Pidän Tuomas Nevanlinnan esseekirjoja ajatuksia herättävinä. Hänen yhteistyönsä Jukka Relanderin kanssa on ollut vähintään viihdyttävää ja joskus älyllisesti stimuloivaa. Päätin pitkän empimisen jälkeen lukaista heidän yhteisteoksen Uskon sanat (2011). Siinä tekijät kirjoittavat kristinuskosta näkökulmasta, joka on tuttu mannermaisen filosofian harrastajille. Koska olen pitänyt Nevanlinnan ”tiedepalstaskientismiin” kohdentuvaa kritiikkiä kohtuullisen osuvana, en mitenkään vierastanut kirjoittajien kristinuskolle myötämielistä otetta.
Teosta hallitsee Nevanlinnan metodi: otetaan jokin laajalle levinnyt kristillinen olettamus tai käsitys, käännetään sitä, puristetaan siitä uudenlainen tulkinta ja väitetään sitä kristinuskon perustavaksi ajatukseksi. Toisin sanoen, kyseenalaisia käytäntöjä toteuttanut ja osittain edelleen ylläpitävä perinne saadaan sopivalla valikoinnilla näyttämään parhaat puolensa, vaikka niitä puolia ei olisi käytäntöön laitettu. Näin kristinusko tulee muotista lähes tunnistamattomana, mutta monille älyköille hyväksyttävämpänä.
Tätähän esimerkiksi Agamben, Badiou ja varsinkin Žižek ovat tahoillaan tehneet, sillä erotuksella, että filosofien horisontissa on politiikka, valta ja kapitalismi. Akateemiset supertähdet esittävät kristinuskosta tulkintoja, jotka voisivat toimia vasemmistolaisen politiikan tukena. Kotimaiset julkkisälyköt esittävät kristinuskosta enimmäkseen tulkintoja, jotka voisivat toimia kristinuskon ja kirkon tukena.
Aikaisemmissa Nevanlinnan teoksissa tämä yleinen menetelmä, jota on sovellettu melkein mihin tahansa aiheeseen, on ollut raikas ja osuva. Nyt se tuntuu puuduttavalta silmänkääntötempulta. Sillä vaalitaan Raamatusta valikoituja ja tulkittuja ideoita, mutta samalla suljetaan empiria (kristinuskon historia ja käytäntö) pois kiinnostuksen kohteista.
Relander säestää keskustelua. Kun hän tai dialogipartnerinsa pääsee käsittelemään sitä, mitä he kutsuvat gnostilaisuudeksi tai New Age pietismiksi, toistetaan papukaijana Žižekin heittoja aiheesta. Omia ajatuksia ei ole juolahtanut mieleen. Žižekin konstruktiot sen sijaan otetaan vastaan hyväksyvästi ja kritiikittömästi, vaikka gnostilaisuuden tai New Agen tuntemus ei kuulu Slavoj’n vahvuuksiin. Mutta se ei Relanderia haittaa, kunhan kristinuskosta ei kirjoiteta samalla tietämättömyyden ja pinnallisuuden tasolla. Gnostilaisuuden ja New Agen konstruktiolla on retorinen funktio: naurettavaksi tekeminen saa kristinuskosta tislatut ideat näyttämään hyväksyttävämmiltä.
Kirjoittajat voisivat kysyä itseltään, miksi lukija ottaisi heidän kristinuskoa koskevat sinänsä monimuotoiset pohdinnat vakavasti, jos he rakentavat olkiukkoja kaikesta muusta. Kustantajan näkökulmasta voi toivoa, että lähestymistapa on kohdeyleisölle tuore. Itse en jaksa enää vaivautua penkomaan perusteellisesti tällaisille asetelmille rakentuvista kirjoista. Teoksessa saattaa olla jokin kiinnostava ajatus, mutta sen löytämistä vaikeuttaa pikainen puutuminen viholliskuvien pinnallisuuteen. Varmasti kaikenlaista jännää löytyisi sopivalla tislauksella myös ei-kristillisistä traditioista, jos ryhtyisi toimeen.
Kirja onkin pullollaan vahvoja väitteitä. Perustelut ovat usein ohkaisia ja perustuvat jonkin idean kehittelyyn vailla kosketusta käsiteltävänä olevan asian tai aiheen konkreettisiin ilmenemismuotoihin. Kenties Uskon sanat asettuu kuitenkin ihan hyvään valoon, jos sitä verrataan muihin viimeaikaisiin uskontoa, Jumalaa ja uskonnollisuutta pohtiviin suomalaisiin keskustelukirjoihin.
Tylsistyin lopullisesti siinä vaiheessa, kun Nevanlinna intoutuu kertomaan, miksi uskontotiede ei sovi kristinuskon tarkasteluun. Hänen mukaansa uskontotieteen neutraalisuudesta (siis siitä, ettei lähtökohtaisesti oteta kantaa uskontojen totuusväittämiin, vaan analysoidaan uskontoja) seuraa asettuminen vanhojen myyttien puolelle kristinuskoa vastaan.
Jos Nevanlinna vaivautuisi tutustumaan vertailevan uskontotieteen opinalan muodostumiseen, hän oppisi, ettei kristinusko asettunut vertailuissa pohjimmaiseksi, vaan kaiken kruunuksi. Uskontotiede on – toisin kuin Nevanlinnan kuvittelussa – alkuvaiheissaan pikemminkin tukenut kristillistä imperialismia kuin romantisoinut jaloista villeistä. Mutta tästä ei tarvitse välittää, kun on niin kiire olla nokkela sanaseppo. Riittää, kun on nokkela. Riittää, kun sanoo: ”teesini on tämä” ja jatkaa lausetta sopivalla sutkauksella. ”Teesin” suhdetta todistusaineistoon ei pahemmin pohdita. ”Teesi” on tällöin usein väittämä tai ideanpoikanen, jonka rahvaanomaisempi vastine olisi ”tulipa mieleeni tällainen juttu, mitäpä siihen sanot?”.
Lukija haukottelee.
Relander painottaa jälkisanoissa, että uskontoja on opiskeltava. Kieltäytymällä ei voiteta mitään. Jos tekijät ovat tosissaan sitä mieltä, mitä kirjoittavat uskontotieteestä (mitä en usko, sillä oletan heidän olevan vain nokkelia), olisi kiinnostavaa kuulla, mistä näkökulmasta uskontoja olisi opiskeltava. Uskovanko?
2 kommenttia:
Kritiikki kristinuskoa vastaan on perustunut 1600-1800 luvuilla paljolti Rooman katolisen kirkon (RKK) edustamaa uskoa kohtaan. Tässä kohden kritiikki on osunut väärään kohteeseen, sillä RKK ei edusta Raamatullista uskoa, vaan pakanallista uskoa, jossa RKK on sekoittanut pakanallisten uskontojen ja Raamatun opetuksia keskenään. Tämä tarkoittaa sitä, että RKK:n opetus Raamatusta ei perustu Raamatun todelliseen opetukseen, vaan ihmisten perinteisiin sekä uskomuksiin.
Kritiikki kristinuskoa kohtaan, joka annetaan RKK:n Raamattu opetukseen perustuen on mennyt väärään osoitteeseen, koska RKK ei edusta Raamatun todellista uskoa, eikä alkuperäistä kristinuskoa, eli uskoa Herraan Jeesukseen. Silloin kun kritiikin kohde on väärä, niin sellaisella kritiikillä ei ole mitään arvoa. Jos olet arvostellut ja kritisoinut kristinuskoa RKK:n oppien perustukselta, niin olet haukkunut väärää puuta.
Teologi Hermann Samuel Reimarus kirjoitti teoksissaan 1700-luvulla, että Raamatun kertomuksia on mahdotonta sovittaa yhteen luonnontieteellisten todellisuuskäsitysten kanssa. Reimarus on tuonut esille, että Raamatun ennakkoluuloton lukija huomaa sen olevan vanhojen satujen kokoelma, joka on hulluuden ja pahuuden historia, jonka kiihkomieliset ovat kirjoittaneet, joka on täynnä pappien petoksia. Reimaruksen mukaan Raamattu perustuu valehteluun ja siksi kristinusko on suurelta osin petosta.
Reimaruksen väite, että Raamattu perustuu valheeseen ollen täynnä pappien petoksia ja siksi kristinusko olisi suurelta osin petosta on väärä väite. Reimarus eli aikakautena, jossa kirkko vääristi pahoin Raamatun sanaa sekä sen monet papit elivät moraalitonta elämää. Reimaruksen ongelma oli siinä, että hän luuli kirkon ja pappien edustavan Raamatullista uskoa, jota he eivät kuitenkaan edustaneet. Tämän tähden hän näki asiat väärässä valossa ja luuli Raamatun perustavan valheeseen, koska kirkko ja suuri osa papistoa eli valheessa ja vääristeli Raamatun sanaa.
Monilla nykypäivän ihmisillä on sama ongelma. Monet heistä luulevat esimerkiksi katolisen kirkon pappeja ja heidän opetuksiaan Raamatun opetuksiksi, vaikka nämä papit vääristelevät Jumalan sanaa sekä osa heistä elää moraalittomuudessa. Samoin suurin osa luterilaisen kirkon papeista uskoo vääristettyyn Raamatun sanan opetukseen sekä osa heistä elää moraalitonta elämää.
Iso osa kristinuskoa vastaan esitettyä kritiikkiä perustuu luuloon, jossa ihminen luulee vääristyneen Raamatun opetuksen olevan aitoa kristinuskoa. Tämän seurauksena hän sitten esittää kritiikkiä, että kristinusko ei ole totta. Valhe ei tietenkään koskaan ole totta ja totuus. Mutta ei ole viisasta koittaa kumota totuutta valheeseen perustuvien asioiden kautta.
Otan tähän asiaa valaisevan esimerkin. Jos tapahtuisi ryöstö, jossa ryöstäjä olisi pukeutunut poliisin univormuun, niin olisi typerää väittää poliisien olevan valheellisia pankkiryöstäjiä. Yhtä typerää on esittää kritiikkiä kristinuskoa vastaan kritiikin kohteen ollessa ei kristillistä, vaan kristilliseen valeasuun pukeutunutta kristillisyyttä. Tämä on monen ihmisen ongelma, joka kritisoi kristinuskoa, eli hän kritisoi kristinuskoa haukkumalla väärää puuta. Itse asiassa tässä tapauksessa hän ei kritisoi todellista kristinuskoa, vaan sen valhejäljitelmää. Tällaisella kritiikillä ei ole mitään painoarvoa.
Tekstin lähde; http://koti.phnet.fi/petripaavola/kritiikkikristinuskoavastaan.html
Toinen hyvä kirjoitus samasta aiheesta; http://www.jariiivanainen.net/Raamattukritiikki.html
Olen eri mieltä siitä, ettei käytäntöihin kohdentuvalla kritiikillä olisi painoarvoa. Ei katsomuksia tarvitse arvioida vain idealisoituina versioina.
Lähestymistapa, jonka mukaan kaikki idealisoidusta oppijärjestelmästä tai katsomuksesta poikkeavat käytännöt eivät millään tavalla liity itse katsomukseen, on myös retorinen puolustus. Tällä tavalla puolustetaan kristinuskoa, kommunismia, islamia, ateismia jne. "He pilasivat kommunismin", "WTC-iskujen tekijät eivät olleet todellisia muslimeja", "Stalinin teoilla ei ollut mitään suhdetta ateismiin."
Harvoin sitä kuitenkin sovelletaan myös "viholliseen". Esimerkiksi kristillinen ateismiin kohdentuva kritiikki ei noudata tätä lähestymistapaa arvioidessaan vastustajaa, kuten ei myöskään ateistinen uskontokritiikki.
Jos poliisit tekisivät systemaattisesti rikoksia asemaansa hyödyntämällä voitaisiin tietenkin sanoa, ettei se muuttaisi idealisoitua kuvaa poliisista, mutta se kuitenkin olisi esimerkki elävien ihmisten teoista, joita poliisin nimissä tehdään, poliisin asemaa hyödyntäen. Tällöin jäisi tarkemman analyysin asiaksi pohtia, onko poliisin toimessa jotain joka systemaattisesti luo mahdollisuuksia rikoksille.
Lähetä kommentti