Studioalbumit osa 13: Tyrannosaurux Rex / T. Rex

Kaikkihan Marc Bolanin ja T.Rexin kosmisen rokin tuntevat. Vai tuntevatko sittenkään? Vuosikausia olin tyytyväinen Anttilasta ostettuun kokoelmaan, jolta löytyy suurin osa hiteistä. Hyvin koottu paketti siirsi kiinnostusta kuunnella yksittäisiä albumeita. Sitten kuitenkin ymmärsin, etten oikeastaan tiedä, mikä on T.Rexiä ja mikä sitä edeltänyttä Tyrannosaurus Rexiä. Tuli aika ottaa selvää.

Ennen kuuntelurupeamaa katsoin dokumentin Marc Bolanin lyhyeksi jääneestä elämästä. Lisäksi ostin ensimmäisen T.Rex-nimellä levytetyn erikseen nimeämättömän albumin ja sitä seuranneen Electric Warriorsin. Loput etsin Spotifyn kautta. Minulle ensi tutustuminen moniin T.Rexin biiseihin tapahtui kuitenkin psychobilly- ja rockabilly-yhtyeiden kautta teinivuosina.

Tyrannosaurus Rexin studioalbumien lista alkoi nimihirviöllä. My People Were fair and Has Sky in Their Hair… but Now They’re Content to Wear Stars on Their Brows (1968). Teos on tyylillisesti psykedeelistä folkkia, pienimuotoista jamittelua, josta kyllä tunnistaa myöhempien aikojen T. Rexin. Samoin siitä kuulee ilmeisen velan 1950-luvun rockabillylle, joka on läsnä oikeastaan kaikissa Bolanin albumeissa. Jo avausraidan nimi, ”Hot rod mama” viittaa johonkin muuhun kuin tyypilliseen psykedeliaan tai folkkiin. Kuitenkin levyn päättävä ”Frowning atahuallpa” sisältää Hare Krishna -mantraa, joka paljastaa monipuolisia vaikutteita sisältävän, joskin yhtenäisen kuuloisen albumin yhden ulottuvuuden.

Toinen albumi, myös hieman pulmallisesti nimetty Prophets, Seers & Sages: The Angels of the Ages (1968), julkaistiin samana vuonna. Edeltäjänsä tapaan teos on Marc Bolanin ja Steve Peregrin Tookin muodostaman duon musisointia, ja tyylillisesti mennään samalla linjalla.

Kolmatta albumia, Unicorn (1969), ei löydy Spotifysta. Olen kuullut sitä jonkin verran, ja tiedän, ettei se ole merkittävästi erilainen verrattuna yhtyeen siihenastiseen tuotantoon. Esimerkiksi ”The seal of seasons” on hieno folk-ralli, joka muistuttaa, mistä Devendra Banhart on saanut vaikutteita.

A Beard of Stars (1970) on periaatteessa samaa tavaraa, mutta tässä vaiheessa Took oli potkittu pois, koska Bolan ei suostunut laittamaan hänen biisejään levylle. ”Woodland bop” on taas nimensä veroisesti fiftarimausteinen pala, duolle ominaisessa riisutussa muotissa. Muutoin albumi on tasaista, jo tutuksi tullutta Rexiä. Helposti tulee mieleen kysymys, montako näinkin samankaltaisia, sinänsä hienoja levyjä tarvitaan. Toisaalta en koskaan vakavasti ole esittänyt samaa kysymystä Ramonesille. Enkä myöskään aloittaisi karsimista tästä levystä, sillä se sisältää riittävissä määrin vahvaa materiaalia.

Rexin tuottajana toimineella Tony Viscontilla oli omien sanojensa mukaan tapana lyhentää yhtyeen nimi muotoon T. Rex, koska Tyrannosaurus oli vaikea ja liian pitkä nimi nauhojen koteloihin. Bolan ei kuulemma tykännyt aluksi tästä käytännöstä ja toisteli Viscontille, että hei, se Tyrannosaurus Rex, ei T. Rex. Myöhemmin Bolan keksi kuulemma ihan itse, että yhtyeen nimi voitaisiin lyhentää.

T. Rex (1970) on ensimmäinen lyhennetyllä nimellä ilmestynyt albumi. Se on tyylillisesti kuitenkin lähempänä duovetoista ja minimalistisempaa Tyrannosaurus Rexiä kuin sitä, mikä tultiin myöhemmin nimeämään kosmiseksi rokiksi ja mikä tultiin tuntemaan brittiläisen glamrokin yhtenä kärkinimenä. Kaikki sävellykselliset elementit ovat kuitenkin kohdillaan tälläkin albumilla, napakymppejä lukuun ottamatta.

Electric Warrior (1971) on sitten sitä kosmista glamia. Siltä löytyy esimerkiksi ”Jeepster”, joka itselleni tuli alun perin tutuksi Polecatsin esittämänä. Myöhemmin kävi ilmi, että torttupäisen billyorkesterin laulaja Tim Worman piti David Bowieta rock’n’rollin kuninkaana – eikä Elvistä. Polecats myös levytti hitiksi asti tulevan Bowie-lainan ”John I’m only dancing”. Yhtyeen kitaristi, myöhemmin Morrisseyn kitaristina ja biisintekijänä sekä Adam Antin ja muutamien muiden artistien tuottajana tunnetuksi tullut Boz Boorer puolestaan vannoin Marc Bolanin nimeen.

Albumilla on myös ”Get it on”, ”Life’s a gas” ja lisäksi tukku keskitasoa vetävämpiä biisejä, joten teos on klassikko. Onko se yhtyeen paras, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä.

Seuraavana vuonna julkaistu Slider (1972) alkaa täydellisellä hitillä ”Metal guru”. Vaikka levyllä ei muuta olisikaan, yksikin tuon tasoinen biisi nostaa albumin pienimuotoiseksi merkkiteokseksi. Kun B1 on toinen napakymppi ”Telegram Sam”, puhutaan jo klassikosta. ”Telegram Samin” on levyttänyt moni muukin yhtye, esimerkiksi brittiläinen goottiyhtye Bauhaus. Versionsa teki myös italialainen psychobilly-yhtye Cyclone, jonka esittämänä kyseinen kappale tuli minulle tutuksi ennen alkuperäistä.

Muu albumi sisältää vankkaa materiaalia mutta myös höttöä, josta voi päivän fiiliksen mukaan joko diggailla rennosti tai pitää tyhjänpäiväisenä, intohimottomana ja laiskanpulskeana jamitteluna. Tällaisesta raidasta käy ”Rock on”. Toisaalta pidän kovasti ihan samaan kategoriaan menevästä kappaleesta ”Baby boomerang”, ehkä siksi, että tutustuin siihen teininä Boz Boorerin sooloprojektin Boz & the Bozmenin esittämänä.

Tanx (1973) ei yllä kovin lähelle kahta edeltäjäänsä, vaikka kyse ei olekaan huonosta kokonaisuudesta. Se on tummempi, vähemmän ilmeisen melodinen albumi, jolta puuttuvat täysosumat. Tästä tummasta linjasta poiketen ”Born to boogie” on taas sitä neroutta lähenevää hömppää, jota myös edellinen levy sisälsi. Albumin yleisilmeestä tulee mieleen väkisinkin Bowie.

Vuoden 2007 editiosta löytyy nippu bonusraitoja, joiden mukana on albumin kappaleisiin nähden ylivertaisia yksittäisiä biisejä. Niiden mukana on ”Solid gold easy action”, joka oli yksi suosikkikappaleistani joskus 14-vuotiaana, mutta tuolloin psychobillyä soittaneen brittiläisen Krewmenin tulkintana. ”20th century boy” oli jonkinlainen singlehitti omana aikanaan, mutta bonuksissa on myös yhtyeen mahdollisesti paras biisi ”Children of the revolution”.

Zinc Alloy and the Hidden Riders of Tomorrow – A Creamed Cake in August (1974) on todellinen nimihirviö, joka on ilmeinen väännös Bowien albumista Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, mutta albumin sisältö on tuttua, melko yllätyksetöntä ja tasaisen korkealaatuista heti avausraidasta (”Venus loon”) alkaen. Itselleni tunnetuin biisi on ”Teenage dream”, jossa ruumiillistuu Bolanin taito tehdä melko mahtipontisia, glamhenkisiä balladeja ja yhdistää nostalginen katse menetettyyn viattomuuden aikaan.

Bolan’s Zip Gun (1975) alkaa komealla kappaleella ”Light of love”. Muu materiaali on keskinkertaista, ja mukana on jonkin verran myös avaruustematiikasta innostunutta Bolania. Viimeistään tässä vaiheessa yhtyeen kehitys polkee paikallaan, eikä sitä pelasta edes höpsösti ja nokkelasti nimetty raita ”Think Zinc”. En sanoisi tätäkään albumia kelvottomaksi, mutta se on kaukana yhtyeen parhaista kokonaisuuksista. Jotenkin kuvaavaa on, että periaatteessa toimiva kappale ”Zip gun boogie” kuulostaa lopultakin enemmän T. Rex-pastissilta kuin bändin tavaramerkiksi muodostuneelta kosmiselta rokilta.

Futuristic Dragon (1976) oli seuraava levy, ja tutulla tavalla mennään. ”Chrome sitar” on melko komeaa, laiskatempoista Bolania. ”New York city” oli aikanaan hitti, eikä täysin syyttä. Kokonaisuutena albumi jättää kohtalaisen haalean maun, jos on tottunut odottamaan yhtyeeltä 1970-luvun alun tasoa. Albumi ei tosin kalpene parin edeltäjänsä rinnalla. Bonusraidoilla höystetyn version päättää onneksi hieno ”Life’s an elevator”

Dandy in the Underworld (1977) julkaistiin aikana, jolloin ovella kolkutti punk. Ovella kolkutti myös teddy-boy revival ja siihen suuntaan tunnelman virittelee ”I love to boogie”, joka on niin typerä rallatus, että lähenee nerokkuutta. Tosin se on vain kimallettu versio siitä, mitä rockabillyn suuruudet tekivät jatkuvasti 50-luvulla.

Toinen ehdoton kohokohta on avausraita ”Dandy in the underworld”, joka on sitä tuttua melodista, hidasta, mahtipontista kimallerokkia. ”Crimson moon” kuulosti jotenkin tutulta ja pienen miettimistauon jälkeen muistin, että hollantilainen neorockabillyä edelleen aktiivisesti soittava Bang Bang Bazooka versioi kappaleen vuonna 1991 ilmestyneellä toisella albumillaan True Rebel. Vaikka muu materiaali onkin sitten keskinkertaisempaa, nousee yhtyeen viimeiseksi jäänyt levy omalla asteikollani muutamaa edellistä korkeammalla.

Puoli vuotta myöhemmin Marc Bolan kuoli auto-onnettomuudessa. Muistoksi jäi nippu hienoja albumeita ja suurempi kasa yksittäisiä todella hienoja biisejä.

Kuuntelurupeamaan kuului myös keskinkertaista materiaalia. Studioalbumeihin tutustuminen kuitenkin avasi minulle, miten pinnallisesti yksitotisen kimalleimagon alla on toimiva sekoitus eri tyylilajeja folkista glamiin, suorasta rokista billypoljentoon, punkista brittipoppiin ja psykedeliaan. Nyt myös ymmärrän paremmin, miksi niin moni neorockabillyä tai psychobillyä soittanut yhtye päätti lainata kappaleita T. Rexiltä. Enää en ihmettele, miksi Morrisseyn kanssa tehdyn työn ulkopuolella lähinnä rockabillyä levyttänyt Boz Boorer ihailee Marc Bolania.