Lasten uskonnolliset ajatukset

En ole ollut erityisen kiinnostunut tutkimuksista, joissa pohditaan lasten uskonnollisuutta. Olen taipuvainen ajattelemaan, että jos lapsilla on uskonto, se tarkoittaa jotenkin eri asiaa kuin aikuisilla. Kiinnostavampaa onkin lähtökohta, jossa lasten ajatukset ovat testausalusta sille, miten ”luonnollisia” tietyt ajatukset ovat.

Vaikka oma tutkimustyöni on paikoitellen etäällä kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta, pyrin seuraamaan alan keskusteluja. Kun aika ei riitä jokaisen tutkimusartikkelin läpikäymiseen, yksi vaihtoehto on lukea valikoituja kirjoja. Yksi useamman kuukauden vuoroaan odottanut teos on Justin L. Barrettin Born Believers: The Science of Children’s Religious Belief (2012)

Barrett vastustaa näkemystä, jonka mukaan uskonto on täysin vanhempien indoktrinoinnin tulosta. Hänen mukaansa lapsille on luonnollista muodostaa ajatuksia, joita voidaan kutsua uskonnollisiksi. Tämän näkemyksen mukaan uskonto on luonnollista, kun taas teologia ja ateismi vaativat erityistä reflektiota ja luonnostaan muodostuvien ajatusten hiomista.

Tietenkin vanhempien ja muiden auktoriteettien vaikutus lapseen on valtava, mutta lapsi ei usko mitä tahansa hänelle kerrotaan.

Se, mitä Barrett nimittää ”luonnolliseksi uskonnoksi”, sisältää muutamia perusajatuksia: yli-inhimillisiä toimijoita on olemassa ja luonnollisen maailman elementit on suunnitellut jonkinlainen yli-inhimillinen (mahdollisesti näkymätön ja kuolematon) olento, jolla on luonne (hyvä tai paha, todennäköisemmin hyvä).

Yksi kiinnostavimmista ajatuksista, joista Barrett on kirjoittanut aikaisemminkin, koskee hiottujen teologisten järjestelmien ja luonnollisen uskonnon suhdetta. Hän esittää vakuuttavasti, että aikuiset eivät puhtaasti korvaa lasten luonnollista uskontoa teologisella järjestelmällä. Sen sijaan spontaani, reaaliaikainen ajattelu jäljittelee luonnollista uskontoa. Siksi esimerkiksi kristityt, jotka opettavat, ettei Jumalalla ole ruumista, laulavat olevansa Jumalan kämmenellä. Siksi Jumalan, joka ei teologisesti ajateltuna ole missään paikassa, sanotaan usein kuitenkin olevan taivaassa.

Lasten ”uskonnollisten” ajatusten tarkastelu auttaa erityisesti pohtimaan, miksi kansanomainen uskonnollisuus on niin pysyvää ja pinttynyttä teologisista opetuksista huolimatta. Se auttaa myös ymmärtämään, että ihmisten arkielämässä kansanomainen uskonto ei ole hiotuista teologisista opetuksista erillinen, vaan ne ovat jatkumossa – ja tilannekohtaisesti esillä – myös yhden ihmisen ajattelussa.

Barrettin teos herättää kuitenkin kysymyksiä. Nostan esiin kolme pientä kriittistä huomiota.

Ensinnäkin, jos teosta vertaa aikaisempaan Barrettin teokseen Why Would Anyone Believe in God? (2004) Born Believers on tyylillisesti jutusteleva (pahimmillaan lörpöttelevä). Edeltäjä oli tiiviimpi ja sisälsi jo suunnilleen samat asiat. Kun kahdeksassa vuodessa on kertynyt niukahkosti uutta sanottavaa, harkitsen seuraavan teoksen lukemista pidempään.

Toiseksi, Barrett rajaa uskonnon uskomuksiin ja ajatuksiin. Vaikka tällä tavalla voidaan saada esiin kiinnostavia tuloksia, hän voisi puhua yksinkertaisesti yliluonnollisista uskomuksista; nyt hän jättää uskonnon käsitteen lähestulkoon problematisoimatta, vaikka hän määrittelyn loppuviitteessä esittääkin.

Kolmanneksi, en ole täysin vakuuttunut, että lapsilla, joista Barrett kirjoittaa, on mitään uskontoa. Lapsilla on varmasti ajatuksia, jotka voidaan sopivalla määrittelyllä luokitella uskonnollisiksi, mutta tilanne voisi olla hyvin toisenlainen, jos tutkittaisiin lasten käyttäytymistä. Käyttäytyvätkö lapset siten, että heitä voitaisiin pitää uskonnollisina tai puhua heidän uskonnosta, mikäli heitä ei ole erityisesti opetettu toimimaan tietyn uskontoperinteen mukaisesti? En tiedä, mutta ainakaan Barrettia asia ei tässä teoksessa sen kummemmin vaivaa. Pitäisi kuitenkin vaivata.

Toinen uskonnon ”luonnollisuutta” (mutta ei niinkään lapsia) käsittelevä tuore kirja on Robert N. McCauleyn Why Religion is Natural and Science is Not (2011). Sekin on lukulistallani odottamassa vuoroaan.