Matkalla Uppsalassa

Maaliskuussa aloitin lyhyen reissun Uppsalan yliopistoon, jossa olen vierailevana tutkijana uskonnon ja yhteiskunnan tutkimuskeskuksessa. Kuukaudessa ei ehdi syventymään paikalliseen elämänmenoon yliopistolla tai sen ulkopuolella, mutta ainakin sitä pääsee tutustumaan pinnallisesti uusiin kuvioihin.

Olen ollut aikaisemminkin vierailevana tutkijana, joten tiedän, miten vähän yhdessä kuukaudessa lopulta saa aikaan. Siksi en ole asettanut valtavia tavoitteita. Riittää, kun saan edistettyä kirjoitustöitä, vietettyä aikaa aineistojen parissa, verkostoiduttua muiden tutkijoiden kanssa ja tutustuttua hiukan Ruotsin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin.

Matkani runko jäsentyy tutkimuskeskuksen tutkijaseminaarien kautta. Niissä minulla on velvollisuuksia kolmena viikkona peräkkäin.

Ensimmäisellä kerralla osallistujat lukevat tuoreen artikkelini diskursiivisesta uskonnontutkimuksesta. Sen pohjalta alustan lyhyesti ja sitten keskustellaan. Tämä ei ollut oma ideani, mutta yksi professori näin toivoi, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.

Seuraavalla viikolla pidän puheen uskonnon ja ateismin kasvaneesta näkyvyydestä. Tälle kerralle kommentaattoriksi tulee professori Mattias Martinson.

Kolmannella kerralla keskuksen tutkija Marta Axner alustaa, ja velvollisuuteni on kommentoida kriittisesti ja sitä myötä valmistaa häntä väitöstilaisuuteen.

Kun nämä hoitaa kunnialla, ja sen lisäksi edistää tasaisesti muita töitä, ei massiivisia taikatemppuja vierailun tuottavuussaldon kartuttamiseksi voi itseltään realistisesti vaatia.

Yliopiston ja keskustan välissä on pittoreskejä keskiaikaisia katunäkymiä, kapeahko joki ja tietenkin kirkko. Tämä on sitä kaunista, postikorttimaista Uppsalaa, jota on toistaiseksi elävöittänyt kevätauringon paiste.

Kaupungissa on ennakkoluulojeni mukaisesti mielenkiintoisia kahviloita, mutta yhtään kutsuvan näköistä pubia en ole vielä bongannut.

Asuntoni on keskustassa, vartin kävelymatkan päässä yliopistolta. Siellä odotti yksi miellyttävä yllätys. Sisustetun asunnon kirjahyllyssä oli kappale Andrew Brownin teosta Fishing in Utopia: Sweden and the Future that Disappeared (2008).

Olen muutamia kertoja harkinnut ostavani teoksen, mutta jättänyt kiireellisempien kirjojen vuoksi hyllylle. Nyt kun olen hetkisen Ruotsissa, päätin aloittaa sen lukemisen. Brittiläinen Brown on the Guardianin toimittaja, joka on tullut tutuksi luotsaamastaan lehden Comment is Free: belief -osiosta sekä henkilökohtaisesti uskontoa ja mediaa käsittelevistä tapahtumista. Aikaisemmin hän on työskennellyt the Independentin uskontotoimittajana. Hän asui Ruotsissa 1970- ja 1980-luvuilla ja kirja kertoo henkilökohtaisten kokemusten kautta ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumisesta.

Se toimii ainakin kolmella tasolla: yhden ihmisen henkilökohtaisena tarinana, yhteiskunnan muutoksen kuvauksena sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta 1990-luvun alun laman kautta sosiaalidemokraattiseen uusliberalismiin ja puhtaasti sanataiteena.

Tätä se elämäni on: mieluummin luen Uppsalassa kirjan Ruotsista kuin säntäilen ympäri kaupunkia kokemusten perässä.

Paitsi että kyllä sännätään, ennemmin tai myöhemmin. Arjesta se yleensä lähtee. Supermarketista piti heti ostaa silliä, kun jäin ihmettelemään kalaosaston runsasta tarjontaa, ja ensimmäiseksi lounaaksi söin mitäpä muuta kuin turskaa. Kaupungin katuihin olen tutustunut paitsi kävellen, myös juosten. Jälkimmäisessä liikemuodossa tulee nähtyä myös kujia ja polkuja, joille ei kävellen vaivautuisi.

Vierailu Uppsalan tunnetuimman kissan Pekka Töpöhännän taloon on toki ohjelmassa myöhemmin.