Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Näytä kaikki tekstit

lauantai 6. elokuuta 2016

Horoskooppi ei ole uskon asia

Palasin juuri konferenssimatkalta Soulista, Etelä-Koreasta. Siellä järjestettiin International Society for Media, Religion and Culturen kerran kahdessa vuodessa pidettävä tapahtuma.

Omassa esitelmässäni argumentoin viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemieni tapaustutkimusten pohjalta, että laajalle levinnyt käsitys valtavirtamedian uskonnonvastaisuudesta on yleinen mutta väärällä tavalla yleistävä käsitys. Sen sijaan valtavirtamedia suhtautuu varsin suopeasti maltilliseen, paikoin liberaaliin uskonnollisuuteen, erityisesti vakiintuneisiin kirkkoihin, jotka ovat usein olleet tärkeässä roolissa kansallisen identiteetin rakentamisessa. Vastaavasti ateistisiin, sekularistisiin ja uskonnonvastaisiin näkemyksiin ja organisaatioihin suhtaudutaan verrattain penseästi. Näin on siitä huolimatta, että median ammattilaiset ainakin länsimaissa ovat vähemmän uskonnollisia kuin kansa keskimäärin.

Sen sijaan että kirjoittaisin laveasti konferenssin annista, kirjoittelen tässä muista kokemuksista. Matkalla oli onneksi hieman aikaa tutustua maahan. Vierailut maailman suurimmassa helluntailaiskirkossa The Yoido Full Gospel Churchissa oli yksi matkan kohokohdista. Miellyttävää oli myös vierailla Korean vanhimmassa buddhalaisessa luostarissa, jossa söimme lounasta munkin johdolla, mietiskelimme ja kävimme läpi teeseremonian.

Koreassa tuli käytyä myös ensimmäistä kertaa baseball-ottelussa. Se oli huomattavasti hauskempaa kuin oletin. Koska tämä ei ole ruokablogi, niin jätän Korean rikkaan ruokakulttuurin vähemmälle huomiolle. Siitä saa visuaalisia maistiaisia, jos olet Facebook-kaverini.

Yksi kiinnostavimmista oivalluksista tapahtui National Folk museon edessä (miten tuo käännetään? Kansallinen kansanmuseo?). Siellä on patsaita, jotka kuvaavat korealaisia horoskooppimerkkejä. Ihmiset käyvät ottamassa kuvan omaa merkkiänsä esittävän patsaan kohdalla.

Korealainen horoskooppi määräytyy syntymävuoden mukaan. Yksittäinen merkki toistuu joka kahdestoista vuosi. Näin horoskooppimerkkiä kysymällä saadaan selville ihmisen syntymävuosi. On toki mahdollista, ettei ole varma, onko ihminen syntynyt 1974, 1986 vai 1998, mutta merkin tietäminen tarkoittaa melko suurella todennäköisyydellä toisen iän tietämistä.

Iän tietäminen on kungfutselaisesti värittyneessä Koreassa erittäin tärkeää, koska se tarjoaa informaatiota siitä, miten ihmisen tulee toimia sosiaalisessa tilanteessa. Vanhempi ihminen on hierarkiassa korkeammalla.

Näin ollen horoskooppi ei ole uskon asia. Korealaiset eivät ole irrationaalisia kysellessään toisen horoskooppia. Se ei ole edes viihdettä, kuten Suomessa usein ajatellaan. Se tarjoaa riittävän tiedon siitä, miten käyttäydytään kulttuuristen odotusten mukaisella tavalla.

Tietenkin on mahdollista pohtia, miksi korealaiset eivät kysy ikää suoraan. Tämä onkin haastava juttu. Jostain syystä vaikuttaa olevan niin, että kulttuurisia koodeja ei saa paljastaa suoraan. Kaikki tietävät ne, mutta niitä ei tuoda esiin arkisessa kanssakäymisessä.  Vähän kuin Suomessa papin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta sitä ei saa toitottaa ääneen.

Jos siis jotakuta kiinnostaa tietää, minkä ikäinen olen, niin voi kysyä korealaista horoskooppiani. Se on tiikeri. Tosin sillä tiedolla ei Suomessa määritetä sosiaalisten tilanteiden kulkua. Sen sijaan Etelä-Koreassa horoskooppi ei ole uskon asia, vaan keino päästä käsiksi tietoon, jonka avulla vältetään sosiaalisten sääntöjen rikkominen.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Primavera 2016, kolmas päivä

Kolmantena päivänä piti luoda strategia heti aamulla.

Yksi vaihtoehto olisi lähteä liikkeelle aikaisin ja mennä jonottamaan lippua Hüsker Düsta,  Sugarista ja miksei soolotuotannostaankin tutun Bob Mouldin rajatulle keikalle. Samalla tulisi mentyä katsomaan auditorioon Baby Dee. Toinen vaihtoehto olisi lykätä festivaalialueelle menoa ja käydä keskustassa kuuntelemassa Go-Betweensistä tutun Robert Forsterin keikka. Valinta kohdistui jälkimmäiseen strategiaan, koska se mahdollisti myös rauhallisen ruokailun Forsterin keikkapaikan kulman takana sijaitsevassa Teresa Carlesin kasviksia ja kalaa tarjoavassa mainiossa Flax & Kale -ravintolassa.

Robert Forsterilla oli aikaa puoli tuntia. Itse ehdin näkemään siitä 20 minuuttia. Tuona aikana Forster soitti rauhallisia ja kauniita biisejä, jotka soivat soundien kannalta haastavassa ympäristössä miellyttävästi. En tunnistanut yhtään biisiä, vaikka ne yhtä lukuun ottamatta olivatkin Go-Betweensiä. Ainoa yhtyeeltä omistamani levy on Before Hollywood, ja siltä ei kuultu mitään. Minulle olisi yhtä hyvin käynyt miehen laadukas soolotuotanto. Miellyttävä aloitus päivälle, joka jatkui loistavalla terveysbrunssilla Flax & Kalessa.

Kun vihdoin pääsimme alueelle, alkoi Brian Wilsonin odotus. Siinä välissä ehti käydä kuuntelemassa kaksi biisiä New Wave of British Heavy Metallin heikosti tunnettua Angel Witchiä, joka oli Primaveran todellinen outolintu. Syy selvisi: Current 93 -yhtyeestä tuttu David Tibet kuratoi auditorion viimeisen festivaalipäivän ohjelman. Varhaisen brittihevin unohdettu ”suuruus” Angel Witch oli hänen valintansa. Näin lyhyen tuntuman perusteella on turha sanoa mitään perusteellista, mutta olisin kuunnellut mielelläni pidempäänkin nelikon perinteistä heviä. Siihen ei ollut aikaa. Lisäksi auditorio oli väärä paikka tällaiselle musiikille.

Suunta jatkui auditoriosta pikaisen paitaostoksen (Dead Moon)  ja olutostoksen (Heineken) jälkeen Brian Wilsonin keikalle. Brian Wilson soitti läpi Pet Soundsin albumin määräämässä järjestyksessä. ”Wouldn’t it be nice”, ”Sloop John B” ja ”I know there’s an answer” taitavat olla suosikkejani. Wilsonilla oli iso bändi, joka hoiti suuren osan soittamisesta ja myös laulamisesta. Wilson oli kuin orkesterinjohtaja, joka lähinnä roikottaa käsiään istuessaan soittimensa takana. Satunnaisen laulamisen ja soittamisen lisäksi hän spiikkasi kehumalla kaikki esitetyt biisit ja hoiti karismaattisesti osansa. Pet Soundsin jälkeen tuli sekalainen kimara Beach Boysin hittejä ja pari muutakin rallia (mm. ”Monster mash”). Tässä vaiheessa olin jo tankannut itseni valmiiksi Deerhunterin paraatipaikoille.

Deerhunter on itselleni vaikea bändi. Kuuntelen sitä mielelläni, mutta en ole innostunut kovin monista yksittäisistä biiseistä. Ne eivät jää soimaan päähän, vaikka kuulostavatkin hyvältä. Aikaisempi keikka noin kuusi vuotta sitten Leedsissä ei jättänyt syvää muistijälkeä, mutta nyt muutamat biisit syöpyivät muistiin: Monomanian ”Dream captain”, hittihakuinen Microcastlen avausraita ”Agoraphobia” ja hitaampi, Halcyon Digestiltä löytyvä ”Helicopter”. Oma suosikkini, niin ikään Halcyon Digestin ”Basement scene” ei kuulunut keikkasettiin, mikä ei ollut yllätys. Tykkään kyllä bändistä, mutta ison osan huomiosta vie marfanin oireyhtymästä kärsivän laulaja Bradford Coxin ulkomuoto: hoikalla kaverilla on erittäin pitkät raajat.

Varoitus: seuraava kappale sisältää spoilereita niille, jotka haluavat säästää jännitystä PJ Harveyn Sideways-keikaan.

Deerhunterin edestä tuli lähtö tankkaamaan. Alkoi siirtymä PJ Harveyn palkoon. Siihen ei oikein kuullut Deerhunterin loppua, mutta screeniltä näki. Pian alkoi PJ:n keikka, joka oli hallittu kokonaisuus. Alkuosassa tuli kahden uusimman, tunnelmaltaan samankaltaisen levyn raitoja. Let England Shakelta tuli kolme ja uudelta enemmän. Seassa tuli White Chalkilta ”When under ether”. Viimeisen parinkymmenen minuutin aikana kuultiin vanhempia raitoja: ”50 foot queenie”, ”To bring you my love” ja ”Down by the water”. Setin päätti ainoa oikea valinta, ”River Anacostia”. Keikka oli tyylikäs, harkittu kokonaisuus, festivaalin parhaita. Ja jos joku fani valittaa uuden levyn biiseistä vielä keikan nähtyään, niin sitten on asenne pielessä. Bändissä oli mukana myös Mick Harvey ja John Parish. Ja paljon puhaltimia.

Heti PJ:n perään aloitti Sigur Ros vastapäisellä lavalla. Alku tuli katsottua vippialueelta tuoppi kädessä. Sitten tuli lähtö palkoon. Vippilipun etuna on se, ettei tarvitse heti kiiruhtaa huippupaikoille, vaan voi tehdä päätöksen kesken keikan. Sigur Ros kuulosti ylväältä. Siinä oli enemmän dynamiikkaa kuin odotin. Rumpuja käytettiin ihan reippaasti, ja jostain syystä screenille otettiin lähikuvaa basarinpolkemisesta, jolloin näkyi rumpalin mustavalkoraitaiset housut ja mustavalkoiset tennarit. Varsinainen kasarihenkinen muotinäytös. Tämäkin oli hieno keikka, mutta hieman ennen loppua oli koukattava ruokapisteen kautta ja jatkettava kohti Ray-ban -lavan Julia Holteria. Holterin keikasta tuli nähtyä valitettavasti vain loppuosa. Hyvältä se kuulosti, mutta edelleen se sopisi paremmin auditorioon, jossa Holter esiintyi kaksi vuotta sitten. Holteriin verrattuna Sigur Ros rokkaa.

Holterin jälkeen Primavera-lavalla aloitti Ty Segall & the Muggers. Kaksi vuotta sitten katsoin Segallin kaksi kertaa, joten en oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua, kun ne olivat jääneet mieleen yllättävinä ja upeina. Alle kolmikymppinen Ty Segall on erittäin tuottelias muusikko, jonka tämänkertainen keikka keskittyi uuteen Emotional Mugger -levyyn. Koska levyt ovat keskenään niin erilaisia, myös keikoista on vaikea sanoa etukäteen, mitä tuleman pitää. Tällä kerralla ei kuultu garagepunkkia, vaan rytmikkäämpää rytinärokkia. Pidin tästäkin kovasti. Kirsikkana kakussa oli yksi festivaalin hauskimmista hetkistä, kun yleisössä mikrofonia pitänyt ja siihen huutanut fani otettiin lavalle. Segall itse meni hänen paikalle yleisöön ja fani jatkoi esiintymistä, bändi soittamista siirtymällä Manipulator-levyn kappaleeseen ”Feel”. Osa tästä on nähtävissä YouTubessa, kun haet vaikkapa sanoilla ”Ty Segall primavera 2016”. 

Lauantain missauksiin kuuluivat mainittujen Bob Mouldin ja Baby Deen lisäksi esimerkiksi Wild Nothing, Drive Like Jehu, Orchestra Baobab, Parquet Courts. Näiden kanssa voi elää. Current 93 soitti samaan aikaan Wilsonin ja Deerhunterin kanssa. Myös Richard Hawley piti jättää väliin Wilsonin vuoksi. Venomin olisin halunnut nähdä. Päällekkäisyys PJ Harveyn kanssa ja täysin alueen toisessa päässä oleva lava teki näkemisestä ja myös osittaisesta sukkuloinnista mahdotonta.

*

Sunnuntaina festivaalit olivat virallisesti päättyneet, mutta keikat eivät olleet. Keskustassa oli vielä ilmaiskonsertteja. Niitä ennen tuli käytyä Barcelonan rannalla ihmettelemässä hiekkaa ja aurinkoa. Aikataulu venyi. Ravalin konserttialueelle saavuttaessa siellä soitti Deerhunterin Bradford Cox vielä 15 minuuttia. Siitä ei jäänyt paljon muisteltavaa, kun emoyhtye tuli nähtyä edellisenä iltana. Samat soittajat nähtiin lavalla molemmilla keikoilla.

Mudhoneyn aloitellessa tuntui viisaammalta lähteä kävelemään kaupungille. Jotenkin bändi tuntui ennalta-arvattavalta ja rutiinimaiselta. Viitisen biisin aikana ehdin kuulla "The Giftin", mutta en muita suosikkejani.

Takaisin tullessa Black Lips oli jo aloittanut. Ensimmäisenä korvissani soi ”Family tree”, joka on yksi bändin parhaista. Soundit olivat poikkeuksellisen tunkkaiset, kunnes tuli siirryttyä toiseen kohtaan kuuntelemaan. Muutos oli merkittävä. Bändin show sisälsi wc-paperin heittelyä, yhden kosinnan, kuperkeikkaa kitaran kanssa ja sylkytemppuja. Kolmesta näkemästäni keikasta tämä oli kuitenkin heikoin, ehkä osittain omasta väsymyksestä johtuen, joten kolmen vartin jälkeen suunta jatkui kohti mojitobaaria.

*

Primavera 2016 sisälsi kolmisenkymmentä keikkaa, joista osa oli loistavia. Tänä vuonna ei tullut juostua lavalta toisella aivan yhtä paljon kuin edellisellä kerralla, vaikka nämä raportit todistavat myös juoksemisesta. Lisäksi tuli säästeltyä voimia jättämällä varhaisen iltapäivän keikat väliin (lukuun ottamatta ensimmäistä päivää ja Robert Forsterin kaupunkikeikkaa lauantaina). Kuten aina Primaverassa, aikataulujen vuoksi näkemättä jääneiden bändien lista on niin mittava, että niistä saisi koottua erinomaisen festivaalin. Mutta mittava on myös nähtyjen bändien ja muuten koettujen hienojen festarihetkien lista.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Primavera 2016, toinen päivä

Toinen festivaalipäivä lähti käyntiin hitaasti. Hidas aamu ja ruokailu keskustassa tarkoitti myöhästymistä Dungenin keikalta.

Päivän ensimmäisenä nähty yhtye oli Titus Andronicus, joka soitti toisella päälavalla suoraa kitaravetoista indierokkia. Näin bändin kuusi vuotta sitten Leedsissä eikä livemeininki ollut sinä aikana muuttunut merkittävästi. Pidän bändistä, mutta siitä puuttuu jokin, joka nostaisi sen suurten suosikkien joukkoon. Kun koverina lävähti soimaan Ramonesin ”Blitzkrieg bop” oli aika lähteä seuraavalle keikalle.

Tajusin vasta festivaalin aikana, että Primaverassa esiintyy kulttiyhtye Royal Truxin toisena henkilönä tunnettu Neil Michael Hagerty. Odotukset olivat matalalla, mutta en halunnut jättää tätä väliin. En ole kuunnellut miehen tuotantoa Truxin ulkopuolelta. Tämä keikka vaikutti siltä, että kaveri ei ole kovin kiinnostunut mistään – sen verran välinpitämättömän oloista rokkia trio paukutteli. Bändi myös lopetti 20 minuuttia ennen soittoajan täyttymistä, mikä on hyvin poikkeuksellista Primaveran kireässä aikataulussa. No, tulipa nähtyä ja kuultua. Pieni tyyppaus levyltä näyttää, että on siellä ideoita, mutta tärkeä artisti Hagerty ei ole kuin Royal Truxin osana. Toisaalta, jos välinpitämättömyydestä ja pyrkimyksestä olla epärelevantti ja kaikkea muuta kuin urgentti saa taidetta – ja se on mielestäni mahdollista – niin siinä perspektiivissä Hagerty onnistuu.

Hagertyn lopetettua etuajassa jäi aikaa pieneen kävelyyn. Rajoitetulla salakeikalla soitti Lush, jonne en omistanut lippua. Pienellä jonotuksella olisi päässyt katsomaan arviolta noin 15 minuuttia keikan lopusta. Nopea päätös – ei jonotusta – tarkoitti seisoskelun sijaan kävelyä kohti päälavaa, jossa aloitti Savages. Rokkaavien naisten bändi on täysin kelvollinen. Heillä on kova meno, asenne ja jopa hyviä biisejä – jälkimmäinen tällaisilta bändeiltä usein puuttuu. Yleisö oli mukana ja laulaja Jehnny Beth vietti runsaasti aikaa yleisön käsien päällä. Interpolin ja Yeah Yeah Yeahsin sekoituksen mieleen jäävimmät biisit, ”The Answer” ja ”Husbands”, jäivät taas mieleen. Savagesin anti ei missään tapauksessa typisty näihin biiseihin, sillä kyse on vahvasta kokonaisuudesta, vaikka ei henkilökohtaisesti erityisen tärkeästä bändistä.

Beirut aloitti välittömästi vastakkaisella päälavalla. Sitä tuli katsottua edestä parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen siirryin vip-alueelle tankkaamaan ja jatkamaan kuuntelua. Minulle Beirut on parhaimmillaan silloin, kun mukana on selkeät Balkan-vaikutteet. Uusi levy ei ole innostanut. Tästä syystä myös keikkakokemus oli kaksijakoinen. Vanhat biisit miellyttivät enemmän. Yleisön reaktioista päätellen en ole mielipiteeni kanssa yksin.

Sitten tuli festivaalin suurimman valinnan paikka: katsoako Radiohead läheltä vippipalkosta kokonaan vai katsoako osa Dinosaur jr:n keikasta ja siirtyä siitä ihmettelemään Radioheadia vähän kauempaa? Valinta kohdistui jälkimmäiseen ratkaisuun. Dinosaur jr soitti tavoilleen kovaäänisesti. Kun katsoin seitsemän biisiä, se tarkoitti puolet keikasta. Tähän alkusettiin osui ”Start choppin”, ”Feel the pain”, ”Little fury things” ja yksi suosikeistani ”Out there”. Pieni selvitys osoittaa, että kuulin myös uuden, verrattain keskinkertaisen biisin ”Going down”.

Tästä siirtymä päälavalle, jossa Radioheadin keikalla oli menossa 23 biisin setin yhdeksäs, ”No surprises”. Siitä eteenpäin keikka oli yhtä hittiputkea. Bändi ei jostain käsittämättömästä syystä anna käyttää screenejä henkilökuvaukseen, joten screenit olivat joko yhtä bändimosaiikkia tai taustakankaan visualisointeja toistavaa. Suuri osa yleisöstä ei siis näe bändiä, mikä on mielestäni tyhmää. Bändi tosin soi hienosti ja Yorkesta on tullut jokseenkin karismaattinen esiintyjä (sen verran vippialueelta toki näki). ”Idiotequessa” Yorke tanssi vimmatusti, mutta ei hän mikään välispiikkailija ole. Keikalla kuultiin hittejä, kuten ”Karma police”, ”Street spirit”, ”Paranoid android” ja toisen encoren ainoa biisi ”Creep”. Itselleni taisi toimia parhaiten jo mainitun Idioteekin lisäksi ”2+2=5”. Radiohead on todella rakastettu ja taiteellisesti ehdoton yhtye. Se ansaitsee suosionsa, mutta itselleni se ei ole enää aikoihin ollut tärkeimpiin kuuluvia bändejä. Oli kuitenkin hienoa nähdä se kolmannen kerran.

Keikan aikana kummastutti, kun juuri toisella lavalla ollut Dinosaur jr:n J Mascis seisoi edessäni. Hän oli tullut vip-alueelle poikansa ja vaimonsa kanssa katsomaan Radioheadin keikan lopun. Siinä piti ottaa kaverikuva yhden nuoruuteni idolin kanssa.

Radioheadin lopetettua pääsi taas kävelemään. Matka jatkui Ray-ban lavalle, jossa aloitti Animal Collective. Suurikokoinen yleisö viihtyi hyvin, mutta bändi esitti haastavan keikan. Merriweather Post Pavillionilta tuli yksi biisi, ”Daily routine”, joka ei ole ainakaan levyn hitti. Feelsiltä tuli yksi himmailuraita ”Loch raven” ja loput uudelta. Keikan päättänyt hupsutteluhumppa ”FloriDada” huipensi bileet. Keikka oli sinänsä oikein hyvä, mutta olisin toivonut vähän enemmän ”hittejä” ja omia suosikkibiisejä.

Päälavalla kello kahdelta yöllä aloitti Beach House, vieläpä 20 minuuttia myöhässä (eli 02:20). Bändi oli oma valloittava itsensä. Suuri lava ei ole mikään ongelma bändille, jonka kolmas näkemäni keikka oli aivan yhtä hyvä kuin aikaisemmat, vaikka tärkeimmät suosikkibiisini jäivät kuulematta. Settilista keskittyi kolmeen levyyn (Depression Cherry, Bloom ja Teen Dream). Jotain bändin omasta suhtautumisesta levyihinsä kertoo se, että viimeisimmältä levyltä Thank You Lucky Stars kuultiin vain yksi kappale ”Elegy to the void”. Tässä tuli hyödynnettyä vippietua, jonka turvin sai edelliseltä keikalta siirtyessä käydä rauhassa vessassa ja juomatiskillä ennen siirtymistä lavan edustan vip-palkoon. Lopputuloksena oli yksi festivaalin parhaista keikkakokemuksista.

Keikan jälkeen oli aika lähteä nukkumaan. Siinä kävellessä kuuli hitusen Avalanchesin keikkaa, joka oli käytännössä dj-setti. Se ei tuntunut alkuunkaan tarpeelliselta siihen hetkeen.

Päivän missauksiin lukeutui jo mainittujen Dungenin ja Lushin lisäksi The Last Shadow Puppets ja Tortoise. Myös White Fencen, Holly Herndonin ja Cabaret Voltairen olisin halunnut kuulla. Robert Forster soitti auditoriossa samaan aikaan Beirutin kanssa, mutta Forsterin näin seuraavana päivänä keskustan ilmaiskeikalla. Siitä ja muista kolmannen festivaalipäivän tapahtumista kirjoitan vähän myöhemmin.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Primavera 2016, ensimmäinen päivä

Nenä vei taas Barcelonaan Primavera-festivaalille. 

Edellisen kerran kävin siellä vuonna 2014, jolloin tapahtumassa oli upea kattaus. Lupaavalta vaikutti tämänkin vuosi.

Ennen varsinaista festaria alueella oli ilmaiskonsertti. Alueelle saavuttaessa ruotsalainen Goat oli juuri aloittanut. Yhtye toimii livenä yhtä hienosti kuin levyltä, joskin livenä bonuksena on esiintyjien maskit ja tanssi. Tunnetuin raita ”Run to your mama” jäi mieleen yksittäisistä biiseistä, mutta pidin keikasta kovasti. Mainio aloitus.

Pian lavalle asteli Suede. Bändi soitti 17 biisin hittikimaran, josta puuttui ainakin ”Saturday night”. Soundeissa oli hieman toivomisen varaa, mutta Anderson antoi lavalla kaikkensa ja bändi esitti hienojen hittiraitojen lisäksi maistiaisia uusimmalta Night Thoughts -levyltä (esim. hieno ”Outsiders”) ja harvinaisuuksia (esim. singlen b-puoli ”Killing of a flashboy”). Yksi hienoimmista hetkistä oli ”Animal nitrate”. Onhan Suedessa osittain kyse nostalgiasta, mutta näin vangitsevan viihdyttäviä pop-yhtyeitä ei ole maailmassa liikaa.

Ilmaiskonsertti päättyi Sueden esiintymiseen, jonka jälkeen tuli syötyä ja etsittyä taksia takaisin keskustaan. Yöklubien esiintyjät jäi väliin, kun voimien säästely tuntui relevantilta vaihtoehdolta.

Varsinainen ensimmäinen festivaalipäivä alkoi jonottamisella. Hidden Stagen liput tulivat jakoon kello 16, joten paikalla piti olla ajoissa varmistamassa pääsy Lee Ranaldon ja Peachesin keikoille. Tämä projekti onnistui, joten porttien avaamisen ja Ranaldon välissä ehti istahtaa oluelle ja tutustua myyntikojuihin. Aurinko porotti.

Lee Ranaldo soitti ensimmäisen keikkansa uuden bändinsä kanssa. Trio esitteli tulevan levynsä biisejä. Itse olisin halunnut kuulla mieluummin Ranaldon onnistuneita viimeaikaisia soololevyjä, joiden soundi on hyvin sonicyouthmainen, toisin kuin tämä keikka. Yksi biisi kuulosti hienolta, mutta itselleni keikka oli lievä pettymys. Ranaldo on kuitenkin suuresti diggaamani muusikko, jolta on lupa odottaa paljon.

Tapahtui ennenaikainen siirtymä Cass McCombsin keikalle, jota tosin tuli katsottua vain muutaman biisin verran. Bändi kuulosti pehmeältä, ehkä liiankin. Tuli tarve siirtyä kesken keikan suuremmille lavoille kuulemaan bilemusiikkia.

Päälavalla aloitteli festivaalin ainoa juurimusiikkia soittava yhtye, The James Hunter Six. Soulahtavaa rock’n’rollia soittava bändi olisi kuin kotonaan Pori Jazzeilla, mutta sopi erinomaisesti myös Primaveraan. Itse pidän bändistä melko paljon, vaikka en tuotantoa läpikotaisin tunnekaan. James jutteli paljon ja viihdyttävästi (kuulosti korvaani jostain syystä Lemmyltä). Oli hienoa kuulla osa keikasta ja maltillisen kokoisella yleisöllä näytti olevan kivaa. Kokonaan en ehtinyt, kun Primavera-lavalla aloitti Beak.

Portisheadista paremmin tunnetun Geoff Barrow’n luotsaama trio Beak soitti hienon setin toistoon perustuvaa jurnutusta. Bändin välispiikit olivat huvittavan lakonisia ja jopa tylyjä. Levyllä Beak on jättänyt lievästi kylmäksi, mutta kuten usein tällaisessa musassa käy, elävänä se toimi oikein mainiosti. Yksittäisten biisien nimeäminen on tämän yhtyeen kohdalla jotenkin turhaa, mutta ainakin ”Yatton” ja ”Wulfstan II” kuultiin.

Välittömästi Beakin keikan jälkeen aloitti Peaches. Lippu rajatun pääsyn stagelle oli kovaa valuuttaa, sillä liputta jääneiden jono oli erittäin pitkä. Kanadalainen Peaches laittoi koneet pyörimään ja lauloi roiseja biisejään. Mieleen jäivät ainakin ”Fuck the pain away” ja ”Rub”. Seksuaalisia tekstejä alleviivasi kaksi tanssijaa, yksi mies ja yksi nainen. Keikka oli ihan mieluinen, mutta samalla ajattelin, ettei maailmaan montaa samanlaista artistia mahdu. Kyse on show’sta ja taiteellisesta konseptista, ei lopultakaan kovin kiinnostavista biiseistä.
 
Takaisin Primavera-lavalle, jossa soitti niin ikään kanadalainen Suuns. Yhtyettä kuvataan termeillä krautrock, taidepunk, neo-psykedelia ja elektroninen rock. Mikään näistä ei riitä yksistään, mutta yhdessä ne kertovat suunnilleen, mistä on kyse. Yhtyeen laulaja tuo mieleen Clinicin laulajan ja yhtyeen sointi tuo jokseenkin mieleen hipsterimarinoidun Clinicin. Bändi soi hienosti elävänä ja yllätti Beakin tavoin erittäin myönteisesti. Kohokohtana oli odotetusti muutaman vuoden takainen ”2020”.

Suunsilta kävely alueen toiseen päähän, jossa aloitti Explosions in the Sky. Sen katsoin vippialueelta, joskin osan seisoin ruokajonossa. Bändi kuulostaa uljaalta post-rokilta. Yksittäisiä biisejä en lähde erittelemään, sillä minulle yhtye toimii albumi- ja keikkakokonaisuuksina. Taustakangas tuki musiikkia, kuten tällaisilla bändeillä on tapana. Vaikka pidin keikasta, se jäi hieman tankkauksen jalkoihin sekä edeltävien ja tulevien keikkojen väliin. Olisin halunnut keskittyä siihen enemmän, sillä kotioloissa kuuntelen tätä mieluummin kuin hengenheimolaisia (Godspeed You Black Emperor, Sigur Ros jne.).

Välittömästi Explosionsin jälkeen aloitti vastakkaisella lavalla yksi illan kohokohdista, Tame Impala. Bändi on kulkenut indierunttauksesta koneellisempaan suuntaan, mutta molemmat sopivat hyvin samaan keikkaan. Vippipalkosta sai hyvät paikat ja bändi soi hienosti. Uuden levyn avausraita ”Let it happen” tuli heti toisena ja edellisen tunnetuin ”Elephant” puolivälissä. ”Eventually” kuultiin kahdessa osassa, kun tekniset vaikeudet katkaisivat keikan noin 10 minuutiksi. Ongelman korjauduttua kuultiin vielä muutama kappale. Tame Impalan nokkahahmo, kolmikymppinen Kevin Parker ei ole supliikkimies, mutta bändi soi hienosti.

Sitten tuli tehtyä valinta. Sen sijaan että olisi kiiruhtanut vippipalkoon LCD Soundsystemin paraatipaikoille, matka suuntautui Ray-ban -lavalle, jossa aloitti kongolainen Mbongwana Star. Soittopaikalle saavuttaessa lavalla oli hurja meininki. Bändissä on kaksi rullatuolissa olevaa iäkästä laulajaa, joista toinen jammaa ja toinen keskittyy istumiseen, sekä nuoremmista koostuva rytmiryhmä. Pidän tällaisesta afrikkalaisesta rytmimusiikista paljon ja livenä Mbongwana Star on erinomainen, osittain jo siksi, että musiikki tulee niin kovaa ja hyvillä soundeilla.

Kongolaisten keikalta ehti vielä hyvin kuuntelemaan LCD Soundsystemia. Ensiksi tuli käveltyä lavan reunan kautta kohtuullisen eteen, jossa olin parin biisin verran. Kesken keikan ei enää päässyt palkoon, joten sitä ajautui ahtaaseen paikkaan keskelle bileitä. Totesin, että minulle yhtye toimii paremmin vippialueelta, jossa voin kuunnella rauhassa tuoppi kädessä. Itselleni keskeisistä biiseistä jäi kuulematta vain ”Daft Punk is playing at my house”, joka tuli jo toisena. Mieleen jäi ”Losing my edge”, ”New York I love you but you’re bringing me down” ja viimeisenä kuultu ”All my friends”.

Tässä vaiheessa energia oli vähissä. Battles aloitti keikkansa, mutta katsoimme porukalla paremmaksi lähteä etsimään taksia. Kävely lavan ohi sai hetkeksi epäröimään, olisiko sittenkin parempi jäädä. Suuntasimme festivaalin porttien ulkopuolelle.

Päivän merkittävimpiin missauksiin kuuluivat John Carpenter ja Air. Myös Andy Shaufin, AR Kanen, Thee Oh Seesin, Kamasi Washingtonin, Daughterin ja Destroyerin olisin katsonut mielelläni. Suede esitti auditoriossa uuden levynsä Night Thoughts. Se ei tuntunut välttämättömältä, kun bändin hittikimaran oli nähnyt edellisenä iltana.

Siinä oli ensimmäinen setti. Kirjoitetaan pian toisesta päivästä. Eilen reissusta palannutta väsyttää.

torstai 26. toukokuuta 2016

Lacan uskonnosta ja uskontohistoriasta

Vieraillessani Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa hyllyssä tuli vastaa pari vuotta sitten ilmestynyt Jacques Lacanin The Triumph of Religion (2014, ranskaksi 2005). Kun jatkoin matkaa mainioon Cheap Thrills levy- ja kirjakauppaan, siellä vastaava teos oli käytettyjen hyllyssä noin viiden euron hintaan. Tein kaupat.

Kyse on alle satasivuisesta kirjasesta, johon on koottu Lacanin puheita. Ensimmäinen osa, ”Discourse to Catholics” on vuodelta 1960. ”The Triumph of Religion” on puolestaan Roomassa pidetty lehdistötilaisuus vuodelta 1974. Uskontoteema yhdistää näitä väljästi.

Ensimmäisessä osassa ranskalainen psykoanalyytikko kertoo kahdessa Brysselissä pidetyssä yleisöluennossa Freudin merkityksestä. Erityisesti pohditaan etiikan roolia ja merkitystä Freudilla. Jos toivoo, että tässä tiivistyisi jotain Lacanin uskontokäsityksistä, niin pettyy. Lähinnä opitaan, että Lacanin mukaan Freud oli lähempänä ”rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi” -tyyppistä ajattelua kuin antoi ymmärtää. Lisäksi voidaan lukea pienestä piikittelystä kristillisiä piirejä kohtaan, sillä niissä Jung on otettu vastaan huomattavasti Freudia myönteisemmin. Lacan vierastaa Jungilta löytyvää gnostilaista ja pakanallista virettä.

Kahdesta puheesta ei irtoa paljoakaan muille kuin Lacan-tutkijoille.

Toinen osa on oikeastaan aika viihdyttävä. Siinä verrataan uskontoa ja psykoanalyysia. Lähtökohtana on Lacanin toteamus, että jos uskonto kukoistaa, psykoanalyysi on epäonnistunut.

Lacanin mukaan tunnustuskäytännöt eivät yhdistä uskontoa ja psykoanalyysia. Jälkimmäisessä ei tunnusteta, vaan puhutaan mitä tahansa. Tavallaan näin, mutta en silti pidä tätä teoreettista nyanssieroa riittävänä kumoamaan yhteneväisyyttä asiakkaan/kuluttajan näkökulmasta. Lisäksi se ei poista ajatuksellista jatkumoa katolisten tunnustuskäytäntöjen ja psykoanalyysin väliltä (vaikka osoittaakin eron). Tämä ei kuitenkaan ole asian ydin, sillä uskonto ei Lacanin mukaan kukoista tunnustuskäytäntöjen vuoksi. Uskonto kukoistaa siksi, että se kykenee merkityksellistämään sen mitä tiede meille tarjoaa. Uskonto merkityksellistää kaiken luonnollisen.

Psykoanalyysin ja uskonnon erona on, että psykoanalyysi kehittyy tieteellisen diskurssin yhteydessä tiettynä historiallisena ajankohtana. Lacan näyttää ajattelevan niin, että psykoanalyysi parantaa, mutta uskonto parantaa niin, etteivät ihmiset hahmota, mikä menee huonosti. Psykoanalyysi parantaa oireen (tai auttaa käsittelemään sitä, elämään sen kanssa), mutta uskonto auttaa repressoimaan oireen.

Kun Lacanilta kysytään, mitä hän tarkoittaa termillä ”tosi uskonto”, hän vastaa epäröimättä viittaavansa katolisuuteen. Muut ovat valheellisia. Näiden termien syvempää sisältöä ei kuitenkaan selitetä. Tässä yhteydessä hän myös toteaa uskontotieteestä (uskontohistoriasta), että uskontojen laittaminen yhteen nippuun on todella kammottavaa. Tavallaan jaan Lacanin käsityksen siitä, että uskontohistorian perinteessä on paljon vialla. Ongelmana ei kuitenkaan ole se, että katolisuudesta tulee yksi muiden joukossa.

Lehdistötilaisuudessa on myös hauska sananvaihto liittyen Lacanin Écritsiin [Kirjoitukset]. Sitä pidetään vaikeasti ymmärrettävänä. Tähän Lacan vastaa, että ”En kirjoittanut niitä siksi, että ihmiset ymmärtäisivät. Kirjoitin ne siksi että ihmiset lukisivat niitä.” Hän täsmentää, että vaikka ihmiset eivät ymmärtäisikään, ainakaan aluksi, lukeminen saa jotakin aikaan ihmisissä.

Teoksen parissa viihtyi hyvin, mutta ei sitä voi suositella kuin Lacan-faneille. Lacaniin sopii hyvin ajatus, jota olen soveltanut moniin ajattelijoihin: hänen ajatuksensa ovat kaikkein relevanteimpia uskonnontutkimukselle silloin kun hän ei kirjoita uskonnosta.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Uskontotieteellisiä työpajoja Montrealissa

Kanadassa on jo muutaman vuoden ajan ollut käynnissä isohko hanke, jossa tarkastallaan uskontoa ja monimuotoisuutta. Olen osallistunut yhteensä kolme kertaa Religion and Diversity -projektin kokoontumisiin. Yleensä tapahtumat on järjestetty Ottawassa. Tällä kerralla oli vuorossa naapurikaupunki Montreal.

Projektin varsinaisen tapaamisen yhteydessä on yleensä myös väitöskirjantekijöille tarkoitettu kaksipäiväinen työpaja. Ne keskittyvät vuorotellen tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Olen pitänyt yhdessä Kim Knottin kanssa tutkimuspainotteisen työpajan. Nyt minut kutsuttiin pitämään yhteiskunnallisen vaikuttamisen työpaja. Aiheen sai keksiä itse – johtolankana oli yleisempi ajatus siitä, että nuoret tutkijat pääsevät tutustumaan pidemmälle ehtineisiin tutkijoihin.

Työpajassa keskityttiin mediasuhteisiin, niin perinteiseen valtavirran mediaan (televisio, radio, sanomalehdet) kuin niin sanottuun sosiaaliseen mediaan (Twitter, blogit, Facebook, Academia.edu, Linkedin ja niin edelleen) erityisesti uskontoteeman osalta.

Palaute oli kiittelevää, mutta ei siitä sen enempää. Itselleni kiinnostavinta oli se, miten paljon epäröintiä osalla osallistujista oli mediaa kohtaan – myös sosiaalista mediaa kohtaan. Osalla puolestaan oli kokemusta asiantuntijakommentoinnista esimerkiksi sanomalehdissä. Se, että pohdimme yhdessä hyvin käytännönläheisesti erilaisia riskejä ja mahdollisuuksia tuntui avaavan ja purkavan ainakin joitakin huolia ja ennakkoluuloja.

Toinen, akateemisesti korkealentoisempi työpaja sisälsi projektiin liittyviä alustuksia, mutta mukana oli tavalliseen tapaan myös muiden tutkimushankkeiden esittelyä. Yksi hurjimmista sessioista käsitteli brittiläisten professoreiden Adam Dinhamin ja Chris Barkerin hanketta, joka keskittyy uskonnon ja poliittisten suhteiden uudelleen kuvitteluun.

Hankkeen lähtökohtana on 18 asiantuntijahaastattelua. Tunnetuilta tutkijoilta kysyttiin, miten he näkevät oman tieteenalansa kautta uskonnon tutkimuskohteena. Mitkä ovat nousevia kysymyksiä ja tutkimuskohteita? Tämän pohjalta Dinham ja Barker esittelivät eri alojen asiantuntijoiden näkemyksiä. On varmasti älyllisesti hauskaa ja mielenkiintoista haastatella tunnettuja tutkijoita. On myös hyödyllistä kuulla heidän näkemyksiään.

Itselleni jäi epäselväksi, mihin tästä edetään. He tuskin pyrkivät selittämään, miksi asiantuntijat näkevät asiat tietyllä tavalla. Pikemminkin he pyrkivät haastattelujen kautta identifioimaan keskeisiä teemoja ja rakentamaan siltoja tieteenalojen välille ja tuomaan näkemyksiä yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

Esityksen toinen osio antoi mahdollisuuksia kommentointiin. Se olikin vilkasta, hämmentynyttä ja kriittistä. Viimeisessä osiossa Dinham ja Barker pyrkivät selvittämään, missä mennään. Tämä osio oli itselleni erikoinen kokemus, erityisesti Barkerin puhe. Hän käytti termiä ”great reconnection”, jolla hän halusi luoda kokonaisvaltaisen synteesin asiantuntijaosaamisen ja yhteiskunnan välille. Minusta koko homma kuulosti Monty Python -teorialta uskonnon asemasta nyky-yhteiskunnassa (erityisesti Britanniassa).

Monty Pythonit kehottivat aina katsomaan elämän valoista puolta, ja sitä Barkerin esitys todella oli. Yritys nähdä vain uskonnollisille yhteisölle tuleva etu uusliberaalissa Britannian koalitiohallituksen ”suuren yhteiskunnan” politiikassa. Toisin sanoen hän sulki silmänsä niiltä poliittisilta olosuhteilta, joiden myötä uskonnollisten yhteisöjen paikallinen aktiivisuus tulee tärkeämmäksi yhteiskunnassa. Yhteisöt tulevat paikkaamaan niitä aukkoja, joita oikeistolainen politiikka tuottaa rajulla yksityistämis- ja leikkauspolitiikalla. Analyysi, joka keskittyy vain niihin puoliin, jotka parantavat uskonnollisten yhteisöjen tilannetta ja johtopäätös, joka perustuu vain tähän ulottuvuuteen, on mielestäni auttamattoman naiivi.

Emme ehtineet keskustelemaan tästä puolesta, joten en tiedä kovin tarkkaan, miten muut suhtautuivat. Yksi maailmanluokan tutkija, jonka nimen jätän tässä mainitsematta, totesi kuiskaten pöytäämme, että hän oli kieltäytynyt haastattelusta. Hän kuvasi projektia termillä ”utterly mad”.

Projekti on toki keskeneräinen, joten vasta julkaisujen jälkeen tiedetään, millaiseksi se lopulta muotoutui.

Muut alustukset ja paneelit olivat huomattavasti vähemmän kontroversiaalisia. Ne käsittelivät uskonnollista monimuotoisuutta ja painottuivat etnografisiin tapaustutkimuksiin, lainopillisiin kysymyksiin ja uskonnonopetukseen.

Vapaa-aikaakin oli. Montrealista löytyi pienellä vaivalla muutamia järkevästi hinnoiteltuja kirjadivareita, joissa oli kelvollinen akateemisen kirjallisuuden valikoima. Myös levykaupoissa käytettyjen hintataso oli sopiva, joten ostoksilta ei säästytty.

Kaupunkia värittävät selkeästi ravintolat, bistrot ja kahvilat. Joko kadun kivijaloissa on niitä tai asuntoja. Juuri muuta ei kaduilta jää mieleen. Ruokaa tarjoavia pieniä tiloja toisensa perään. Kaupunki ei jätä nälkäiseksi, joskin se tarjoaa myös irvokkaan puolensa. Yhden kodittoman kerjäläisen vakiopaikka oli tuoretta, herkullisen näköisiä ja valtavia lihakimpaleita myyvän kaupan edessä.

Mount Royalille en tällä kerralla kiivennyt, koska olen käynyt siellä aikaisemmin. Sen sijaan kävin McGillin yliopiston kampuksella, jossa on myös ilmainen luonnonhistoriaan (ja etnologiaankin) keskittyvä Redpath-museo.

Työpajat pidettiin hotellissa, jota pyörittävät opiskelijat (kuva on hotellihuoneeni parvekkeelta). Muuten kaikki meni hyvin, mutta ravintolassa tuli pieniä kömmähdyksiä. 

Viimeisellä aamiaisella odottelin ensiksi yli kymmenen minuuttia tarjoilijan kontaktia. Viimein sain tilattua haluamani lämpimän aamiaisen. Sitten tarjoilija tuli pahoittelemaan, ettei minulta ole otettu tilausta ja sopersi jotain vuoron vaihtumisesta. Vastasin, että tilasin kyllä, puoli tuntia sitten. Tarjoilija hätkähtyi: ”Ai, ilmeisesti minulta?” Vastasin myöntävästi. Tarjoilija lupasi tuoda tilaukseni välittömästi. Pian sain annoksen, joskin tässä vaiheessa pöytäni ympärillä oli kolme työntekijää. Totesin, että tämä on väärä annos. Tilasin uppomunia, lautasellani on munakas. Taas pahoittelua. Tässä vaiheessa oli jo nälkä ja kiire päivän ohjelmaan, joten totesin syöväni munakkaan. Ei mennyt opiskelijoiden aamuvuoro aivan täydellisesti.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Primavera Sound 2014, kolmas päivä

Kolmas ja viimeinen varsinainen festivaalipäivä. Aamu oli taas verrattain hidas. Se oli niin hidas, ettei aikaa jäänyt hitaalle ruokailulle. Oli käännyttävä hyväksi ja edulliseksi todetun lähikebapin puoleen. Juustolla.

Saapuminen alueelle alkoi valinnoilla. Samaan aikaan soittivat Islands, Courtney Barnett ja Jonathan Wilson. Ratkaisuni oli valita kaksi kolmesta. Se tarkoitti Wilsonin sivuuttamista.

Islands aloitti 20 minuuttia ennen Barnettia. Saavuin alueelle ajoissa, joten vilkaisin Single Parents -yhtyeen esitystä pikaisesti, ostin itselleni Hüsker Dü -paidan, jonka kylkiäiseksi pussiin sujahti parin espanjalaisen indiebändin cd:t kaupanpäällisiksi. Niistä toinen, Disco Las Palmeras! osoittautui varsin kelvolliseksi ja toista elektronisempaa ja popimpaa yhtyettä, Colectivo Orugaa, en ole ehtinyt vielä aktiivisesti kuunnella. Sitten hain oluen ja jäin odottamaan keikkaputken alkua.

Pidin Islandsin keikasta paljon, vaikka en pariin viime levyyn ole aktiivisesti seurannut yhtyettä. Kokeellista poppia soittava ja myös jonkinlaista gaypiirien suosiota nauttiva kokoonpano ei tällä kerralla koonnut suurta yleisöä. Näin yhtyeen Leedsissä vuonna 2007 ja olin vakuuttunut, että livenä bändi saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Näin kävi, mutta siirryin Barnettille kesken keikan.

Courtney Barnett on nuori ja nouseva australialainen naisartisti, jonka biisi Out of the woodwork on sykähdyttänyt viime kuukausina. Keikalla mukana oli rumpali ja basisti. Kokonaisuus oli hyvinkin perustavanlaatuista kitaraindietä á la Nirvana eikä ollenkaan niin folkahtavaa kuin olin kuvitellut. Hyvältä se kuulosti, mutta erilaiselta kuin odotin.

Television aloitti päälavalla, joten Barnett piti hyvästellä kuudennen biisin kohdalla. Nyt saisi ainakin rastin ruutuun – legendaarinen Television nähty! Vähän jännitti, saako enempää. Kyllä sai, vaikka mikään tajunnanräjäytys Tom Verlainen johtaman bändin esitys ei ollut. Oli nautinnollista kuulla livenä Marque Moonin klassikkobiisit. Bändissä ei sinänsä ollut ihmeellistä katsottavaa ja varsinkin alku meni soundien kanssa säätämisessä, joten siirryin kesken keikan lähietäisyydeltä vippialueelle kuuntelemaan ja säästelemään voimia.

Spoon jatkoi heti Televisionin jälkeen toisella päälavalla. Olutlasi oli tyhjä, joten kävelin 20 minuutin ajaksi lavan eteen. Austinista tulevan kitaraindietä esittävän yhtyeen kulttimainetta en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta toki bändi soitti muutamia erinomaisia biisejä. Paikoitellen yhtye kuulostaa korvaani tarpeettoman valtavirtaiselta, ikään kuin indieversiolta Simply Redistä. En silti halunnut vaihtaa keikkaa Caetano Velosoon, jonne muut seuralaiset olivat suunnistaneet. Kuuntelin keikan loppuun, mutta keräsin vippialueella voimia seuraavaa esiintyjää varten. Aurinko laski ja ilma viileni. Festariväsymys hiipi. Oli ryhdistäydyttävä.

Volcano Choir aloitti heti Spoonin perään lavalla, jossa Television lopetti ennen Spoonia. Käytin vippietuja hyväksi ja kävelin lavan eteen ”palkoon”. Se oli viisi minuuttia ennen keikan alkua melkein tyhjä, mutta se täyttyi nopeasti bändin astellessa lavalle. En varmaan olisi koskaan vaivautunut kuuntelemaan yhtyettä, jos se ei ratsastaisi Justin Vernonin (eli Bon Iverin) maineella. Vernon laulaa Volcano Choirissa ja sointi on Bon Iveriä elektronisempi, vaikka kovin kauas ei ole ajauduttu kauniista ja maanläheisestä folkista. 40 minuuttia riitti tällä kerralla, koska en ole aivan täysillä innostunut albumeista. Tyytyväinen olin kuitenkin näkemääni ja kuulemaani. Viikon verran Barcelonassa majaillut bändi kiitteli festivaalia ja isäntiänsä poikkeuksellisen vuolaasti. http://www.youtube.com/watch?v=In0AlhnYb_U

Godspeed You! Black Emperor oli aloittanut pitkän settinsä toisella lavalla. Sinne kävi matkani. Koukkasin tutuksi tulleen empanadakojun kautta. Tarjolla oli odotustenmukaisesti pitkiä biisejä ja maalailevia tunnelmia. Lava oli lähes pimeänä ja screeni ei ollut päällä, joten katsominen keskittyi taustakankaaseen. Ilmeisesti tämä oli esiintyjän puolelta harkittu teko. En ole ennen nähnyt yhtyettä, joten mukavaa oli olla paikalla. Tosin katselin hieman etäältä ja vaihdoin kuulumisia seuralaisten kanssa, jotka olivat siirtyneet sinne Velososta.

Seuraavaksi kaikki alkoivat odottaa Nine Inch Nailsin keikkaa. Siksi Seun Kuti & Egypt 80 jäi aivan liian vähälle huomiolle. Sitä pysähdyttiin kuuntelemaan vain pariksi minuutiksi matkalla toiselle lavalle. Felan poika Seun kuulosti aivan erinomaiselta. Hän laittoi bändinsä kanssa pystyyn kunnolliset rytmimusiikin juhlat. Tätä olisi jäänyt mieluusti kuulemaan pidemmäksi aikaa, mutta valintoja on tehtävä. Linkki videoon:

Nine Inch Nails aloitti, kun olimme odottaneet lavan edessä ”palossa” pari minuuttia. Keikka alkoi jykevällä rytyytyksellä. Hitit säästettiin ymmärrettävästi loppuun, mutta jo alussa otettiin luulot pois. Oma ongelmani bändin kanssa on se, ettei ole tarpeeksi monta hyvää biisiä. Väkevä industrial-akti toimii keskinkertaisillakin biiseillä, mutta tarvittaisiin jotain nostamaan se festivaalin huippukokemusten joukkoon. Kun osa seuralaisista päätti puolen tunnin jälkeen siirtyä kuuntelemaan keikkaa oluen ääreen, seurasin mukana. Sinne kuului hyvin, mutta sijainti myös paljasti, ettei NIN ollut yleisön suurimpia suosikkeja – kentällä oli yllättävän paljon tyhjää tilaa. Lopussa tuli melkein kaikki hitit (Wish, Hurt, Head like a hole, mutta ei Terrible lietä), mutta minulla oli ollut hyvä syy siirtyä pois kuuloetäisyydeltä. 

Tunti NINin aloittamisen jälkeen aloitti toisella suunnalla Ty Segall. Ehdin sinne arviolta neljännen biisin aikaan, joten missasin NINistä lähinnä hitit, jotka tosin olin kuullut livenä Provinssirokissa vuonna 2005 mielestäni paremmalla settilistalla. Valinta oli kuitenkin tehty. 27-vuotias Ty Segall on yksi merkittävimmistä artisteista omassa genressään. Se on garageversio Jimi Hendrixistä, Lynyrd Skynyrdistä ja ZZ Topista. Eikä ole yllätys, että Segall on nimennyt suosikkibändikseen Hawkwindin. Biisit ovat joko garagepunkkia tai räävittömiä rokkirutistuksia pitkine kitarakurituksineen. Totesin itsekseni, että tämä on minun musiikkia ja toistaiseksi ainoa todellinen rokkibändi festivaaleilla. Päätin juhlistaa sitä ei-vippioluella, joka oli puolitoista euroa kalliimpi. Koska bändi tulisi esiintymään myös seuraavana päivänä klubilla, tein päätöksen: huomenna uudestaan, kiitos.
Ty Segall David Letterman showssa:

Tanssikaksikko Chromeo aloitti välittömästi Ty Segallin jälkeen läheisellä lavalla. Illan kulkureitin vuoksi näin jäi näkemättä Foals, josta olisin luullakseni pitänyt enemmän. No, olihan Chromeokin kiva nähdä, sillä se sai aikaiseksi hyvät tanssit. Sen kohdalla ei tosin tullut oloa, että pitäisi nähdä uudestaan seuraavana päivänä, vaikka mahdollisuus oli. Parinkymmenen minuutin jälkeen oli jo aika siirtyä kohti toista rokkikeikkaa ja ottaa matkalta mukaan patatas fritas.

Black Lipsin keikkaa juhlistin jälleen normaalihintaisella oluella. Turun klubilla nähty bändi oli jättänyt kohtuullisen myönteisen mielikuvan liveaktina, ja levyltä olen kuunnellut yhtyettä useamman vuoden ajan. Heti alkuun tuli heidän kenties paras biisi Family tree. Keikka jatkui suorana, joskin asiaankuuluvan huojuvana autotallirokkiputkena, jonka päätöksenä oli yhteislaulu Bad kids. Kitaristin kuperkeikka takaperin kitaran kanssa alleviivasi bändin yleistä menoa: hauskaa, viihdyttävää, räävitöntä ja paikoin aivotonta garagerokkia. Illan paras keikka, jos tällaisesta tykkää. Kun esiintymisestä ei ole kovin hyvätasoista tallennetta, niin laitetaan pari hittivideota.

Cut Copy oli startannut parikymmentä minuuttia ennen Black Lipsin päättymistä. Sinne kävi tie – katsomaan omalta kohdalta festivaalin viimeistä esiintyjää, jonka soittoaika oli 03.30-04.30. Australialainen tanssipopryhmä kuulosti oikein mainiolta, ottaen huomioon, etten ole jaksanut syttyä aivan täysillä heidän albumeilleen. Bändi oli tasapainoinen yhdistelmä tanssimusiikkia ja Depeche Moden ja Pet Shop Boysin kaltaista biisivetoista poppia. Tämä oli myös viimeinen tilaisuus käyttää vippietua halvempaan olueen, joten siihen varattu alue oli otollinen paikka Cut Copyn kuuntelemiseen. Taas Barcelonaan puhaltava merituuli oli tehnyt yöstä kylmän, mutta muista öistä poiketen tällä kerralla en ollut väsynyt.

Tänä yönä metrot kulkivat jatkuvasti, joten matka majapaikkaan kesti hiukan vähemmän kuin muina päivinä. Nukkumaan tuli mentyä joskus seitsemän aikaan aamulla.

Myös viimeisenä päivänä tuli sivuutettua useita kiinnostavia artisteja. Näihin kuuluvat jo mainitut Jonathan Wilson ja Foals, mutta myös Dum Dum Girls, Superchunk, Mogwai, TP:n hehkuttama Connan Mockasin sekä auditoriossa esiintynyt Teho Teardo & Blixa Bargeld.

Sunnuntain ohjelmaan kuului nukkuminen, sangrian juominen, paellan syöminen ja illalla festivaalin päätösklubit.

Bartsissa (Barcelona Arts) oli neljä esiintyjää, joista katsoi kolme. Joana Serrat soitti kitaran kanssa folkkia. Se kuulosti rauhoittavalta ja kauniilta salissa, jonka akustiikka oli mainio. Grouper oli nainen masiinoidensa ja koskettimiensa kanssa. Kaikki seurueesta taisivat nukahtaa penkkeihinsä minimalistisella keikalla. Argentiinalainen Juana Molina aloitti rytmikkään indiepoppinsa miellyttävästi. Kuuntelin sitä neljän biisin verran, koska halusin varmistaa pääsyn toiseen klubiin.

Pikainen kokis matkalla tien yli toiselle klubille, jotta väsymys poistuisi sokerin ja kofeiinin ansiota. Sitten Apoloon sisään, tiskiltä massiivinen gin tonic ja klubin yläkertaan hengailemaan. Espanjalainen Valius koostui kitaristista ja rumpalista, jotka soittivat indiepoppia, mutta ensisijainen vertailukohta itselleni oli Wire. Amerikkalainen indierokkia tai ”post-hardcorea” soittava Cloud Nothings keräsi innokkaan yleisön. Itse jäin edelleen yläkertaan, josta olin löytänyt mainion näkymän lavalle. Bändi oli ihan asiallinen, mutta yksittäiset biisit eivät uponneet. En tosin ollut kuunnellut sitä kovin aktiivisesti etukäteen.

Kolmantena esiintyi se, miksi olin hylännyt seuralaiseni Bartsiin ja siirtynyt itsekseni toiseen klubiin. Ty Segall oli – jos mahdollista – vielä parempi kuin edellisenä päivänä festivaaleilla. Aloitin keikan yläkerroksesta, josta siirryin pian tiskin kautta samaan kerrokseen, jossa lava oli. Setti oli suunnilleen sama. Nyt kuitenkin olin paikalla alusta asti, joten kuulin myös suosikkibiisini I bought my eyesin. Keikan lopussa Ty lähti surffaamaan yleisön sekaan jatkaen kitarasooloa (ks. linkki). Myöhemmin hän antoi kitaransa lavalla seisseelle surffaajalle ja juoksi itse vauhdilla lavan eteen hypäten yleisön sekaan. Pian lava oli täynnä ihmisiä bändin yrittäessä vielä soittaa. Keikka päättyi kaaokseen ja festivaalit upeaan keikkaan.

Vippiedut sai hankittua ostamalla kalliimman lipun. Se kannatti jo siksi, että festivaalialueella ei ole muita järkeviä lepopaikkoja kuin vippialueet. Lipulla sai myös hoidettua ”etuilulippuja” klubeille. Festivaalialueelle tultaessa vippiläisille oli eri sisäänkäynti ja rannekkeenvaihdossa mukaan tuli selkäreppu, jossa oli pari lehteä, kaikista artisteista esittelyn sisältävä yli 400-sivuinen kirja sekä kortti, jolla sai kolme ilmaista juomaa vippialueilla. Vippialueilla oli halvemmat hinnat kuin sen ulkopuolella (säästöä 1,5 euroa per olut). Niillä oli myös mahdollisuus rauhoittua ja huilata. Toisesta näki ATP-lavan ja toisesta molemmat päälavat. Vipillä pääsi myös auditoriossa omaan jonoon. Yksi parhaista eduista oli pääsy päälavojen ”palkoon”. Näin sain katsottua tärkeimmät artistit läheltä joutumatta varaamaan paikkaa etukäteen.

Kolme festivaalipäivää ja pari klubi-iltaa teki yhteensä noin 43 keikkaa – hieman laskutavasta riippuen. Kun niissä on noin kymmenen järisyttävän hienoa esitystä ja lähes kolmekymmentä mieluisaa, on selvää, että niiden sulattelu vie useamman päivän. Mainittakoon vielä, että keikkaraporteissani useaan otteeseen toistunut ”vippiolut” ei ollut mikään puolilitrainen, vaan sivistynyt pikkuolut.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Primavera Sound 2014, toinen päivä

Jos ensimmäisenä päivänä oli kiire alueelle, toisena päivänä täytyi jättää väliin jo neljältä aloittanut Julia Holter. Voiton vei hitaampi aamu ja kolmen ruokalajin ateria kasvisravintolassa. Paikan päälle ehdin vasta reilusti kuuden jälkeen. Sitten oli edessä ensimmäiset valinnat.

Puoli seitsemältä aloitti John Grant. Kymmenen minuuttia sen jälkeen aloitti Drive-by Truckers. Suunnitelma oli selvä: Grant soittaa kaukana, joten parempi katsoa hetken Drive-by Truckersia ja siirtyä siitä auditorioon. Luonnonvoimat sotkivat suunnitelman. Voimakas sade alkoi heti alueelle päästyä. Pyörsin suoraan auditorioon odottamaan keikkaa. Siellä Nick Caven oikeana aivopuoliskona tunnetuksi tullut Mick Harvey soitti Serge Gainsbourgin kappaleita. Harveyn näin Turussa pari vuotta sitten, mutta se oli omista biiseistä koostunut esiintyminen. Nyt oli luvassa Sergeä, jonka kappaleita Harvey on levyttänyt kaksi albumillista. Jousisektiolla varustetun kokoonpanon keikka oli hieno rauhoittumishetki ennen ulkoilmaan astumista. Kohokohtia olivat esimerkiksi Harley Davidson, The Ticket Puncher, Comic Strip ja ehdoton huippu Initials B.B. Söteemiä he eivät soittaneet, mutta vähän laulelivat vitsaillen sinne suuntaan. Ainoa harmittava seikka oli se, ettei keikalla kuultu yhtä suosikkiani, Who is ”In” Who is ”Out”.
http://www.youtube.com/watch?v=P4HNPUDG8zs Primaverasta ja muuten maistiaisia:

Auditoriosta suuntasin vippialueelle, josta ehdin kuunnella hetken ajan Loop-yhtyettä. Se ei ole kovin tunnettu, mutta Suomessa sen voi esitellä toteamalla, että se on yksi Circlen esikuvista. Se soittaa biiseissään yhtä tai kahta riffiä junnaavasti ja toisteisesti. Jotkut tällaiset yhtyeet saavat sen toimimaan ja Loop on yksi niistä. Sade oli onneksi lakannut.

Heti perään aloitti viereisellä lavalla Dr John. 73-vuotias artisti teki yhden vuoden 2012 parhaista levyistä ja siksi odotin keikkaa. Alkuun kuultiin viimeisimmän levyn avausraita Locked down ja perään albumin ehdoton kohokohta Revolution. Välillä ote oli sen verran rauhallista, että tajusi olevansa ikäihmisen keikalla. Hienoa oli kuitenkin nähdä Dr John ensimmäisen ja mahdollisesti ainoan kerran elämässä. Vetopasuunaa soittanut nainen varasti shown.

Sharon van Etten aloitti viereisellä lavalla, joten oli luontevaa hakea juoma ja seurata keikkaa. The Nationalin suojeluksessa maineeseen nousseen nuoren naisen soundi oli kirkas ja selkeä, mutta oletettavasti artisti olisi kuulostanut vielä paremmalta, jos olisin ehtinyt tutustua uuteen levyyn ennen keikkaa. Joka tapauksessa Sharon van Etten oli tasaisen vahva, mutta se piti jättää kesken nopean empanadatankkauksen ja muiden artistien vuoksi.

Slowdive oli pahasti päällekkäin Sharonin kanssa. Koska olin jo Dr Johnin jäljiltä Sharonin lavan vieressä, päätin aloittaa sieltä ja siirtyä hyvissä ajoin uudelleen kasattuun shoegazingin b-luokkaan kuuluvalle Slowdivelle. Tässä vaiheessa Pixiesin keikka alkoi jännittää, joten kuuntelin Slowdiven pääosin päälavan vippialueelta olutta siemaillen. Yhtye kuulosti upealta. Jos vertaa esimerkiksi shoegazingin kuningasluokan My Bloody Valentinen Flow-keikkaan, niin paljon mieluummin kuuntelen Slowdivea elävänä. Se oli kuulas, selkeä ja ilmava. Tämän vuoden Flow-osallistujille vahva suositus. http://www.youtube.com/watch?v=b1tUEaJoJWo

Pixies oli odotettu esiintyjä. En koskaan vaivautunut reunion-kiertueille, mutta nyt tuli tilaisuus nähdä maailman paras bändi elävänä, joten kyllä se vähän jännitti. Kokemusta on vaikea verrata muihin esiintyjiin, koska en osaa arvioida sitä normaalilla tavalla, joten tyydytään faktoihin. Bändi soitti puolitoista tuntia ja setin koostumus oli seuraava: Pilgrimiltä 5, Surfer Rosalta 4, Doolittleltä 9, Bossanovalta ja Trompelta 1 per albumi ja uudelta 5 biisiä. Ei välispiikkejä. Soundit olisivat voineet olla paremmat ainakin näin läheltä kuunneltuna. Bändi vaikutti tyytyväiseltä. Oli mahtavaa katsoa bändi läheltä.

Pixiesin tunnelmista ei päässyt rauhassa pois, koska toisella lavalla aloitti The National. Pikareissu vessaan, tiskille ja sitten vippilipun oikeuttamaan ”palkoon” lavan eteen katsomaan toista mahtavaa keikkaa. Piti laskea kolmeen, jotta pystyi keskittymään uuteen esiintyjään. Laulaja Matt Berningerin kiukuttelu ja muu touhuilu lähes varasti shown itse biiseiltä. Myös muun bändin reaktiot – olivat sitten spontaaneja tai suunniteltuja – toivat lisämausteen kokonaisuudessaan hienoon keikkaan. Eikä bändin Pixies-hehkutukset tuntuneet tässä tilanteessa mitenkään vääräaikaisilta. Vierailijoina lavalla kävivät esimerkiksi Justin Vernon (Bon Iver) ja The Walkmenin Paul Maroon. Erikoinen piirre oli se, että läheltä lavalle katsottuna värikylläisyys oli välillä liikaa, mutta screeniltä kaikki näytti paremmalta. Tämä oli kolmas kerta livenä, mutta en osaa laittaa kaikkia keskenään erilaisia ja mainioita keikkoja järjestykseen.
http://www.youtube.com/watch?v=E0tj6QYpZrw (kahden minuutin kohdalla alkaa tapahtua)

Kun kolme tuntia sujahtaa Pixiesin ja Nationalin parissa, ei kovin helpolla enää pääse innostumaan seuraavasta esiintyjästä. Toisella päälavalla aloitti !!! (chk chk chk), jonka post-punkista vaikutteita hakeva diskoilu puolusti paikkaansa, muttei sytyttänyt. Pääasiassa mieleen jäivät laulajan siniset shortsit ja edestakainen poukkoilu. Yhtye sai kokoon hyvät bileet, mutta tässä vaiheessa ne olivat vähän liikaa minulle.

Päätin jättää huutomerkit ja siirtyä festivaalialueen toiseen äärilaitaan. Siellä esiintyi Napalm Deathista ja Godfleshista tunnettu Jesu. Matalataajuista doom-henkistä post-rokkia esittävä artisti oli jonkinlainen antikliimaksi, mutta sellaisena lähes täydellinen. Kaksi jamppaa kitaran, basson ja nappuloiden kanssa lähtivät Birminghamista Barcelonaan soittamaan keskellä yötä yhdenlaista epämusiikkia. Taustakankaan tapahtumat olivat niin kliseisiä kuin on mahdollista: rakettien ampumista, tehtaita, räjähdyksiä ja kammottavien brittiläisten vuokrakerrostalojen purkamista. Harvoin antikliimaksi on niin tarpeen kuin se oli tässä tilanteessa. Valitettavasti en kuullut edes Jesun hienoa versiota Rocky Horror Picture Show’n kappaleesta Don’t dream it.

Jesun jälkeen tuli käveltyä lavalle, jossa bilevastaavana oli Jagwar Ma, australialainen konemusiikkia esittävä yhtye. Tässä vaiheessa alkoi iskeä väsymys ja vilu, joten lähtökohdat keikalle eivät olleet parhaat mahdolliset. Toisessa tilanteessa suhtautumiseni voisi olla toisenlaista. Vaihtoehtoisesti olisi voinut käydä katsomassa Factory Floorin, mutta kun se ei ole levyltä sytyttänyt, niin valitsin summamutikassa Jagwar Man.

Päivän missauksiin kuului The War on Drugs, joka soitti päällekkäin Pixiesin kanssa. Myös diggaamani Lee Ranaldo and the Dust jäi näkemättä, koska soittoaika oli liian lähellä Pixiesiä. Kaksi kertaa näkemäni Wedding Present soitti samaan aikaan Mick Harveyn kanssa. Julia Holterin soittoaika oli liian aikainen. John Grant sekä Drive-by Truckers menivät päällekkäin sateen ja Mick Harveyn kanssa. Haimin sijaan katsoin Dr Johnin. Deafheaven, indieversio death metallista, soitti The Nationalin kanssa samaan aikaan, kuten myös hidastempoista, varhaista grungea soittanut kulttibändi Slint.


Barcelonan yö oli sen verran kylmä ja tuulinen, että kuuden jälkeen oli mukavaa huomata olevansa taas majapaikassa.

Kolmannesta päivästä kirjoitan myöhemmin.