Jokaisen
musiikkia aktiivisesti seuraavan ja itseään edes vähän kunnioittavan, ja vieläpä post-punkista hieman kiinnostuneen pitäisi tuntea Orange Juice
läpikotaisin, eikö niin?
Itse en ole lukeutunut tähän joukkoon. Yhtyeen
kokoelma-albumi The Glasgow School
(2005) on riittänyt mainiosti tarpeisiini. Se valikoitui kuunteluun aluksi
lähinnä bändin kulttistatuksen vuoksi. Se oli oikein kelvollinen tuttavuus. Nyt
tuli aika käydä läpi yhtyeen studioalbumit, joita on vain kolme tai neljä,
laskutavasta riippuen. Ne ilmestyivät kahden vuoden aikana 1982–1984.
Yhtyeen
statusta on jälkeenpäin lisännyt myös Simon Reynoldsin Rip it up and Start Again, kirja post-punkista, sillä sen otsikko
on skotlantilaisen Orange Juicen kappaleesta ”Rip it up”. Suurelle yleisölle
Orange Juice saattaa olla muistissa keulahahmo Edwyn Collinsin vuoksi. Jos nimi
ei sano mitään, niin ehkä kuitenkin vuoden 1994 hitiksi noussut ”Girl like you”
kuulostaa etäisesti tutulta (albumilta Gorgeous
George).
Orange
Juicen esikoinen You Can’t Hide Your Love
Forever (1982) on osittain tuttua tavaraa, koska siltä on poimittu biisejä
yllä mainitulle kokoelmalle. Minun on jotenkin vaikea löytää ”post-punkkia”
albumilta, joka yhdistelee poppia, funkkia ja soulia. Punkkia siinä on
maksimissaan viisi prosenttia. Hyviä biisejä siltä kuitenkin löytyy, kuten
vaikkapa avaus- ja sinkkuraita ”Falling and laughing”, ”Felicity” ja
”Consolation prize”. Edwynin ääni on persoonallinen ja täyteläinen jo vuonna
1982.
Rip it up (1982) alkaa nimikappaleella
ja jatkuu ansiokkaasti suunnilleen ensialbumin tunnelmissa. Eikä ihme, se
ilmestyi samana vuonna. Albumilla voi kuulla eri lajityyppien sekoituksen ja
Collinsin kohtalokkaan laulannan, mutta eipä siitä ole paljon muuta sanottavaa
– ei ylisanoja eikä myöskään kritiikkiä. Jos Orange Juicesta tulee paikoitellen
mieleen Talking Heads, niin jotenkin se välittyy myös siihen, ettei minulla ole
mitään järkevää kirjoitettavaa. Kuunnellaan vaan. Ja nautitaan.
Pienen
tauon jälkeen julkaistiin kuuden biisin minialbumi Texas Fever (1984). Siinä yhtyeen tarina ei musiikillisessa
mielessä muutu mihinkään. The Orange
Juice (1984) ilmestyi samana vuonna, ja se jäi yhtyeen viimeiseksi
pitkäsoitoksi. Minun korviini yhtye kuulostaa näillä teoksilla edelleen ihan
samalta kelvolliselta appelsiinimehulta. Ero kahteen ensimmäiseen albumiin on
laadullinen, mutta ei tyylillinen. Varhaistuotannossa on yksinkertaisesti hieman
parempia biisejä ja soundeiltaankin se on relevantimman, vähän rosoisemman
kuuloista.
On
vaikea kuvitella, miltä yhtye on kuulostanut omana aikanaan. Nyt siitä nousee
esiin kaksi puolta: yhtäältä punkin jälkeen sen pehmeämpi brittipop
sekoitettuna maltillisesti souliin, funkiin ja muihin vähemmän suoriin
musiikkityyleihin on omaperäinen siirtymä. Toisaalta bändin tuotanto kuulostaa
paikoitellen siltä, mistä en 1980-luvun eläneenä pitänyt sen ajan valtavirran
musiikissa. Jälkimmäinen huomio koskee lähinnä soundeja.
Yhtyeestä
löytää myös elementtejä, jotka tuovat mieleen myöhempiä, erityisesti
brittiläisiä 1990-luvulla menestyneitä artisteja. Yhtenä esimerkkinä on Pulp,
joskin Jarvisin etuna on kyky kirjoittaa myös erittäin tarttuvia melodisia
popralleja.
Punkkia
tai tavanomaisia post-punk -elementtejä Orange Juicessa on hyvin vähän. Se on
erikoista, sillä yhtyeessä vaikutti myös Josef K -yhtyeen kitaristi Malcolm
Ross – ja jos kuuntelee niin ikään skotlantilaisen Josef K:n tuotantoa, tietää,
miltä post-punkin tavalliset elementit kuulostavat.
Orange
Juice on kyllä omaperäinen, mutta ei minun korvissani pelkästään myönteisellä
tavalla. Siinä tökkivät kasarisoundimaailman lisäksi kutusoulahtavat elementit.
Gang of Fourin ja Josef K:n nytkyttävä ja hermostunut funk iskee minulle pehmoilua
paremmin. Silti Orange Juice saattaa olla tuossa joukossa tyylikkäintä
diggailtavaa. Collinsin ääni tulee niin lähelle kuulijaa, mutta sen lisäksi
yhtyeellä on riittävän hienoja sävellyksiä. Siinä syy, miksi Orange Juice
edellä mainituista varauksellisista kommenteista huolimatta säilyy kuuntelulistalla.
Edwyn
Collinsin elämässä on Orange Juicen jälkeen ollut 1990-luvun suuren hitin
lisäksi merkittävä käänne: vuonna 2005 hän sai aivoverenvuodon. Siitä
toipuminen ja puheen uudelleen oppiminen on vienyt aikaa ja energiaa. Kertoman
mukaan hänen puhevarantonsa rajoittui pitkään neljään: ”kyllä”, ”ei”, ”Grace
Maxwell” (vaimo) ja ”mahdollisuudet ovat rajattomat”.
Sairastumisen
jälkeen ensimmäinen albumi (ja toistaiseksi viimeisin) Losing sleep (2010) on hieno paluu. Ostin sen vihdoin omakseni
viime syksynä kolmella punnalla. Ehdottomasti hintansa väärti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti