Ateistien kirkko

Isossa-Britanniassa on virinnyt keskustelu niin sanotusta ”ateistisesta kirkosta”. Lontoossa on järjestetty sunnuntaisia kokoontumisia, jotka muistuttavat pitkälti jumalanpalveluksia. Tosin niissä ei viitata mihinkään yliluonnolliseen, kaikkivoipaan ja kaikkitietävään olioon.

Jo ennen näitä tapahtumia käytiin väittelyä siitä, tarvitseeko ateistiksi itsensä mieltävä jonkinlaista uskontoon rinnastettavaa viiteryhmää. Ne, jotka kokivat tarpeelliseksi jonkinlaisen ateistien yhteisön kehittämisen ryhtyivät tuumasta toimeen.

Näiden Sunday Assembly -nimellä kulkevien kokoontumisten puuhaajina ovat erityisesti brittiläiset koomikot Sanderson Jones ja Pippa Evans. Tämä ei ole täysin yllättävää, sillä varsinkin stand-up -koomikot ovat aktivoituneet ateismien puolestapuhujina viime vuosina.

Mutta mitä ”ateistien kirkossa” oikein tehdään?

Tapahtumaan osallistuneet lauloivat yhdessä Queenin ”Don’t stop me now”, Stevie Wonderin ”Superstition” ja Nina Simonen ”Ain’t got no”. Alttarilla oli kuva televisiosta tutusta fyysikko Brian Coxista. Siellä luettiin pätkä Liisan seikkailuista ihmemaassa. Istuttiin pari minuuttia hiljaa penkissä funtsaillen. Kerättiin kolehti, jolla tapahtuma rahoitettiin. Sitten seurattiin powerpoint-esitystä antimateriasta.

Tapahtumiin on osallistunut noin 200-300 ihmistä ja BBC:n toimittajan mukaan valtaosa oli nuoria valkoisia ja keskiluokkaisia. Aika näyttää, jatkuuko tapahtuman suosio, ja onnistuuko sen lanseeraaminen urbaanin Lontoon ulkopuolelle.

Sunday Assembly on esimerkki siitä, että ateismi näyttäisi jakaantuvan angloamerikkalaisessa maailmassa niihin, jotka haluavat jonkinlaisia yhteisöllisiä jumalanpalveluksenkaltaisia toimintamuotoja ja seurakuntamaista organisoitumista ja niihin, jotka pitävät tällaista tarpeettomana.

Edellistä vaihtoehtoa edustavat Sunday Assemblyn lisäksi Alain de Botton, jälkimmäistä esimerkiksi Richard Dawkins.

Kyse ei ole poliittisesta jaottelusta. Sunnuntaisin kokoontuvien ateistien yksi taustavaikuttaja, Alain de Botton, kirjoittaa kyllä hyveistä ja etiikasta, mutta hänen teoksessaan Religion for Atheists näkökulma on yksilökeskeinen. Toisin sanoen de Botton pohtii, mitä hyvää uskonto vailla uskoa yliluonnolliseen tarjoaa yksilölle, esimerkiksi uusia tuttavuuksia, yhteisöllisyyttä, roolimalleja ja esteettisiä elämyksiä, mutta hän ei ole merkittävästi kiinnostunut esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Niin sanotut uusateistit – huolimatta joistakin liberaalivasemmistolaisista mielipiteistä – eivät ole painottaneet kirjoituksissaan esimerkiksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai tulonjakoa koskevia kysymyksiä. Sen sijaan esimerkiksi Sam Harris puolusti oikeutta aseiden kantamiseen reagoidessaan joulukuun 2012 kouluampumistapaukseen, mikä yhdistää hänet lähemmäksi yhdysvaltalaista konservatismia.

Yhdysvalloissa on kuitenkin esillä ateistien polarisoitumista, jossa kysymys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on keskeinen jakolinja. Yksi esimerkki on Atheism+, joka nimensä puolesta viittaa siihen, että ateismi on enemmän kuin jumalauskon puuttumista tai uskontokritiikkiä. Sen mukaan ateismi tulee kytkeä – mutta ei sulauttaa – muihin käsityksiin, kuten feminismiin, antirasismiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tämä luonnehdinta on tehty suhteessa Jen McCreightin kokemuksiin ateistisesta poikien kerhosta, jossa feminismi, monimuotoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat kirosanoja. Itse olen parissakin yhteydessä korostanut, että erityisesti vihervasemmistolaiset teemat ja sukupuolisensitiivisyys ovat loistaneet poissaolollaan niin sanottujen uusateistien kirjoituksissa. Se, että Atheism+ on muodostunut pitkälti reaktiona uusateismiin osoittaa, että en ole ollut yksin pointtini kanssa.

Nämä kehityskulut eivät ole täsmälleen samaa, jota aikaisemmassa blogikirjoituksessani ja jo julkaistussa artikkelissa kutsuin ”ateistiseksi henkisyydeksi”. ”Ateistien kirkko”, de Botton ja Atheism+ eivät hae vauhtia idän henkisyydestä ja mietiskelystä, toisin kuin Steve Antinoff, mutta näitä kaikkia – listaan voidaan lisätä vaikkapa Andre Comte-Sponville ja Eric Maisel – yhdistää pyrkimys rakentaa jotakin ”merkitystä” ja yhteisöllisyyttä yhdistämällä ateistinen identiteetti johonkin. Tästä esimerkiksi Dawkins on pitkälti sanoutunut irti.

Ei ole kuitenkaan selvää, pitäisikö Dawkinsia tulkita lopultakin vain yhtenä kilpailijana, eikä niinkään rakentavan ja yhteisöllisen ateismin peilikuvana. Nimittäin hänen oma verkkosivustonsa on eräänlainen yhteisö, vaikka siellä ei mietiskellä eikä lauleta Queenin hittejä. Se kuitenkin muistuttaa monilta osin uskonnollisten yhteisöjen verkkosivustoja: siellä on jopa Convert’s corner, jonne heränneet voivat kirjata kokemuksensa muiden luettavaksi.