Juice presidentiksi

Viime viikkoina olen lukenut nipun kirjoja aiheesta musiikki. Yksi niistä on kymmenen vuotta sitten ilmestynyt kirja Juice Leskisestä.

Harri Rinne oli Juicen yhteistyökumppani ja tuttu uran alkuvaiheessa. Sitten välit menivät poikki vuosiksi. Rinteen kirja Juice on [Juice off] perustuu yhtäältä Leskisen varhaisen uran muisteluihin ja toisaalta Juicen tuotannon ja elämän analysointiin.

En tiedä miksi edes luin kirjan Juicesta, sillä en ole ollut erityisen kiinnostunut kuuntelemaan hänen musiikkiansa viime vuosina. Ehkä juuri siksi: saadakseni uuden näkökulman, kipinän tai tuntuman. Yhtä kaikki, ajatuksia heräsi.

Sanottakoon jo tässä vaiheessa, että teoksen kieli on paikoitellen puisevaa. Se häiritsi läpi teoksen, mutta muuten kirjassa on kaikenlaista mielenkiintoista. Kylkiäisenä kuuntelin myös puolentusinan älpeen verran Juicen levytyksiä, ja muistelin Juicen hahmon läsnäoloa omassa elämässäni.

Rinne onnistuu käsittelemään tasapainoisesti kohdetta: Juice on ihailtu ja arvostettu taiteilija, mutta samalla hänen tuotoksiaan ja tekemisiään voi myös kritisoida.

Erityisen kiinnostava on toteamus, että Juice on omasta mielestään syvällinen yhteiskuntakriitikko, mutta Rinteen mielestä yhteiskuntakritiikkiä ei ole Juicella lainkaan. Olen taipuvainen ajattelemaan Rinteen tavoin, valtavirrasta poiketen. Muistan vielä t-paidan, jossa oli kasvokuva ja teksti: Juice presidentiksi.

Minusta Juicen yhteiskuntakritiikki oli suunnilleen samanlaista kuin Spede Pasasella. Molempien suuruus oli aivan jossain muualla. Rinne myös mainitsee, että Juice kamppaili mennyttä, nuoruutensa yhteiskuntajärjestystä vastaan, ei vallitsevaa vastaan.

Tekstien sukupuolikuvastoa analysoidessaan Rinne kysyy, eikö naisella ole Juicen teksteissä ”kiinnostavuutta, olemassaoloa, edes ominaisuuksia kuin laulaja-minän suhteen?” Ottamatta vahvaa kantaa aiheeseen, voin vain todeta: siltä se keskimäärin vaikuttaa.

Juicen ylistämiseen tottuneena pienikin arvostelu on raikasta. Se toi myös mieleen lukiokeskustelun, jossa argumentoitiin tekstien paremmuudesta. Sinisessä nurkkauksessa Röyhkä, punaisessa Leskinen, vailla kehätuomaria. Minusta tuo pikkunokkela keskustelu kiteytyi kahteen tekstityyppiin: Röyhkän novellimaisuus vastaan Juicen kielellinen taituruus, sanaleikit ja aforismit. Juuri siksi Juicella ei ollut tuolloin mitään merkittävää sanottavaa minulle. Silti olen aina arvostanut hänen tekstejään, usein kappaleitakin. Sanataiteilijana Juice oli omaa luokkaansa.

Kun kuuntelin lukemisen yhteydessä Dokumentti-albumin, tajusin, että lapsuudessa naapurin jannuhan tapasi laulella ulkoa lähes koko levyn. Samalla levyllä on myös Öljyshake. Sen hienouden hahmotin viimeistään silloin kun joulukalenteria kaupatessa potentiaalisen ostajan asunnossa pauhasi kyseinen kappale. 

Kävin myös keikalla kovin nuorena: lauloin eturivissä kappaleet ulkoa. Keikan päätyttyä Grand Slamin rumpalina tuolloin toiminut Vesa Sytelä toi rumpukapulat minulle ja kaverilleni. Tuo on edelleen minun Juiceni: lapsen. Sellaiseksi se jäänee, täynnä pieniä mutta hienoja muistoja.

Lopuksi jotain aivan muuta.

Rinne käsittelee jonkin verran lähtemisen toistuvaa teemaa Juicen teksteissä. Yhtenä esimerkkinä on Kaksoiselämään ”sanot ’pois!’ ja minä menen, kohta huomaan, etten mennyt mihinkään.” Kyllä, kyllä. Se tarjoaa kuitenkin siirtymän. Musiikillisissa huumoriversioissa yleensä muutetaan lähes kaikki sanat. Osoitus Turo’s Hevi Geen hienoudesta suomalaisen viinahuumorin saralla on kuitenkin se, että heidän Portsarin elämää -kappaleessa ei muuteta tuota yllä mainittua kohtaa. Vain konteksti on toinen. Humalainen laulajaminä on portsarin toimien kohteena: ”sanot ’pois!’ ja minä menen, kohta huomaan, etten mennyt mihinkään.”