se ei kuulemma tullut hurjasta lavashowsta, vaan siitä, että koulussa hän melkein tappoi opettajan käsirysyssä. Itseni kaltaiselle amatöörille uutta oli Lewisin sekoilu Gracelandin porteilla hieman ennen Elviksen kuolemaa.

Jerryn uskonnollisuuden käsittely kulkee läpi tarinan. Karismaattisen kristillisyyden henkilökohtaista uskon kokemusta korostavassa ympäristössä kasvanut Lewis on kamppaillut uskonsa kanssa läpi elämänsä. Kun soittaa paholaisen musiikkia, ei voi tietää taivaspaikastaan. Jos on vähintään musta lammas tai pahimmassa tapauksessa paholaisen sanansaattaja, kristillisen kosmologian sisäistänyt ajaa itsensä ristiriitojen pariin. Tätä ristiriitaa Lewis ei ole koskaan ratkaissut. Hän odottaa rankaisevan Jumalan ratkaisua.

Lisäksi kirjassa käsitellään yllättävänkin paljon Jerry Leen serkkua, helluntailaissaarnaaja (ja televisiosaarnaaja) Jimmy Swaggartia, joka on tavallaan Lewisin peilikuva: jos Jerry Lee on paha poika, jonka julkisivu kätkee vakaumuksellisen kristityn, Jimmy on uransa puolesta kristitty, joka tykkää peuhata prostituoitujen kanssa.

Yksi kirjan ongelmista on se, ettei Lewis ole legendan statuksestaan ja vivahteikkaasta elämästään huolimatta kovin kiinnostava henkilö. Ei edes silloin kun hän alkoi uransa huipulla seurustella 13-vuotiaan sukulaisensa kanssa. Briteissä lehdistö teki tapauksesta skandaalin ja se alkoi vaikuttaa Lewiksen uraan myös Yhdysvalloissa, jossa asiasta ei ollut aikaisemmin noussut sen suurempaa haloota. Hänen elämänkulussaan on jonkin verran kiinnostavia aineksia (päihteet, aseet, seitsemän avioliittoa, kuolleita lapsia, verovälttely, satunnainen väkivaltaisuus jne.), mutta hänellä ei ole paljoakaan kiinnostavaa sanottavaa mistään muusta kuin itsestään (jos siitäkään).

Kiinnostavinta on oikeastaan lukea 50-luvun rokkitähtien keskinäisistä suhteista ja sen aikaisesta yhteiskunnasta tästä perspektiivistä. Kiinnostavaa on myös se, miten nopeasti Jerry Leen ura nuupahti. Muutamien hittien jälkeen levy-yhtiö Sun ei panostanut erityisen voimakkaasti artistiin, radiokanavat eivät pyöritelleet maestron ralleja eivätkä lauluntekijät tarjonneet sävelmiään artistille entiseen malliin (Otis Blackwell oli muutamien Lewis-hittien takana). Lisäksi rokkareiden tilalle alkoi tulla 1960-luvun alkaessa nöösimpiä poppareita ja surf-musiikkia esittäviä yhtyeitä.

Lewis toki jatkoi soittamista ja keräsi yleisöä. Ajan myötä hänestä tuli legenda, mutta uran alkuajan veroisia hittejä hänelle ei enää tullut. Poikkeuksena hänen versionsa Big Bopperin vuoden 1958 kappaleesta ”Chantilly lace”, joka julkaistiin Lewisin versiona vuonna 1972. Lähinnä mies seilasi pillereiden ja halvan viskin voimalla läpi showbisneksen ja jatkuvan keikkailun. Naisia kaatui ja vaimot vaihtuivat. Jerry Lee on menneen ajan mies, joka rakastaa äitiään, ei osaa elää ilman vaimoa, mutta ei myöskään osaa arvostaa kumppaneitaan.

Teoksessa piirtyy kuva artistista, jolle tien päällä oleminen on lähes pakonomaista. Itseään voisi säästää, ottaa rennommin ja tienata vähintään yhtä paljon. Sen sijaan Jerry Lee kiersi kiertämistään niin areenoilla kuin räkäisissä kaljakuppiloissa ikään kuin pysähtyminen olisi vaarallista. Rahaa tuli välillä paljon, mutta elämäntyyli oli tuhlaileva. Miehen sekoiluja kirjataan ylös toisensa jälkeen, ja lukija miettii, missä määrin kyse oli amfetamiinista ja alkoholista. Vai onko niin, että Lewis on niin monen muun tähden tavoin luonteeltaan lyhytpinnainen typerys?

Vaikka Lewis saa kertoa kirjassa omat versionsa tapahtuneista, hänestä ei silti muodostu mitenkään miellyttävää kuvaa. Oikeastaan sitä Jerry Lee ei edes tavoittele. Ilman musiikkiaan, soitto- ja esiintymistaitoaan hän olisi ehkä päätynyt vankilaan tai kuollut nuorena.

Tähän liittyy myös pienimuotoinen ammatillinen huomio. Jos eräät kognitiivisen uskontotieteen edustajat ovat esittäneet, että kaikkitietävän ja kaikkialle näkevän olion ajatteleminen voi motivoida ihmisiä toimimaan moraalisesti verrattuna siihen, ettei usko kenenkään olevan näkemässä, Jerry Lee tarjoaa vasta-argumentin. Lewis nimittäin korostaa, ettei kadu juuri mitään, mitä on ihmisille tehnyt, sillä kyse on loppujen lopuksi hänen ja Jumalan välisestä asiasta. Kaikkivaltias on siis oikeutus sille, ettei moraalista (toisia ihmisiä kohtaan) tarvitse välittää.

Loppujen lopuksi Lewisilla on melko vähän suuria biisejä. ”Whole lotta shakin going on”, ”Great Balls of Fire”, ”Breathless”, ”High school confidential”, ”It’ll be me” ja ”Crazy arms”. Siinä niistä on suurin osa. Tosin kaiken maailman keskinkertaiset koverit muuttuivat Jerry Leen käsittelyssä omintakeiseksi pianoboogieksi, jota voin kuunnella pitkään kyllästymättä. Kirjassa muuten kerrataan jo Toschesin teoksessa kerrottu tarina ”It’ll be me”-kappaleen tekstin synnystä. Se on hauska vessajuttu, jota en toista tässä.

Lewisin nimittäminen kovimmaksi valkoiseksi rokkipianistiksi ei liene kovin kontroversiaalista. Ainakin se jättää avoimeksi ajatuksen siitä, että Little Richard saattaisi olla kaikkein kovin rokkipianisti jollakin kriteerillä, vaikka teknisesti ja oman soittotyylin luojana Lewis taitaa olla parempi.

 

”On pitkä aika siitä kun mä rokkasin”

Kirjastovisiitillä matkaan tarttui Janne Salmen tuore kirja Rockin’ is our business: 30 vuotta suomalaista rock’n’roll -elämää 1982–2012. En tiedä, mikä on osuva kirjan määritelmä, mutta tätä pidän lähinnä kirjan kansiin laitettuna hengästyttävänä listana muistiinpanoja siitä kaikesta, mitä rokkarikuvioissa tapahtui keikkarintamalla mainittuina vuosina. Sellaisena se tarjosi mahdollisuuden tutustua tapahtumien kirjoon ja muistella niitä muutamia, joissa itse oli mukana.

Pohjanmaalla tuli käytyä kaikenlaisilla kotimaisten bändien klubikeikoilla, mutta teos keskittyy ensisijaisesti ulkomaisiin keikkavieraisiin (vaikka ruotiikin pääkaupunkiseudulta parin paikallisen bändin keikkoja vuosi toisensa perään).

Salmi listaa esimerkiksi kaikki Valkeakosken Vuolteensillalla järjestetyt Rock’n’Roll Jamboreet, joiden varhainen konsepti oli selvä: yksi tai kaksi ulkomaista esiintyjää, pari kotimaista, levymyyntiä ja kaljapäissään olevia rokkareita. Tyypillisesti bileet eivät rajoittuneet yhteen genreen, vaan sopivalla yhdistelmällä paikalle houkuteltiin teddyjä, 50-luvun rockin ystäviä, psychobillyjä ja neorockabillyn kuuntelijoita. Pohjanmaalta järjestettiin tilausajo, joka poimi Tampereelta kyytiin lisää porukkaa, valitettavan usein myös skinheadejä.

Omalta kohdaltani olennaisia ovat vuodet 1989–1991, aika ennen täysi-ikäisyyttä.

Ensimmäinen jamboreeni oli kesällä 1989. Viisitoistavuotiaalle tapahtumassa oli ihmettelemistä. Levyjen ostelu oli yksi kohokohta, koska muutoin olin postimyynnin varassa. Nyt pääsi koskettelemaan ja näkemään fyysiset teokset. Pääesiintyjänä oli Suomessa tiuhaan vieraillut brittiläinen Restless, joka saapuu myöhemmin tänä vuonna Suomeen jo toiseen kertaan.

Seuraava kerta osui vuoden 1990 talveen. Nyt pääesiintyjänä oli brittiläinen Stargazers, joka oli julkaissut harvinaisuudeksi muodostuneen pitkäsoittonsa jo vuonna 1982. Yhtyeen jive’n’jump rokettirolli ei ollut tehnyt minusta fania, mutta taas piti päästä keikalle, josta toki pidin.

Keväällä vetonaulana oli alan klassikko The Polecats. Yhtye oli tehnyt juuri uuden levyn usean vuoden tauon jälkeen. Kävin keikan aikan eturivissä ja jossain vaiheessa esiintymistä Morrisseyn luottokitaristina tunnetuksi tulleen Boz Boorerin kitara kolahti päähäni. Onneksi ei sattunut. Tuo keikka jätti mukavat muistot vuosikausiksi.

Tässä välissä The Cramps esiintyi Provinssirokissa, vaikka se ei kirjan sivuille ylläkään. Pääsin näkemään yhtyeen soundcheckin edellisenä päivänä ja itse keikka oli ikimuistoinen. Jossain on se c-kasetti, johon myöhemmin nauhoitin radiosta soitetun keikan.

Heinäkuun lopulla tuli taas keikkamatka. Nyt pääesiintyjänä oli neorockabillyn kärkeen kuuluva brittiläinen Long Tall Texans, joka ei pettänyt. Paljon en keikasta muista, mutta paikalla olin, ja edelleenkin kuuntelen yhtyettä mielelläni. Yhtye on käynyt Suomessa monesti myöhemminkin, mutta ei ole osunut kanssani samaan paikkaan lukuun ottamatta kesää 2006, jolloin matkasin bändin kanssa samassa Ryan Airin koneessa Tampereelta Lontooseen.

Kesä päättyi siihen, että elokuun lopussa brittiläinen psychobillyn kärkinimiin lukeutuva Guana Batz esiintyi jopa Seinäjoella. En kuitenkaan yrittänyt k-18 -ravintolaan, mutta kävelin paikan ohi keikan ollessa käynnissä. Katsoin ikkunan läpi, että siellä ne soittavat. Pääsin kuitenkin näkemään bändin Vuolteensillalla. Tuolloin tuore albumi Electra Glide in Blue oli hallussa ja keikka täytti odotukset.

Lokakuun lopulla tuli vielä mahdollisuus nähdä legendaarinen The Meteors. Psychobillyn ehdoton klassikko oli kovassa vedossa. Yhtye oli juuri julkaissut yhden monista livelevyistään – Life Styles of the Sick and the Shameless: Live III. Ostin sen muistoksi, joskaan en paikan päältä. Nimikirjoitukset kävin hakemassa keikkalippuun, jonka säilöin bändin merkittävimmän ep:n ”Meteor Madness” sisäpussiin.

Jos vuosi 1990 oli kiireinen rokkivuosi, niin seuraavakin alkoi lupaavasti. Heti helmikuussa Vuolteensillalla oli esiintymässä parasta mahdollista (psycho)billya: hollantilainen Batmobile. Mukana oli myös tuolloin vielä useimmille tuntematon yhtyen, tanskalainen Nekromantix.

Nekromantixin ensimmäisen levyn (Hellbound) olin ostanut tamperelaisesta Daddy Cool -levykaupasta, mutta keikasta en innostunut. Soitto puuroutui, mikä tuntui olevan ongelmana myös 20 vuotta myöhemmässä Ruisrockin keikassa. Sen sijaan Batmobilen kolina oli juuri niin toimivaa kuin saattoi odottaa. Edelleen jaksan kuunnella bändin levyjä muutenkin kuin nostalgian siivittämänä, ja tämä ei päde kovin moneen alan bändiin.

Kesällä tuli mahdollisuus päästä Stray Catsin juhannuskeikalle, sillä bändi oli buukattu kaikista maailman mahdollisista paikoista Keski-Suomessa sijaitsevan Saarijärven Ahvenlampirockiin. Pieneen autoon lastattiin viisi ihmistä ja Soinissa pysähdyttiin kahville. Paikalliset kysyivät saman tien: ”Ootteko joku bändi?” Festivaalialueella kaljatelttaan ei ollut ongelmia päästä sisään alaikäisenä, mutta en muista, ostinko yhtään olutta. Ehkä join yhden. Kuuntelin kuitenkin tovin Zeppeliiniä reggae-versioina esittänyttä Dread Zeppeliniä. Stray Catsin keikasta pidin kovasti. Se oli ensimmäinen (toistaiseksi kahdesta) kerrasta. Kokemusta hieman häiritsi takana seisoskellut ja joraava nainen, jolta puuttuivat housut.

Vielä samana vuonna joulukuussa suuntasin nokan kerran Vuolteensillalle, jossa esiintyi legendaarinen, jo vuonna 1970 perustettu Crazy Cavan. Tämä on ainoa kerta, kun olen nähnyt Suomessa moneen otteeseen vierailleen bändin. Vaikka en mikään teddyboy koskaan ollutkaan, olin otettu keikasta.

Vuosi 1991 ei ollut aivan yhtä aktiivinen kuin 1990, mutta kyllä tuostakin muistoja saa vuoltua. Osasyynä on se, että jamboreita järjestettiin vuonna 1990 enemmän ja niiden pääesiintyjät puhuttelivat teiniä.

Vuonna 1992 en muistaakseni osallistunut yhteenkään rokkijamboreeseen. Niitä järjestettiin vähemmän, sillä Vuolteensillan bilepaikka poltettiin kesällä. Suosikkini The Cramps vieraili kesän aikana Tavastialla ja Ilosaarirokissa. Jälkimmäistä pohdin pitkään, mutta jostain syystä vaaka kallistui kotiin jäämisen kannalle. Tiesin toki jo tuolloin, että myöhemmin kaduttaa.

Ehkä suurin syy rokkipippaloiden skippaamiseen oli valtava innostus toisenlaiseen musiikkiin. En kuunnellut yhtä antaumuksellisesti billybändejä. Sen sijaan garagerokki ja kaikenlainen sitä läheltä liippaava outsider music (Hasil Adkins, Legendary Stardust Cowboy jne.) tuntuivat kiinnostavammilta. Enemmän aikaa vietin tutustuen uusiin suosikkeihini, kuten Nick Cave and the Bad Seeds, Sonic Youth, Pixies, Bad Religion, CMX, ja Dead Kennedys. Silti kuunnelluimpiin levyihin kuului billykuvioiden marginaalissakin olleet kotimaiset albumit, kuten Garbagemenin ”Nobody Move Nobody Get Hurt” ja Tom Cat Rebelsin ”Tom-a-bility”.

Salmen teoksen lukeminen aiheuttaa muistojen lisäksi myös tunteen siitä, että olisi pitänyt olla aktiivisempi ja ennakkoluulottomampi. Miten hienoa olisi ollut nähdä loistavat Blasters ja Paladins. Mikä kuriositeettiarvo olisi Screaming Lord Sutchin keikalla – sitä sentään harkitsin vakavasti. Suomessa kävi tuohon aikaan merkittävä määrä 1950-luvun suuruuksia, jotka olisi ollut hienoa nähdä: Johnny Cash, Bo Diddley, Jerry Lee Lewis, Little Richard, Chuck Berry, Carl Perkins ja Wanda Jackson, noin niin kuin esimerkiksi suurista nimistä. Pienellä vaivalla olisi nähnyt myös sellaiset vähemmän tunnetut hienot artistit kuten Jack Scott, Johnny Carroll, Ronnie Dawson ja Sonny Burgess.

Kirjassa mainitaan myös myöhempiä näkemiäni keikkoja, mutta tässä kuvattu aikaväli kuvaa yhtä, aika mukavia muistoja sisältävää osaa intensiivisistä teinivuosista.

Miten radiojuontaja välttää tyhjänpuhumisen?

Viime aikoina olen selaillut iltaisin vanhoja Soundeja. Niitä on kertynyt pino, jonka korkeus on noin puolitoista metriä. Suurin osa on vuosituhannen vaihteen molemmilta puolilta, ajalta, jolloin äitini sai niitä sivutyönsä vuoksi ilmaiseksi. Olen hakenut niitä vaatekomeron perukoilta muutaman kerrallaan.

Joulukuun 2001 numerossa on Love recordsin perustajana tunnetun Otto Donnerin haastattelu. Siinä hän toteaa radioiden soittolistoihin liittyen, että ”lähden kyllä siitä, että radiotoimittaja on oman alansa erikoismies tai -nainen, jolla on omat kiintymyksensä.” Tämä sai minut miettimään ja muistelemaan radionkuuntelua ja soittolistoja.

Vaikka kuuntelen radiosta valikoituja ohjelmia, lopetin aktiivisen kuuntelun pian Yle X:n tultua aalloille. Syynä ei ollut musiikki – tulihan sen soittolistalta työn lomassa siedettävää kamaa Kolmannesta naisesta muihin päivän perusjuttuihin. Lopetin siitä syystä, etten jaksanut kuunnella juontajien juttuja. Ne tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.

Olin tietysti ajautumassa pois kanavan kohderyhmästä, mutta en pitänyt itseäni vähän yli 25-vuotiaana niin aikuisena, etten olisi voinut kuunnella nuorisolle kohdennettua kanavaa. Eihän Radiomafiankaan aikana nuorille kohdentaminen ollut sama kuin debiili tyhjäpuhuminen.

Tärkeämpää oli, ettei juontajilla ollut mitään sanottavaa mistään. Heillä ei ollut työnsä puolesta mitään intohimoa mihinkään asiaan. Riitti, kunhan he jutustelivat jotain siihen asti kunnes soittolistalta tuli seuraava raita.

Kuuntelijana väitän, että tämä on musiikkia soittavilla radiokanavilla olennaista: juontajalla täytyy olla jotain sanottavaa, ja jos hän valitsee itse musiikin, hänen on vaikea olla pelkkä tyhjänpuhuja. Lisäksi juontaja paljastaa jotain itsestään valitsemalla musiikin.

Kun juontaja profiloituu tätä kautta ja puhuu myös niistä asioista, joista hän välittää, on kuulijan helpompi luoda suhde koko kanavaan. Tämä esimerkiksi Yle X -kanavalta jäi tajuamatta. Vaikka kuulin päiväkausia jonkun Peltsin puhetta, en tiennyt alkuunkaan, mistä musiikista hän pitää tai mistä muista asioista hän on kiinnostunut – paitsi puhevirran ylläpitämisestä.

Itsensä esille tuomisessa voi mennä liiallisuuksiin. Radiojuontajan on varmasti syytä välttää tiettyjä aiheita. Musiikki ei kuitenkaan ole välteltävä aihe. Parhaat radio dj:t ovat olleet niitä, jotka osoittavat kiinnostuksensa musiikkiin. Riippumatta siitä, olenko itse jakanut heidän mieltymyksensä.

Kokemukseni, joka juontaa Otto Donnerin haastattelun aikoihin, oli niin voimakas, etten ole sen jälkeen päässyt sinuiksi edes soitettavan musiikin oman intohimonsa perusteella valitsevien radiotoimittajien kanssa. En, vaikka niitä tutut ovat satunnaisesti suositelleet. En, vaikka Areenan kautta satunnaisesti kuuntelen Bluesministeriä ja Kantritohtoria.

 

Yleisradion uusliberalisoituminen ja mafiasukupolvi

Pieni kierros Akateemisen kirjakaupan kesäalessa tuotti tulosta. Käteen jäi pari kirjaa. Yksi niistä oli Yleisradion taloustoimittajana 26 vuotta työskennelleen Seppo Konttisen kirja Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta (2012).

Kirja lataa täyslaidallisen anekdootteja ja esimerkkejä siitä, miten Yleisradio muuttui vähän kerrallaan uusliberalististen oppien ja uuden julkishallinnon dogmien mukaisesti johdetuksi instituutioksi. Erityisen kovan käsittelyn saa Yleisradion johtajana 2005–2010 toiminut Mikael Jungner – eikä muun mielikuvani perusteella ole syytä epäillä Konttisen perusväittämien kohdallisuutta, vaikka tekijälle on jäänyt hampaankoloon aika paljon tähteitä.

Tarina menee kuitenkin ajassa taakse päin. Konttinen kertoo, miten digihuuma puskettiin läpi tavalla, joka ei hyödyttänyt Yleisradion omistajia (”kansaa”), vaan yrityksiä. Yleisradiolle se meni kalliimman reitin kautta. Hän selvittelee, miten Lipposen 1990-luvun puolivälin hallituksen aikainen uusliberaali politiikka, yksityistämisvimma ja kyseenalaistamattoman aseman saanut kilpailuttaminen ulottui myös Yleisradioon ja Jungnerin aikana jopa sen ruokalatarjontaan, joka oli ennen Yleisradion työntekijöiden omistuksessa. Se vain vahvistaa käsitystäni tuon ajan hallituksesta ja Lipposen kauaskantoisista saavutuksista.

Muutoin Kontinen käsittelee myös erilaisia Yleisradion johdon esittämiä uhkauksia, syytöksiä ja sensurointipyrkimyksiä, erityisesti silloin kun juttuaiheiden kohteena on ollut joku talousvaikuttaja, jonka suhde yhtiön johtoon on ollut kiusallisen läheinen.

Lisäksi Konttinen listaa esimerkkejä Yleisradion suomettumisesta, siitä, että kriittisesti tai edes realistisesti Neuvostoliittoa käsittelevät ohjelmat hyllytettiin. Tämä on mielenkiintoinen seikka, koska se tuo lisävaloa siihen, missä suomettumista esiintyi. Näyttää siltä, että korkeimmassa politiikassa ja julkisrahoitteisessa Yleisradiossa näin oli, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomat kritisoivat Neuvostoliittoa melko suorasanaisesti vuodesta toiseen. Meillä oli tässä mielessä vapaa lehdistö, mutta ilmeisesti ei vapaata Yleisradiota.

Kiinnostavaa on se, että kaksi kertaa mainittu Jari Lahti tulee esiin myönteisessä valossa miehenä Yle Areenan (ja elävän arkiston) – Jungnerin alaisena – ja vuonna 1998 perustetun Yle Puheen takana tai kyljessä. En tunne Lahden tekemisiä, mutta kuluttajana olen sitä mieltä, että Areena ja Puhe ovat Ylen onnistuneimmat siirrot Radiomafian perustamisen jälkeen.

Kirjalla on oma tyyli. Sen on kirjoittanut ikäihminen, jonka ei tarvitse pelätä työpaikkansa tai urakehityksensä puolesta. Tyyli on paikoitellen myös sen suurin ongelma. Teos on nimittäin sen tason tilitys, joka tuntuisi sisältävän myös henkilökohtaista katkeruutta, ettei ulkopuolinen voi aina olla täysin vakuuttunut tekijän uskottavuudesta kaikissa yksityiskohdissa. Pääosin oletan, että suuret linjat pitävät paikkansa. Paikoin olisi toivonut tekijän myös sanovan, mikä piikittelyn kohteessa oli vialla ja mikä olisi ollut se parempi ratkaisu (ja miksi). Ongelmista huolimatta sisäpiiriläisen tulkintaa tapahtuneista on todella kiinnostava lukea.

Kirjan yksi kiinnostava, joskin varsin suppea pohdinta liittyy Yleisradion toistuvasti epäonnistuneisiin pyrkimyksiin tavoittaa nuoret. Tämä on onnistunut kunnolla silloin kun Radiomafia eli ja hengitti. Vuonna 1990 perustetusta Radiomafiasta tuli ainakin minulle ja monille ystävilleni aikansa keskeisin sivistäjä kirjastojen ohessa. Voisikin puhua mafiasukupolvesta. Olen myös lamasukupolvea, enkä luultavasti olisi kirjoittanut väitöskirjaani käyttämällä aineistona 1990-luvun laman työttömien kirjoituksia, ellen olisi osa sitä. Paljon enemmän olen kuitenkin mafiasukupolvea.

Itselleni Radiomafia tarjosi yhden keskeisen väylän musiikkiin aikana ennen internetiä. Miettisen Räkärodeo oli kaikkein tärkein yksittäinen ohjelma, joka täytti keskiviikkoillat. Kun täytin 18 vuotta, en mennyt baariin oluelle, koska radiosta tuli Räkis. Tunnin mittainen Marginaali oli toinen keskeinen ohjelma, jonka profiili täydensi Räkärodeota mainiosti.

Kuuntelin usein toisella korvalla myös arkiset musiikkilähetykset (Rockmafia?, Upteekki?), joissa mentiin valtavirtaisempaan suuntaan, ennen kuin liimauduin radion ääreen illan erikoisohjelmien ajaksi. Tutti frutti tarjosi 50-luvun rokkia, Ulvovat sudet bluesia, Kantrispagetti kantria ja lähigenrejä, Metalliliitto heviä, Avaruusromua kokeilevaa sekoilua, Ilmestyskirja (enimmäkseen kotimaista) uutta punkkia, Lontoo Lontoo syvempiä raportteja Brittien musiikkimaailmasta. Sitten oli se maailmanmusiikin ohjelma, jonka nimen olen unohtanut, olisiko ollut Kauriin kääntöpiiri. Sunnuntaisin tuli kuunneltua satunnaisesti myös top40 listaohjelmaa, johon minua joskus haastateltiinkin. Ja niin edelleen. Musiikkia rakastavat teinit – oletteko kateellisia ohjeistetusta tarjonnasta?

Toki nyt on enemmän materiaalia saatavilla, YouTubet ja Spotifyt, mutta ne eivät suoraan korvaa hyvin toimitettua radio-ohjelmaa.

Radiomafia ei rajoittunut musiikkiin. Sieltä tuli kuunneltua kaikenlaisia puheohjelmia. Alivaltiosihteeri, Koe-eläinpuisto, Timanttien jäljillä, Eldorado, aamuohjelma ja mitä niitä oli. Ainoa ärsyttävä oli perjantai-illan Salovaaran juontama show, jossa lähetettiin ”lärveisiä” sinne sun tänne, mutta muistan kuunnelleeni tohkeissani arki-illan puheohjelmaa. Mieleen on jäänyt se (Eldorado?), jossa selvitettiin kerran pitkään Malleus Maleficarumin ja laajemmin noitavainojen historiaa.

”Se on isä!”

Ankea lapsuus ja vaikea isäsuhde – siinäkö selitys, miksi ihmisistä tulee ateisteja? Suunnilleen näin voidaan tiivistää Paul C. Vitzin näkemys teoksessa Faith of the Fatherless: The Psychology of Atheism. Se ilmestyi vuonna 1999, mutta vuonna 2013 julkaistiin uudistettu laitos, jossa on mukana uuden esipuheen lisäksi esimerkiksi lyhyt uusateismia käsittelevä osio.

Teoksessa kehitetään psykologista teoriaa ateismista. Sen mukaan varhainen isän menetys tai huono isäsuhde on ateisteilla toistuva – joskaan ei välttämätön – piirre. Vitz ankkuroi lähestymistapansa Freudiin. Jos yhdessä freudilaisessa tulkinnassa uskonnollisuuden alkuperänä on isänmurha ja sen katuminen, joka johtaa isän tahdon sisäistämiseen ja projisoimiseen Jumalaan, Vitzin mukaan kapina isää vastaan on ateismin alku.

Vitz ei argumentoi tilastoilla vaan esimerkeillä. Hän tarkastelee tunnettujen ateistien elämäkertoja ja vertaa niitä ”kontrolliryhmään”, saman aikakauden teisteihin.

Se lähtökohta, että tarkastellaan tunnettujen ateistien isäsuhteita ja pohditaan, millainen vaikutus niillä on katsomuksellisiin käsityksiin, on sinänsä kiinnostava. Yritys esittää tämän pohjalta yleinen teoria ateismista ja uskonnonvastaisuudesta venyttää uskottavuuden rajoja. Vitz toteaa kirjan lopussa, että ateismia tuottavat muutkin tekijät biologisista kulttuurisiin, mutta hän on keskittynyt yhteen mielestänsä keskeiseen.

Vitz ei perustele, miten käsiteltävät henkilöt ovat valikoituneet. Lista on pitkä ja melko relevantti painottuen 1700-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, mutta siitä puuttuvat esimerkiksi ateismiansa julistanut Markiisi de Sade ja Charles Darwin, joka kiisti olevansa ateisti mutta täyttää Vitzin käyttämän analyyttisen määritelmän.

Käsittely on paikoin anekdoottimaista. Jos ateistin elämästä ei löydy varhaista isän kuolemaa, sieltä löytyy ”heikko” isä, joka tulee todistettua verrattain satunnaisella lainauksella tai anekdootilla. Kontrolliryhmässä pätee sama: anekdootti riittää perustelemaan hyvän isäsuhteen.

Jaan Vitzin kanssa ajatuksen siitä, että ateismi ei ole vain huolellisen ja rationaalisen pohdinnan tulos, vaikka moni ateisti niin asiansa esittääkin. Mutta tätä mieltä oli jo vaikkapa Nietzsche.

Kiinnostava esimerkki on Richard Dawkins, joka vetoaa järkeen ja luonnontieteeseen ateismin perustana, mutta on suuri houkutus tulkita niin, että hänen uskonnonvastaisuutensa intensiteetti perustuu kielteiseen lapsuudenkokemukseen katolisen papin hyväksikäytön uhrina.

Uudessa painoksessa on siis mukana Dawkins ja muut ”uusateistit”. Dennettin osalta Vitz esittää, että hänen isänsä kuoli onnettomuudessa Danielin ollessa hyvin nuori. Hitchensistäkin saadaan kaivettua etäinen isä, vaikka oman arvioni mukaan tulkinta on tendenssimäinen sen perusteella, että olen lukenut Hitchensin muistelman (Hitch-22), joka on myös Vitzin pääasiallinen lähde.

Sam Harrisin isäsuhteesta ei löydy mitään vikaa, ehkä siksi, ettei julkista aineistoa ole riittävästi. Se ei kuitenkaan Vitzin mielestä romuta teoriaa, vaan on yksinkertaisesti poikkeustapaus. Samaan kastiin menevät Karl Marx ja Denis Diderot.

Vitzin lähestymistavassa on (edellä mainittujen lisäksi) ainakin kuusi kauneusvirhettä. Niistä ensimmäinen on se, ettei hän erottele uskonnollisesti välinpitämätöntä tai verrattain myönteistä ateismia uskonnonvastaisesta ateismista. Hän kirjoittaa ateismista ja määrittelee sen kannaksi, jossa hylätään uskomus yhdestä Jumalasta, joka ylittää maailman ja johon ihmisillä on henkilökohtainen suhde. Käytännössä hän kuitenkin kirjoittaa uskonnonvastaisista kannoistaan tunnetuista ateisteista. Tämä aiheuttaa sekaannusta, ehkä tarkoituksellisesti, sillä näin argumentti laajenee uskonnonvastaisesta ateismista kaikkiin, jotka täyttävät ateismin määritelmän. Samalla uskonnollisuus normalisoidaan, mikä vaikuttaa olevan Vitzin teoksen piiloviesti.

Toinen ongelma on se, että todistusaineisto perustuu valikoituihin yksilöihin. Hän ei käy läpi sosiologista tutkimusta ja tilastoja aiheesta. Hänellä on yksi viite tilastoon vuodelta 1932. Sen mukaan Yhdysvalloissa uskonnonvastaisten järjestöjen jäsenillä on suhteellisesti muuta väestöä enemmän varhaisia isänmenetyksiä tai huonoja isäsuhteita. On huono signaali, ettei Vitz tuo esiin tuoretta aineistoa – mahdollisesti siksi, ettei teoria saisi sieltä tukea. Tulkintaa siis venytetään yksilöistä koko ilmiön tulkintaan ilman tilastojen tarkastelua.

Vitz jatkaa tätä venyttämistä toteamalla, että uusateismin suosio saattaa perustua dysfunktionaalisten perheiden lisääntymiseen. Todisteita ei tarjota ja oikeastaan koko yhteiskuntaa koskeva ajatus dysfunktionaalisista perheistä on hänen argumenttinsa kannalta väärällä tasolla: hänen pitäisi osoittaa, että juuri uusateismin kannattajista löytyy enemmän dysfunktionaalisia perhetaustoja kuin muista segmenteistä. Lisäksi koko ajatus dysfuntionaalisista perheistä on normatiivinen kannanotto ydinperhemallin puolesta.

Kolmas ongelma on retorinen. Vitzin käsittelyssä on silmiinpistävä epätasapaino ateisteista ja teisteistä kerrottaessa: ateisteista ja heidän merkittävistä saavutuksistaan annetaan valju ja nuiva kuva, kun taas teistien saavutuksia ylistetään. Kuvaus ei suinkaan rajoitu isäsuhteiden analyysiin. Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kirjoittajan asennetta.

Neljäs ongelma koskee aineiston tulkintaa. Vitzin lukee joko kohdehenkilön itse kirjoittamia tai toisten kirjoittamia elämäkertoja realistisesti. Vitz olettaa, että se, mitä lapsuudesta kerrotaan on todenmukainen kuvaus isäsuhteesta. Toisin sanoen hän sivuuttaa täysin sen ajatuksen, että elämäkerta on kerrottua. En näe mitään vikaa siinä, että tietoisesti valitaan realistinen lukutapa, mutta jos ei edes pohdita elämäkerran kerronnallisuuden mahdollista vaikutusta lähdemateriaaliin, ei tekijä anna kovin itsereflektiivistä kuvaa omasta tutkimustavastaan ja käytetyn aineiston mahdollisista rajoitteista tehtävänannon selvittämiseksi.

Viides ongelma on siinä, että Vitzin tulkinta on melko historiaton ja kulttuuriton. Toki hän yrittää ratkaista tämän ottamalla kontrolliryhmään teistejä samalta historialliselta aikakaudelta, mutta hän ei suhteuta tarkastelemiansa henkilöitä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Se tämänkaltaisessa psykologisessa näkökulmassa haraa vastaan – oletus siitä, että sama psyykkinen mekanismi toimii käytännössä irrallaan muusta yhteiskunnasta.

Todistavatko kuvaukset siitä, että hyvistä isäsuhteista tulee teistejä, jotka elävät onnellista ja tasapainoista elämää vai esimerkiksi siitä, että tiettynä historiallisena ajankohtana modernisoituvassa Euroopassa (erit. 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle) on ollut erityisen hankalaa olla ateisti? Vitz vaikuttaa ajattelevan edellisen mukaan, kun taas itse olen taipuvainen jälkimmäisen tulkinnan kannalle.

Ei ole mielestäni yllättävää, että psykologian alalla on yhtä lailla isoja nimiä, joiden tutkimustyö perustuu Vitzille täysin vastakkaisen kannan osoittamiseen, siis siihen, että ateistit ovat hyviä ja normaaleja ihmisiä. Esimerkiksi käy Benjamin Beit-Hallahmi, joka Vitzistä poiketen vyöryttää tutkimuksissaan massiivisen määrän tilastotietoja viime vuosikymmeniltä.

Kuudes ongelma koskee tekijän omaa vakaumusta. Kristittynä Vitz pitää tärkeänä myös uppoutua keskusteluun uskonnon alkuperäisestä muodosta, vaikka sillä ei ole mitään välttämätöntä suhdetta hänen ateismiteoriaansa. Hän asettuu kannattamaan monien muiden kristittyjen tutkijoiden tavoin niin sanottua alkumonoteismia, jonka mukaan polyteismi on yksijumalaisuuden myöhempi, degeneroitunut muoto. Viimeistään tämän keskustelun varsin pinnallinen sisällyttäminen teokseen saa minut vakuuttuneeksi, ettei Vitziä tarvitse tämän esityksen perusteella pitää puolueettomuuteen pyrkivänä tutkijana.

Vaikka Vitzin ansio on sen osoittaminen, että yllättävän moni historian tunnettu ateisti menetti isänsä lapsena tai nuorena, yleisesti hänen lähestymistapansa palauttaa mieleeni Deleuzen ja Guattarin kommentin Freudin susimies-tapausesimerkistä. Susimiehen unissa on joukko susia ja Freud muistaa sadun sudesta ja seitsemästä pienestä kilistä. Kun otetaan kilejä pois susimiehen unessa olevasta susijoukosta, niin jäljelle jää lopulta yksi susi: se on isä!

Muistelu opiskelijalehden teosta

Samsara on Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden ainejärjestö Nirvanan lehti. Sitä on julkaistu 30 vuotta. Itse olin tekemässä lehteä opiskelujeni alkumetreillä vuonna 1995. Kirjoitin pienen muistelun siitä tuoreeseen Samsaraan, joka ilmestyi joulukuussa.

Vuonna 1995 lehti ilmestyi kolme kertaa vuodessa. Ensimmäisen kannessa komeili ”Lemminkäisen äiti” (kuvassa). Minulla on edelleen tallessa nuo numerot. En voi sanoa olevani erityisen ylpeä niistä, mutta ei niissä ole mitään hävettävääkään. Muistoja lehden värkkäämisestä kuitenkin jäi. Tässä niistä muutamia, jotka kirjasin junamatkalla Helsingistä Turkuun.

*

Samsara noin 20 vuotta sitten

Kun ryhtyy muistelemaan tekemisiään melkein 20 vuoden takaa, alkaa tuntea olonsa vanhaksi. Eihän siitä nyt niin kauan ole, vastahan tulin yliopistoon opiskelemaan. Olin Samsaran toimitussihteeri vuonna 1995, jolloin kasasimme edesmenneen uskontotieteen opiskelijan Ilkka Koposen kanssa kolme numeroa.

Ainejärjestölehden ilmestyminen oli tuolloin merkittävä tapahtuma. Sen ilmestymistä odotettiin. Silloin ei ollut nettisivuja tai Facebookia, joista olisi voinut bongata viimeisimmät kuulumiset. Netti oli edistyksellisten uudisraivaajien tutkimaton alue, josta ei löytynyt juuri mitään. Osa sivuista oli niin raskaita, ettei niitä saanut auki. Henkilökohtaisesta nettiyhteydestä ei edes haaveiltu. Haaveiltiin omasta tietokoneesta. Piti mennä mikroluokkaan odottamaan vuoroa, jotta voisi kirjoittaa tai taittaa tekstinkäsittelyohjelmalla ja tonkia verkkoa. Vain iltaisin koneille pääsi jonottamatta.

Samsara oli yhdenlainen kitti, joka liimasi ainejärjestön yksilöitä toisiinsa. Nirvanan puheenjohtajan palstalla kerrottiin ainejärjestön tapahtumista. Tuomas Martikainen piti omaa agentti-palstaansa, jolla valotettiin, mitä oppiaineessa tapahtuu. Lisäksi numeroihin pyrittiin saamaan henkilökunnalta yksi juttu per lehti tai vaihtoehtoisesti kävimme haastattelemassa henkilökuntaa. Sitten oli pääkirjoitus. Loppuosa lehdestä oli vaihtuvaa, lehtikohtaista sisältöä.

Meidän Samsara oli sopiva sekoitus asiallisuutta ja absurdia lähentelevää huumoria. Koskaan se ei ollut ilkeä tai rienaava. Yritimme osallistaa niitä, jotka olivat ainejärjestön toiminnassa mukana. Näin voisi tiivistää lehden linjauksen vuonna 1995. Myöhempien vuosien lehtiin verrattuna Samsaramme oli jopa totinen, mutta silti kepeämpi kuin edeltäjänsä.

Taitto tehtiin tavallisella tekstinkäsittelyohjelmalla. Se oli säälittävää räpellystä, varsinkin kun kahden palstan taitolla tuli paljon tavutuksia. Tuon ajan Word ei osannut suomea kuin välttävästi ja tavutusta vieläkin heikommin. Muutenkin taitto on kömpelön näköistä, mutta pariin kohtaan teimme tarkoituksellisesti ”huojuvan” taiton. Se oli tapamme kommentoida tekstiä.

Opiskelijat olivat kiinnostuneita lehdestä, mutta tekstejä he eivät pahemmin tarjonneet. Melkein kaikki jutut piti pyytää kirjoittajilta erikseen. Se oli välillä tervanjuontia, jos ei lasketa edellä mainittuja vakiopalstoja. Purimme Ilkan kanssa tätä turhautumista kirjoittamalla yhdessä Horttokujan mikroluokassa myöhään illalla jokusen jutun, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Sen jälkeen menimme Imamin keinutuoliin istumaan ja odottamaan valomerkkiä.

Viimeisen numeron viimeisenä tehty paavi-liite oli testamenttimme, joka nauratti ilmeisesti lähinnä tekijöitä. Palaute kaikista numeroista oli kuitenkin pääosin ilahtunutta. Kukaan ei suoraan sanonut mitään kielteistä, emmekä kuulleet erityisen nyreitä kommentteja myöskään vakoojiemme kautta.

Samsaran tekeminen oli ihan hauskaa, ja edelleen se muistuttaa ainejärjestön aktiivien kanssa vietetyistä mukavista hetkistä, mutta enimmäkseen se tuo mieleen muistoja Ilkasta, joka kolme vuotta myöhemmin päätti elämänsä oman käden kautta.

Lehden tekoa voi kuvata niin, että jos Ilkka oli Nick Cave, minä olin Mick Harvey. Ilkalla oli ideoita, minä olin tyytyväinen rooliini hienosäädön toteuttajana. Samsara oli enemmän Ilkan näköinen, kun taas minä varmistin ratkaisuillani, että siitä tuli juuri sopivasti hänen näköinen. Yksin ei kumpikaan olisi lehteä tehnyt, eikä ilman avustajia, jotka hihasta nykimisen jälkeen suostuivat kirjoittamaan. Kenenkään egotripiksi lehti ei muodostunut – se oli meille tärkeää.

Jos pääsette käsiksi vuoden 1995 lehtiin, katsokaa erityisesti kuvitusta. Tuolloin oli vaikea saada tasokkaita kopioita yliopiston kopiokoneilla. Digikameroita ja kuvankäsittelyohjelmia ei ollut. Netistä ei löytynyt mielin määrin kuvamateriaalia – itse asiassa yksikään vuoden 1995 Samsaran kuvista ei ole peräisin netistä. Osa kuvituksesta on peräisin vinyylihyllystäni, osa sarjakuvista ja muista kuvakirjoista. Merkittävin ja tyylikkäin osa on kuitenkin Ilkan kynästä. Osan muualta otetuista kuvista Ilkka muokkasi, täydensi ja viimeisteli itse. Kuvat olivat meidän tapamme kommentoida juttuja ja luoda niille uusia assosiaatioita. Niitä valikoidessa nauroimme paljon.