Olen taipuvainen ajattelemaan, että uskonnon ja median tutkimuksessa mediaa teoretisoidaan ja problematisoidaan enemmän kuin uskontoa.
Olen myös sanonut ääneen, että joskus tuntuu siltä, että mediatutkimuksen suunnasta katsovat ovat uskonnon kategorian – ja muiden lähikäsitteiden – problematisoinnissa naiiveja.
Olen myös kysynyt ääneen, ajattelevatkohan mediatutkijat vastaavasti uskontotieteilijöistä, jotka tutkivat uskontoa mediassa – siis, että he ovat naiiveja teoretisoidessaan mediaa.
Nämä kysymykset tulivat taas mieleeni, kun luin Daniel A. Stoutin teoksen Media and Religion: Foundations of an Emerging Field (2012).
Stout on journalistiikan ja mediatutkimuksen professori, joka kirjoittaa teoksessaan implisiittisesti amerikkalaisille mediatutkimuksen opiskelijoille. Teoksessa on pari onnistunutta lukua, mutta tämä lähtökohta on vieraannuttava.
Amerikkakeskeisyys on tavallista, mutta usein jokseenkin reflektoimatonta. Lähes globaaleilla akateemisilla kirjamarkkinoilla vain amerikkalaiset saavat olla nurkkapatriootteja, jotka eivät keksi mitään esimerkkejä maansa ulkopuolelta. Toisinaan myös teosten sisäislukija on amerikkalainen.
Stoutin tapauksessa rajoittuneisuutta lisää se, että useimmissa luvuissa esimerkkinä on mormonismi. On tarpeellista hakea esimerkkejä omalta osaamisalueelta, mutta samalla ratkaisu tuntuu mielikuvituksen puutteelta. Kirjassa on toki eri ”maailmanuskontoja” käsittelevä luku, mutta esimerkiksi sikhiläisyydestä ei kirjassa ole yhtään mitään.
Erikoista on myös Stoutin tapa osoittaa tekstinsä mediatutkijoille ikään kuin hänen käsittelemänsä ”emerging field” ei olisikaan aidosti poikkitieteellinen. Tästä hätkähdyttävin esimerkki on epilogin päättävä virke, jossa painotetaan, että kirjan ehdotuksia seuraamalla mediaa koskeva teoretisointi syvenee ja kehittyy. Ja uskontoa koskeva teoretisointi – niin, mitäpä siitä.
Stoutin puolustukseksi on sanottava, että hän esittelee muiden oppialojen näkökulmia, mutta lopultakin ne ovat ensisijaisesti työkaluja mediatutkijoille, jotka sattuvat syystä tai toisesta olemaan kiinnostuneita uskonnosta. Stout ei osoita tuntevansa uskontotieteen teoreettisia keskusteluja. Ehkä siksi hän sujuvasti ankkuroi uskontotieteellisen tietämyksensä Rudolf Otton käsitykseen pyhästä.
Koska kyseessä on johdantoteos, Stout esittää ehdotuksen, miten luokkahuoneessa voitaisiin käsitellä kirjan aiheita. Tämä luku vie noin neljänneksen kirjasta. Se on liikaa, varsinkin kun esimerkkinä on pedagogisesti jokseenkin mitätön fiktiivinen draama, jonka tarkoituksena on toimia astinlautana sensuuria koskevaan pohdiskeluun. Itse en käyttäisi hänen harjoitustaan, vaan ottaisin mieluummin oikeita esimerkkejä mediasta.
Edellä mainitut ongelmat ovat valitettavia, koska ne hautaavat kirjan ansiot alleen. Lisäksi uskonnon ja median suhteiden tutkimusala kaipaisi onnistunutta johdantoteosta. Median ja uskonnon kytkeytymisten ja suhteiden tutkimuksen tulisi olla suunnattua sekä mediatutkijoille että uskontotieteilijöille – ja myös muille lähialoille.
Kun olen osallistunut uskonnon ja median tutkimusalan konferensseihin ja lukenut kirjallisuutta, olen usein miettinyt uskontotieteellistä taustaa. Tarjoaako se jotain, jota mediatutkimuksessa koulutuksensa saaneet eivät automaattisesti problematisoi?
Mediatutkimus tarjoaa uskonnon ja median tutkimukseen paljon sellaista, joka tukee uskontotieteen suunnasta lähtevää katsetta. Journalististen käytäntöjen nyanssit ja mediateknologian kehityksen luomat olosuhteet vaativat erityistietoa, jota tavallinen uskontotieteen koulutus ei tarjoa.
Stoutin teoksen luettua vakuuttuu entistäkin enemmän, että uskontotieteellä on annettavaa uskonnon ja median tutkimukseen, erityisesti, joskaan ei ainoastaan uskonnon kategorian ja lähikäsitteiden kriittiseen analyysiin. Toinen asia on se, miten sen parhaiten saa kommunikoitua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti