Mick Harvey

En luultavasti ole hehkuttanut ketään muusikkoa muille yhtä paljon.

Mainostan kyllä mielelläni yhtyeitä ja artisteja, mutta harvoin tyrkytän mitään. Yleensä en myöskään nosta esiin yksittäisiä muusikoita tai tuottajia, mikä selittynee osittain ihan omalla soittotaidottomuudellani. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Siis julkisissa hehkutuksissa.

Yksi selitys sille, että olen kehunut häntä muille on ilmeinen. Kuulijat ovat jo valmiiksi pitäneet musiikista, jota hän on ollut tekemässä (tai tuottamassa): Boys Next Door, Birthday Party, Nick Cave and the Bad Seeds, Crime and the City Solution, myös Pj Harvey sekä soolotuotanto. Tuskin olisin innostuneesti ylistänyt ketään arvostamaani muusikkoa, jos kuulija ei jo olisi myötämielinen.

Hyppäsin Bad Seedsin kyytiin lukiolaisena. The Good Son oli ensimmäiseni ja seuraavana päivänä kauppoihin tuli jo Henry’s Dream. Sitten ostin yksitellen kaikki Bad Seeds -albumit, pari Birthday Partya, Boys Next Doorin, sen jälkeen Crime & the City Solution, Einstürzende Neubauten, Barry Adamson, Anita Lane, Simon Bonney, Rowland S. Howard ja niin edelleen.

Aloin hahmottaa Harveyn merkityksen luettuani Ian Johnstonen kirjan Nick Caven elämästä 1990-luvun jälkipuoliskolla (Bad Seed: The Biography of Nick Cave) ja nähtyäni Bad Seedsin ensimmäistä kertaa elävänä Roskildessa vuonna 1996.

Toki Bad Seedsin soittajiin oli tullut kiinnitettyä erityistä huomiota – olihan suosikkiyhtyeessäni Crampsissa soittanut Kid Congo Powers, joka Gun Clubin lisäksi soitti nimenomaan Bad Seedsin The Good Son -levyllä. Ymmärsin kuitenkin, että Harvey oli Caven oikea käsi ja vasen aivopuolisko. Levyillä ja keikoilla hän soitti sitä, mitä juuri siihen biisiin tai tilanteeseen tarvittiin. Lisäksi kävi selväksi, että kun Cave aikanaan sekoili kamoissa, niin Mick hoiti hommat. Ilman Harveyn tukea ei olisi mitään Nick Cavea. Korkeintaan ojan pohjalla huutelisi Nicholas Edward, kuinka vuosia sitten edessä oli loistava tulevaisuus.

Kaksi ensimmäistä Harveyn sooloa koostui Serge Gainsbourghin kappaleista (kuvassa jälkimmäisen kansi). Ne ovat kelvollisia levyjä, mutta juuri kovereiden levyttäminen vahvisti käsitystäni artistista: kun tavallisesti soololevy tehdään siksi, että bändissä piilevä tähti ei pääse tuikkimaan tarpeeksi, Harveyn artistikuvaan sopi täydellisesti, että soololevyllä tehdään kunniaa kuolleelle ranskalaislaulajalle.

Harveyn kolmannen sooloalbumin, One Man’s Treasure, ostin Argentiinasta. Se sisälsi jo monenlaisia hienoja kappaleita, mutta edelleen enemmän kovereita kuin omia. Myöhemmät albumit ovat hyviä, mutta ne eivät ole maailmaa mullistavia tekeleitä. Vasta viimeisin, Sketches from the Book of the Dead, sisältää vain omia kappaleita. Soolotuotanto sopii kokonaisuudessaan edelleen Harveyn artistikuvaan. Hän ei ole lavan etuosassa svengaava rock-kukko tai kohtalokas underground-tähti. Tähtien kirkastajana hän loistaa itsekin.

Matkatessani lentokentältä bussissa luin Helsingin Sanomien haastattelun Harveysta. Siinä hän kertoi yhden syyn, miksi erosi Bad Seedsistä kolme vuotta sitten. Hänen mielestään Bad Seeds oli muuttunut viihteelliseksi, makeiseksi, jota ei tehty enää haasteelliseksi.

Ei kai ole sattumaa, että mielestäni Bad Seedsin alamäki alkoi No More Shall We Part -levyn jälkeen. En jaksanut kuunnella Nocturamaa, sen jälkeinen tupla oli parempi mutta silti tarpeeton, ja Dig, Lazarus Dig!!! jäi ostamatta, pelkän kuuntelun tasolle. Tosin myöhemmin ostin Digin ja olen pitänyt siitä kovasti, mutta ei se ole muuttanut sitä tunnetta, että Bad Seeds ei ole enää haasteellista eikä tärkeää. Pidän edelleen kaikista yhtyeen albumeista, mutta tietty jännite ja kihelmöinti on poissa. (Mick Harvey soittaa kaikilla edellä mainituilla albumeilla.)

Olen nähnyt Nick Caven kuusi kertaa livenä eri kokoonpanoissa. Niistä kolmella ensimmäisellä kerralla Harvey on ollut mukana. Kirjanpidossani juuri ne ovat olleet parhaita kohtaamisia.

Nyt on vuorossa itse Mick, omalla nimellään, vieläpä Turussa. En odota keikalta yhtään mitään. Haluan vain olla mukana todistamassa hänen suuruuttaan.