Uskontotieteen varhaisvaiheiden käsitteistön yhteyttä kolonialismiin on puitu muutamissa opinalan historiaa luotaavissa teoksissa. Yhdysvaltalaisen Tim (Timothy) Murphyn teos The Politics of Spirit: Phenomenology, Genealogy, Religion (2010) tarjoaa uutta valaistusta aiheeseen jälkistrukturalistisesta ja myös jälkikolonialistisesta näkökulmasta. Murphyn aikaisemmat teokset – Nietzsche, Metaphor, Religion (2001) ja Representing Religion (2007) – ovat olleet vakuuttavia jälkistrukturalistisia analyyseja eikä viimeisin teos poikkea linjasta.
Murphy tarjoaa klassisesta uskontofenomenologiasta luennan, joka ankkuroituu poststrukturalismin ja postkolonialismin perinteeseen. Voisi sanoa, että kyse on varhaisen Derridan ja sen postkolonialististen sovellusten muodostaman teoreettisen apparaatin käyttämisestä uskontofenomenologian klassikkojen lukemiseen – ja siten myös koko varhaisen uskontotieteen akateemisen identiteetin rakentumiseen.
Klassinen uskontofenomenologia käsittää esimerkiksi seuraavat tutkijat: Rudolph Otto, Gerardus Van Der Leeuw, WB Kristensen, Joachim Wach ja Mircea Eliade. Heitä edelsivät varhaisemmat uskontofenomenologit, kuten Cornelius Petrus Tiele ja PD Chantepie de la Sayssaye.
Murphyn lähtökohdan mukaan uskontofenomenologiaa tutkitaan, jotta se voitaisiin haudata. Ja vielä enemmän: hänen mukaansa on lähdettävä liikkeelle koloniaalisen hallinnan tosiseikoista, jotta voitaisiin selittää ”uskonto” ja oppialan varhaishistoria. Vain ymmärtämällä oppialan muodostuminen voidaan rakentaa merkittävässä mielessä uutta.
Kriittisen argumentin lisäksi teos tuo uutta myös tapaan ymmärtää uskontofenomenologian vaikuttajat. Tavallinen versio korostaa Husserlin merkitystä. Murphyn mukaan Husserlilla oli jonkin verran vaikutusta, mutta hän ei ollut läheskään yhtä keskeinen kuin Hegel. Tätä edes uskontofenomenologit eivät ole itse kovin hyvin ymmärtäneet.
Perinteisessä kuvauksessa todetaan Husserlin keskeisyys kahden ajatuksen kautta: sulkeistamisen ja eideettisen vision. Uskontofenomenologian perinteessä edellinen tarkoitti arvoarvostelmien lykkäämistä ja jälkimmäinen kuvausta ilman siihen vaikuttavia aikaisempia uskomuksia ja tulkintoja.
Hegel kuitenkin vaikutti ennen Husserlia ja häneen uskontofenomenologit viittaavat enemmän. Vaikka varhaiset uskontotieteilijät (Tiele, de la Sayssaye) eivät olleet hegeliläisiä missään tiukassa merkityksessä, hegeliläiset motiivit näkyvät selvästi heidän työssään. Heidän Hegel ei ollut ristiriidan ja eron filosofi vaan identiteetin ja samuuden. Murphyn luenta näyttää Hegelin jatkuvan läsnäolon myös siinä vaiheessa, kun (hegeliläinen) kehityksen ajatus hylätään.
Naturalistisen uskontotieteen pitkässä ja vahvassa perinteessä uskontofenomenologiaa on kritisoitu sen teologisuudesta. Murphy suuntaa kritiikkinsä hieman toisella tavalla ja pyrkii osoittamaan uskontofenomenologian ontoteologisen perustan.
Ero on yksinkertaistetusti seuraava: teologisuuteen kohdentuvassa kritiikissä voidaan periaatteessa puhdistaa uskontofenomenologia normatiivisista olettamuksista, mutta jälkistrukturalistisessa ontoteologisuuteen kohdentuvassa kritiikissä uskontofenomenologiset käsitteet – ja uskontofenomenologian projekti – nähdään paitsi virheellisinä, myös länsimaisen metafysiikan perinteeseen elimellisesti kuuluvina.
Yhteiskuntakriittinen aspekti tässä kaikessa ei ole niinkään se, että kristinusko on saanut erityisaseman uskontojen joukossa tai että uskontofenomenologeilla oli teologisia ja uskonnollisia motiiveja, vaan se, että henkitieteellinen käsitteistö on rakenteellisesti samankaltainen kuin jäsennykset, joilla oikeutettiin kolonialismi.
Toistaiseksi Murphyn teos ei ole herättänyt juurikaan keskustelua, mutta se on paras, vakuuttavin ja filosofisesti kurinalaisin lukemani kirja uskontofenomenologiasta. Se tosin olisi kaivannut oikolukijaa.
Teos näyttää, miten Eurooppa määrittyi poikkeuksetta uskontofenomenologien vertailussa kehittyneimmäksi tai muutoin arvokkaammaksi kuin Euroopan ulkopuoliset (primitiiviset, luonnonmukaiset) uskonnot ja mytologiat. Kyseisen tutkimusperinteen dekonstruktio on siten myös eurosentrisen ajattelun dekolonisointia.
*
Varhaisista uskontofenomenologeista CP Tiele käsittelee myös suomalaisten uskonnollisuutta. Tielen mukaan suomalaiset palvovat luonnonolioita niiden maagisten voimien vuoksi pikemminkin kuin moraalisten ominaisuuksien. Suomi olikin hankala tapaus, koska se kuului maantieteellisesti osaksi Eurooppaa. Se voitiin kuitenkin määritellä alempiarvoiseksi ”luonnoksi” (Natur) eikä ”kulttuuriksi” (Kultur), koska emme olleet arjalaisia. Emme olleet tarpeeksi ”kehittyneitä”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti