Mitä Habermas haluaa puhuessaan postsekulaarista?

Jürgen Habermas on yksi maailman tunnetuimpia ajattelijoita. Kuten monien muidenkin filosofiaan, sosiologiaan, politiikan tutkimukseen ja kulttuuriteoriaan valtavasti vaikuttaneiden kohdalla, myös Habermasista oltiin uskonnontutkijoiden parissa hiljaa vielä 2000-luvun alkupuolelle asti.

Muutamia vuosia sitten Habermas tuli osaksi uskonnontutkijoiden puhetta. Siellä sun täällä alkoi kuulla viittauksia häneen. Erityisesti Habermas tuli yhdeksi keskeiseksi nimeksi, johon viitattiin, kun haluttiin sanoa jotain ajankohtaista ja tärkeää uskonnon asemasta nykymaailmassa.

Itse olen suhtautunut Habermasiin aina kaksijakoisesti. Yhtäältä hän on pitänyt taidokkaasti yllä kriittisen teorian perinnettä ja modernisaatiokeskustelua. Toisaalta erilaisissa teoriadebateissa olen useimmiten löytänyt itseni sympatiseeraamasta Habermasin käsityksistä erkanevia kantoja, on kyseessä ollut sitten Richard Rorty, Michel Foucault tai Zygmunt Bauman.

Sama kaksijakoisuus sävyttää sitä, miten suhtaudun Habermasin uskontoaiheisiin käsityksiin. Yhtäältä on merkittävää, että Habermas on elävöittänyt kiinnostusta aiheeseen myös niiden parissa, jotka perinteisesti ovat sivuuttaneet uskonnon roolin ja aseman pohdinnan. Toisaalta on kummallista, että Habermasista on yhtäkkiä tullut jonkinlainen auktoriteetti alalla ikään kuin hänellä olisi jotakin erityisen painavaa sanottavaa aiheesta vain siksi että hän on hän.

Olisi relevantti pohdinnan aihe, miksi muut tutkijat ovat olleet niin innostuneita Habermasin uskontokirjoituksista. Ei ole ihmeellistä, että politiikan teoriassa ja filosofiassa otetaan vakavasti hänen näkemyksensä, mutta suunnilleen sama on tapahtunut vaikkapa empiirisen uskontososiologian parissa. Poikkeuksiakin on. David Martin on kirjoittanut, että Habermasin tietämättömyys empiirisestä uskontososiologiasta on samassa suhteessa hänen filosofisen tietämyksensä kanssa.

Itselleni on ollut välillä vaikeaa hahmottaa, mitä Habermas loppujen lopuksi haluaa sanoa uskontokirjoituksissaan. Yritän seuraavassa tiivistää sen pariin yleistajuiseen ja siten hyvin yksinkertaistavaan lauseeseen.

Habermas jakaa sen monien muidenkin esittämän perusajatuksen, että uskonto ei ole katoamassa yhteiskunnallisesta elämästä kovin pian, vaikka sekularisaatioteorian popularisoitu versio siihen suuntaan vihjasikin.

Tästä syystä Habermasin mielestä on syytä arvioida uudelleen modernia normia, jossa uskonto oli yksityisen alueen asia, erotettuna kansalaisyhteiskunnan julkisesta ja rationaalisesta keskustelusta. Toisin sanoen Habermasin mukaan ei voida ajatella, että uskonto suljettaisiin lähtökohtaisesti julkisen keskustelun ulkopuolelle. Uskonnon tulee olla osa keskustelua.

Uskonto on kuitenkin siinä mielessä alisteinen julkisen keskustelun pelisäännöille, että uskonnolliset näkemykset tulee kääntää rationaalisen keskustelun kielelle. Tästä on surkean vähän esimerkkejä, mutta yksi on se, että ajatus ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi ”kääntyy” muutaman mutkan kautta näkemykseksi ihmisen vapauden ja autonomian puolustamisesta.

Tässä on yksinkertaistettu tiivistys siitä, mitä Habermas haluaa puhuessaan postsekulaarista.

Kenties pitää myös kysyä, miksi Habermas haluaa vuoropuhelua. Voidaan ajatella, että näin kansalaiskeskustelusta tulee kattavampaa. Mitä suurempi osa yhteiskunnasta on osa rationaalista kansalaiskeskustelua, sitä tukevammalla pohjalla se lepää.

Tähän asti aihe on vielä helposti ymmärrettävä, mutta mutkistetaan asiaa vähän.

On nimittäin mahdollista löytää yllättävämpikin perustelu: Habermas katsoo uskontojen olevan jonkinlaisia moraalisia resursseja. Tällöin uskonnot voivat tuoda erityistä lisuketta, mutta jos hän todella ajattelee näin, hänen täytyy myös ajatella, ettei uskonnosta vapaa tai uskonnon ulossulkeva rationaalinen kansalaiskeskustelu riitä moraalin kannalta.

Tässä mielessä Habermas näyttäytyy perin konservatiivisena vihjatessaan, että sekulaari moraali on riittämätön suojelemaan esimerkiksi teknologian ja tieteen synnyttämiä sovellusmahdollisuuksia vastaan (esim. bioetiikan kysymykset). Tätähän uskonnolliset ihmiset itse haluavat tuoda esiin: jos uskonto ei tarjoa moraalista resurssia, ihmisillä ei ole moraalista perustaa ja tukea. Sikäli Habermas ajautuu erikoiseen asemaan: yhtäältä häntä voi lukea niin, että uskonnot voivat tulla osaksi rationaalista keskustelua vain järjen ehdoilla; toisaalta häntä voi lukea niin, että järki tarvitsee uskoa moraalisena resurssina. Edellinen lukutapa venyttää Habermasia uskontokriittiseen suuntaan (”voitte osallistua, mutta vain meidän kielellä ja ehdoilla, koska teidän kielenne on partikulaari”), jälkimmäinen uskontomyönteiseen suuntaan.

Mitä Habermas haluaa, se on melko simppeli asia. Miksi Habermas haluaa, mitä haluaa, on mutkikkaampi.