Kaikkihan
tuntevat Procol Harumin kappaleen ”Whiter shade of pale”. En tiedä, missä olen
kuullut sen ensimmäisen kerran, mutta mieleenpainuvin hetki oli elokuvassa New York Stories (1989), jossa se soi
toistuvasti Nick Nolten esittämän rakkaudessa riutuvan taiteilijan elämästä kertovassa episodissa.
Sitten
tuli pitkä tauko. Jossain vaiheessa ostin Tampereelta divarista neljällä
eurolla yhtyeen albumin, josta ostamassani painoksessa käytettiin nimeä Whiter Shade of Pale. Myöhemmin
ymmärsin, että kyse on ensialbumista Procol
Harum (1967/8), johon on lisätty alkuun tuo hittibiisi. Wikipedian mukaan
albumi ilmestyi syyskuussa 1967, mutta levyssä lukee tammikuu 1968. ”Whiter
shade of pale” oli kuitenkin julkaistu singlenä jo 1967.
Tämän
albumin perusteella ei vielä voi täysin ymmärtää, miksi Procol Harum on
listattu eräässä progekirjassa esiteltyihin yhtyeisiin. 1960-luvun
hidastempoisen popin lisäksi levyllä on kyllä psykedeliavetoista jamittelua
(erityisesti ”Cerdes”), joka muistuttaa paikoitellen kotimaista Wigwamia.
Levyllä päästellään reippaasti yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneella hammondilla
ja Gary Brookerin ääni on vetoava. Albumilta löytyy yksi yhtyeen tunnetuimmista
raidoista, ”Conquistador”.
Toisena
ilmestyi Shine on Brightly (1968), joka
ensi kertaa kuunneltuna vaikuttaa debyytin kaltaiselta. Ei ihme, sillä se
äänitettiin suunnilleen samoihin aikoihin ja julkaistiin vielä vuoden 1968
lopulla. Nimikappale lienee se tunnetuin ja tarttuvin. Varsinainen kokeileva
osuus on levyn alkuperäinen b-puoli.
Siinä on teemakokonaisuus ”In held twas in I”, joka koostuu viidestä
osasta/biisistä. Tämä on kai sitä progea Procol Harumissa – ja varhaista progea
onkin.
Salty Dog (1969) tuli lainattua pari
vuotta sitten kirjastosta, mutta sen kuuntelu jäi vähälle. Nyt albumi kuulostaa
ihan odotetulta: ei tämä mitään progea ole, vaan laiskatempoista asiallista
perusrokkia. Joskus tämä olisi saattanut olla liian hippimäistä, mutta nyt
albumi rullaa tasapainossa. ”The devil came from Kansas” oli itselleni entisestään
tuttu, ja se jää edelleen mieleen myönteisenä, joskin aika stereotyyppisenä
Procol Harumina.
Home (1970) jatkaa jäsenvaihdoksistaan
huolimatta tasavahvaa linjaa. Esimerkiksi ”The dead man’s dream” on hienoa
vuosikymmenen taitteen melodramaattista, bluesilta etäisesti haiskahtavaa
hammondpoppia.
Broken Barricades (1971) lähtee tutusti
liikkeelle kappaleella ”Simple sister”. Tämä kirjastosta joskus lainattu
yhtyeen viides albumi on hitusen parempi ja reippaasti jytäkämpi kuin edellisen
vuoden Home. En kyllä keksi paljon
mitään muuta sanottavaa tästä. Tulen kuuntelemaan jatkossakin, mutta ei tämä oman
suosikkilistan ihan terävimpään kärkeen yllä. Yhtyeessä kitaraa soitellut ja
sävellyksiäkin tehnyt Robin Trower otti ritolat levyn ilmestymisen jälkeen ja
lähti sooloilemaan.
Grand Hotel (1973) onkin sitten
suunnanmuutos. Siinä ei hippeillä eikä musiikki ole enää niin lähellä bluesia.
Se on orkestroitua keskitien grandiöösiä rokkia, ja voihan sitä progeksikin
kutsua. Albumi ei ehkä vastaa omaa käsitystäni Procol Harumista, mutta onhan
tuota muutosta myös ihailtava.
Exotic Birds and Fruit (1974) lähti
soimaan stereoista sunnuntaisena aamuna. Ensimmäinen reaktio oli: Kylläpä
kuulostaa hyvältä. Ehkä aivot eivät vielä toimi, otetaan kuppi espressoa, ja
siirrytään toiseen raitaan. Ei, tämähän on edelleen oikein toimivaa. Kolmas
raita ja sekin on mainio. En ole kuumeessa, ja epäilen edelleen
kuuloaistimuksiani, joten alan etsiä informaatiota albumista.
Yhdessä
kuvauksessa todetaan, että alkuperäinen a-puoli on yhtyeen parhaimmistoa, mutta
b-puoli ei ole samaa tasoa. Näin on, mutta a-puolen taso yllätti aamutuimaan totaalisesti.
Jos Procol Harumin koko tuotanto olisi samaa tasoa, yhtyeen albumit soisivat
kuuloetäisyydelläni toistuvasti ja usein, vaikka iltapäivällä toistettuna levyn
yllätysmomentti olikin jo kadonnut.
Levyssä
ei ole samaa taiteellisuuden hakua kuin edeltäjässä. Verrattuna yhtyeen yleensä
laahaavaan hammond-jamitteluun osa biiseistä rokkaa. Suomalaista indiepoppia
kuunnelleille muistutetaan, että tämän teoksen a-puolelta löytyy ”As strong as
Samson”, jonka Poverty Stinks levytti vuonna 1995 ilmestyneelle albumilleen Popstasy. Exoticin cd-versiolla on kyseinen kappale myös singleversiona.
Lisäbonuksena jollain versiolla on Straussin ”Tonava kaunoinen” (”The Blue
Danube”), mutta itse en ole sitä kuullut.
Procol’s Ninth (1975) -albumin polkaisee
käyntiin ”Pandora’s box”, joka on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. Sitä
seuraava ”Fool’s gold” on perinteistä ja laadukasta Procolia. Albumin päättää
jokseenkin tarpeeton Beatles-koveri ”Eight days a week”. Muu tavara on
tasapaksua.
Something Magic (1977) alkaa
nimibiisillä ja taas tulee olo, että minähän pidän tästä yhtyeestä paljon
enemmän kuin olin osannut kuvitella. Sitten meno tasaantuu ja huomaan, että
albumillahan on sama rakenne kuin vuoden 1968 Shine on Brightlyllä. Ensimmäinen puolisko on perusmittaisia
biisejä ja toinen puoli koostuu ”progesta”. Tällä albumilla siinä on
kolmiosainen ”The worm & the tree”, jonka kokonaiskesto on jotain 19
minuuttia.
Neljäntoista
vuoden tauon jälkeen ilmestyi The
Prodigal Stranger (1991) – aikansa soundeihin, tai pikemminkin ajastaan
pari vuotta jäljestään oleviin soundeihin sopeutettu teos. Brookerin ääni on
edelleen tunnistettava ja biisimateriaalikin on kelvollista. Hammond ujeltaa
taustalla entiseen tapaan. Muu on vähän vialla, erityisesti soundit alkaa
jurppia pahasti viimeistään toisen biisin kohdalla. Siitä syystä jätän tämän
levyn nyt ja tulevaisuudessa muita yhtyeen albumeita vähemmälle kuuntelulle.
Taas
mennään kaksitoista vuotta eteenpäin, odotukset matalalla. The Well’s on Fire (2003) lähtee käyntiin yllättävänkin
uskottavasti, ehkä taas päivitetyn soundimaailman vuoksi. Brookerin ääni
vaikuttaa vahvemmalta kuin edellisellä pitkäsoitolla ja taas siellä joku
hammond ujeltaa. Biisimateriaali on täysin kelvollista läpi levyn. Välillä ollaan
ihan tunnelmissa, joilla voisi joutua Järvenpään Puistobluesiin (”The
question”). Kokonaisuudessaan albumi menee samaan sarjaan kuin 99 prosenttia
levyistä, jotka julkaistaan 35 vuotta yhtyeen ensialbumin jälkeen: kiva kuunnella
läpi, mutta ei sisällä mitään oleellista – kunhan tuo pienen pikantin lisän
bändin tarinaan. Silti täytyy sanoa, että tämä on tuossa kategoriassa
poikkeuksellisen vahva levy.
Procol
Harum on niitä klassikkoyhtyeitä, joiden tuotannosta vain pieni osa löytyy
Spotifystä. Varsinkin alkupään tuotanto puuttuu sieltä tyystin. Varhaiset
albumit ovat kuitenkin yhtyeen tunnetuimpia, mutta 1970-luvulla bändi jatkoi
kunnianhimoisia ja samalla aika vakavamielisiä kokeilujaan, onnistuen
paikoitellen oikein hienosti. Erityisesti vuoden 1974 Exotic Birds and Fruit laitettiin
ostoslistalle ja muitakin hankin, kun tulee vastaan sopuhintaan. Olen vältellyt
syvempää tutustumista yhtyeeseen aivan turhaan.
*
Tämä
oli 200. blogikirjoitus. Kaikenlaista on tullut melkein viiden vuoden aikana
kirjoiteltua. Osa on ollut tutkimuksesta tai sen liepeiltä, osa politiikasta, osa
kirjoista, osa leffoista, osa futiksesta ja osa musiikista. Vaikka voisi olla
järkevämpää pitää tutkimusblogi erillään esimerkiksi näistä musiikkia
käsittelevistä teksteistä, en ainakaan toistaiseksi jaksa enkä edes halua
päivittää kahta erillistä blogia. Annan tämän blogin näyttää samassa putkessa
kaikki ne puolet, joista haluan julkisesti kirjoitella jotain näin vapaamuotoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti