Sailaan kaunis maailma

Maanantaina 14. tammikuuta YLE lähetti MOT-sarjaansa kuuluvan ohjelman ”Sailaksen kuuliaiset lapset”.

Olen usein ajatellut, että MOT on julkisesti rahoitettuun mediaorganisaatioon huonosti sopiva ohjelma, koska osa jaksoista on ollut sensationalistista ja populistista roskaa, joka lehtimaailmassa sijoittuisi iltapäivälehtien, seiskan ja Alibin muodostaman kolmion keskelle. Tässä jaksossa oli kuitenkin jotain poikkeuksellisen tärkeää.

MOT toi politiikan takaisin mediakeskusteluun taloudesta.

Ohjelmassa kritisoitiin melko rajusti Suomen valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailaksen vuosien saatossa antamia varoittavia lausumia suomalaisille. Sailaksella on ollut tapana sopivin väliajoin kertoa keskenkasvuiselle kansalle, että nyt on syytä säästää leikkaamalla. 

Toki ohjelmassa oli muistumia mielikuvastani. Työttömien haastattelut eivät mielestäni tuoneet mitään sisältöä itse asiaan. Minusta oli myös tyylivirhe kuvata Britannian katumellakkaa heti sen jälkeen kun ohjelmassa todettiin, etteivät leikkaukset ja talouskuri ole tuoneet sinne uutta talouskasvua. En myöskään ollut täysin vakuuttunut ratkaisusta ottaa eläkepäiviään aloitteleva, puoluekannaltaan sosiaalidemokraatti Sailas ainoaksi kritiikin kohteeksi, ja jättää muut samoin puhuvat oikeistolaiset poliitikot ja virkamiehet ulkopuolelle. Kenties ohjelmassa olisi voitu puhua myös pääomaverosta eikä vain tuloverosta. Talouskasvun välttämättömyyttä MOT ei kyseenalaistanut.

Olen ihmetellyt pitkään suomalaisen valtamedian kritiikittömyyttä taloudesta puhuvia oikeistolaisia kohtaan. Tähän saakka on toistettu heidän viesti, jonka mukaan nyt on leikattava, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

MOT oli pitkään aikaan ensimmäinen näin näkyvä yritys kyseenalaistaa vaihtoehdottomuutta koskevat väitteet.

Sailaksen retorisessa maailmassa politiikkaa ei ole, kun taloudesta puhutaan. On vain talous, jota ei saa suututtaa. Muuten se ei enää luota Suomeen.

Saman maailman jakavat Katainen, Niinistö ja monet muut. He puhuvat ikään kuin huolestuneina maan tilasta. Siinä mielessä Wahlroos ja Enbuske ynnä muut mediassa tasaisin väliajoin valtion taloudellisesti tukemaa sosiaalista turvaverkostoa ja infrastruktuuria kriittisesti arvioivat henkilöt ovat rehellisempiä. He eivät edes teeskentele puhuvansa suomalaisen yhteiskunnan parhaasta. ”Yhteinen hyvä” ei kuulu heidän sanastoonsa, paitsi ehkä kirosanoihin.

Ohjelmassa haastateltu professori Randall Wray totesi: ”Meidän ei tule sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tämä kaikki on vain politiikkaa.” Tällä politiikalla supistetaan sosiaalista turvaverkkoa. Lopultakin kyse on siitä, miten vauraus jaetaan. Puhe vaihtoehdottomuudesta on valinta.

Markkinatalouden mielenliikkeiden nimissä esitetyt vaatimukset eivät ole luonnonlakeja, eivätkä edes talouden rautaisia lakeja, vaikka ne sellaisena muille kerrotaan. Ne ovat poliittisia preferenssejä, joita valtamedia problematisoi aivan liian harvoin ja aivan liian lepsusti. 

Niiden toteuttamista helpottaa ainakin kaksi retorista keinoa. Ensinnäkin todetaan, että nyt on tehtävä päätökset, kun on poikkeustila. Vasta sitten päästään takaisin normaaliin. Kukaan ei nykyään kuitenkaan sano, että nyt ollaan normaalitilassa. Toiseksi esitetään, että nyt on tehtävä nopea ratkaisu, aikaa ei ole, muuten tilanne eskaloituu markkinoiden luottamuksen menetykseen.

Wrayn lausahdus ei tarkoita, ettei talouden asiantuntemusta tarvittaisi. Totta kai sitä tarvitaan. Tärkeää on kuitenkin tuntea myös taloudellisten välttämättömyyksien kaapuun puettu poliittinen retoriikka. Siinä mielessä maanantainen MOT oli onnistunut. Se voi antaa ihmisille mahdollisuuden kysyä itseltään, haluavatko he tulevaisuuden muistuttavan Sailaan kaunista maailmaa.