Nyt
on kuunneltu Rolling Stonesin tuotanto myös vuodesta 1974 eteenpäin. Tiesihän
sen, että klassikkojen jälkeen on vain yksi suunta. Jännitettäväksi jäi, kuinka
jyrkkä on pudotus ja kuinka syvä on pohja.
Vuonna
1974 ilmestyi It’s Only Rock’n’Roll
(1974), jolta löytyy muun muassa nimikkokappale – pöhöttynyt rokkirenkutus, jota
ei parane kuunnella usein. Vaikka esimerkiksi ”Time waits for no one” ja
muutamat muutkin ovat aivan toimivia biisejä, koko albumista jää melko valju
maku.
Black and Blue (1976) lähtee liikkeelle
funkisti kappaleella ”Hot stuff”, mutta tämä ei ole se minun Rolling Stones.
Tai on, juuri sellainen, jonka vuoksi olin niin pitkään välinpitämätön yhtyettä
kohtaan. Nykyään voin jo kuunnella tällaista vapaaehtoisesti, mutta melko
kaukana ollaan musiikista, josta innostun eniten. Tosin kakkosraita ”Hand of
fate” on aika hieno rokkibiisi, jota seuraa kummallinen reggaeviritys ”Cherry
oh baby”. Siinä missä The Clashin tyylilliset kokeilut ovat olleet olennainen
osa yhtyettä, rollareilla genresekoilu tuntuu enemmän luovuutensa kuihduttaneen
yhtyeen hakuammunnalta.
Some Girls (1978) alkaa cocktail-baariin
sopivalla löysällä taustamusiikilla (”Miss you”) eikä bändi ylly aikaisempiin
suorituksiinsa edes rokkivaihde silmässä. Emotional
Rescue (1980) kuulostaa tarpeettomalta levyltä eikä se yllä lähellekään
yhtyeen parhaimmistoa.
Tattoo You (1981) sentään herättää
tunteita, sillä sen avausraitana on ”Start me up”. Se ei loppujen lopuksi ole
täysin kammottava renkutus, mutta se tuo taas mieleen kaiken sen, mistä en
stonesissa pidä. Sen perään tulee heti rento popralli ”Hang fire”. Samaa
kastiin menee ”Little T&A”, mutta kokonaisuus on jälleen kaukana
klassikoista. Pariin edeltäjäänsä verrattuna Tattoo You on kuitenkin askel parempaan.
Undercover (1983) on aika
laiskanpulskeaa, syntikoilla ja torvilla maustettua kasarirokkausta. Melko
tylsä levy.
Dirty Work (1986) on albumi, jonka
ilmestymisen muistan. Nuorena poikana katsoin, kun ”Harlem shuffle” pyöri
Hittimittarissa. Silloin yhtye kuulosti laiskanpulskealta eikä levy vieläkään
tunnu merkittävältä kokonaistaideteokselta. Kyllä edellä mainittu videolohkaisu
on kuitenkin ihan hieno, joskin edelleen ”laiskanpulskea” biisi. Tälläkin
albumilla bändi virittelee itsensä reggaen tunnelmiin verrattain mitättömällä
kappaleella ”Too rude”. Kun heti perään pärähtää soimaan kasarisoundein
varustettu ”Winning ugly” ei enää tiedä, mitä yhtyeen henkisestä tilasta
pitäisi ajatella – vaikka itse biisi ei ole ollenkaan hassumpi, jos kasarihitit
iskevät.
Steel Wheels (1989) lähtee liikkeelle
perinteisesti rokaten, kuin hyvästellen 80-luvun soundit (”Sad sad sad”). Pian
kuitenkin ollaan taas tilanteessa, jossa on vaikea perustella albumien
julkaisua muille kuin tosifaneille. Ei kai kukaan ole Steel Wheelsiä kuunnellessaan valaistunut ja todennut Rollareiden
olevan maailman paras bändi, mikäli ei ole jo tutustunut yhtyeen parempiin
albumeihin? Toisaalta, levyn loppupäässä meno äityy poikkeuksellisen villiksi
kokeiluksi esimerkiksi kappaleessa ”Continental drift”. Se on yksi parhaista
myöhempien aikojen Rollareiden tuotannossa ja myös sitä seuraava ”Break the
spell” on melko lumoava.
Voodoo Lounge (1994) on taas niitä
levyjä, joiden kakkosraidan paikalta löytyy tarpeetonta torttua. Sen nimeksi on
annettu ”You got me rocking”. Ehkä AC/DC tai ZZ Top saisi kyseisen biisin
toimimaan rimaa hipoen, mutta Rollareiden vahvuudet ovat aivan muualla. Loppulevy
onkin sitten ikääntyvien setien rokkausta, kun ei ole muutakaan tekemistä.
Bridges to Babylon (1997) levystä
muistin vain ihan asiallisen raidan ”Anybody seen my baby?”. Muukaan osasto ei
ole ollenkaan kammottavaa, mutta on vaikea kuvitella, että tästä tulisi uusi
suosikkialbumi.
A Bigger Bang (2005) on edelleen tuorein
albumi. Siinä kuuluu rauhoittuminen. Enää ei yritetä kokeilla genreillä tai
päivän hittisoundeilla. Levy soi kuin keinutuolissa istuvan eläkeläisen
leppoisa ja seesteinen papatus, josta kukaan ei oletakaan kuulevansa mitään
uutta. Ja tämä on tarkoitettu myönteiseksi kommentiksi.
Vuodesta
1974 eteenpäin Rolling Stones muuttuu vähitellen värittömäksi ja tarpeettomaksi
yhtyeeksi, jonka suosio perustuu vain vanhoihin meriitteihin. Ehkä niillä
meriiteillä onkin oikeutettu jatkamaan, mutta olisi kiinnostavaa tietää,
kuunteleeko näitä myöhempiä levyjä kukaan. Tästä nuivasta johtopäätöksestä
huolimatta kuuntelurupeama paljasti, että yhtyeen myöhäistuotantoon sisältyy
myös mukavia ja hyviä hetkiä. Ne kuitenkin kestävät liian vähän aikaa per
albumi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti