1960-luvun jenkkiyhtyeistä vain harvat ovat todella kuuluneet kotitalouteni
soitetuimpiin esittäjiin, jos ei lasketa Sonicsia, Trashmeniä, Doorsia ja
Velvet Undergroundia. Yksittäiset albumit ovat olleet mieleeni, kuten Beach
Boysin Pet Sounds, sekä moni
kokoelmalevy (erityisesti Nuggets-sarja), mutta populaarimusiikin kanonisoidut
atlantintakaiset nimet Dylanista Byrdsiin ovat hitaasti yleistyneet
soittimessani. Siinä missä Dylania kertyi rajattu valikoima vuosia sitten,
Byrdsin studioalbumeihin tutustuminen vei aikansa. Jotain kuitenkin tapahtui. Yhtäkkiä
hyllyssä oli yhdeksän albumia.
Ensimmäinen
ostos tuli tehtyä jo vuosia sitten. Taidokkaasti kasattu kokoelma Super Hits! maksoi alle vitosen. Se
sisältää hienoja hittejä, eikä siten ollut kiirettä perehtyä studioalbumeihin.
Toisen
oston tein aika impulsiivisesti. Finanssikriisin vuoksi joku silloin
lopettaneista brittiketjuista dumppasi levynsä polkuhintaan. Shoppailin
kunnolla ja mukaan tarttui Byrdsin Sweetheart
of the Rodeo. Hinta taisi olla kolme puntaa. Aikaa kului muutama vuosi,
mutta sitten hyllystä löytyi nippu Byrdsin levyjä. En oikein muista, miksi aloin
ostaa niitä, sillä Sweetheart… ei
ollut koskaan avautunut kunnolla. Ehkä Sulo Vilenin ohjenuoralla – kun sai
halvalla.
Mr Tambourine Man (1965) on ensimmäinen
Byrdsin albumi. Se sisältää peräti neljä Bob Dylanin sävellystä. Niistä
tunnetuin on ”Mr. Tambourine man”, mutta kyllä myös ”All I really want to do”
on hieno 60-lukulainen popkappale. Dylanilta itseltään kuulostava ”Chimes of
freedom” on myös levyn parhaimmistoa. Toki albumilla on nippu Gene Clarkin
kirjoittamia biisejä, joista erityisesti ”I’ll feel a whole lot better” on
erolaulujen klassikko epäröivällä lauseella ”I’ll probably feel a whole lot of better, when you’re gone”. Kaikkiaan
albumi on hieno yhdistelmä: hippiesque Beatles esittämässä Amerikan sähköiseksi
muuttunutta folkkia.
Turn! Turn! Turn! (1965) ilmestyi samana
vuonna, ja se alkaa mainiolla nimikkokappaleella. Albumi kuulostaa siltä kuin
yhtye olisi jo vakiinnuttanut soundinsa ja hitsautunut harmoniseksi
kokonaisuudeksi. Tavallaan teoksessa toistuu esikoisen kuviot. Nimikappaleen
lisäksi tunnetuimpien joukossa on Dylanin ”The times they’re a-changing” ja
parhaimmistossa niin ikään Dylanin ”Lay down your weary tune”.
Fifth Dimension (1966) ei sisällä enää
Dylanin eikä (yhtä lukuun ottamatta) Gene Clarkin kappaleita. Vetovastuun
biiseistä on ottanut Roger McGuinn ja David Crosby. Suuresta muutoksesta
huolimatta mukaan on mahtunut yhtyeen yksi tunnetuimmista hiteistä ”Eight miles
high” (jossa Clark on mukana McGuinnin ja Crosbyn kanssa) ja toinen hitti ”Mr.
Spaceman”. Albumilla on muuten monisävyinen ote, ja 60-lukulaista suoraa poppia
on hieman aikaisempaa vähemmän. Tilalla on psykedeelisiä elementtejä,
erityisesti kitarakuvioissa (esim. ”I see you”), teksteissä ja tietenkin ”Hey
Joessa”.
Younger than Yesterday (1967) alkaa
onnistuneella ”Eight miles high”-pastissilla ”So you want to be a rock’n’roll
star”, mutta jatkuu vielä paremmalla biisillä ”Have you seen her face”. Levylle
mahtuu myös psykedeelinen helmi ”Renaissance fair” ja täydellinen pophitti ”My
back pages”. Tämä on erittäin korkeatasoinen levy. Valitettavasti se löytyy jo
hyllystä – muussa tapauksessa olisi mahtavaa lähteä hakemaan tällaista
timanttia levykaupasta.
The Notorious Byrd Brothers (1968) on
viides albumi, joka psykedelian ja folkin lisäksi sisältää jo viitteitä
tulevasta kantrivaiheesta (esim. ”Wasn’t born to follow”). Rima on asetettu
korkealle, ja tyylillisesti vaihteleva albumi ei yllä ihan edellisten tasolle.
Tässä vaiheessa biisienkirjoittamisen vastuu oli langennut suurelta osin
basisti Chris Hillmanille. Yksi onnistuneista on kaikki yhtyeen hallitsevat
tyylit kiteyttävä psykedeliavetoinen kantripopralli ”Change is now”.
Sweetheart of the Rodeo (1968) oli se
levy, jolla psykedelia vaihtui kantriin. Jos albumi ei täysin avautunut
aikaisemmin, niin nyt kuunneltuna se vaikuttaa lähinnä hienolta
kantrimusiikilta. Kompaktilla teoksella on myös yksittäisiä hienoja biisejä,
kuten ”Hickory wind” ja ”Nothing was delivered”. Se on myös merkkipaalu yhtyeen
tarinassa, mutta tämä ei kuitenkaan ole se minun Byrdsini. Se on luonteva ja
ehdottomasti tasokas osa kokonaisuutta, mutta jos yhtye olisi tehnyt tällaisia
levyjä puolen tusinaa, en varmaan olisi ryhtynyt tähän kuuntelurupeamaan.
Dr. Byrds & Mr. Hyde (1969) on osittain
paluuta aikaisempaan, mutta kantrista ei ole täysin luovuttu. Teos alkaa
yhdellä ehdottomista Byrds-suosikeistani, ”This wheel’s on fire”, joka tosin on
The Bandin kappale levyltä Music from the
Big Pink ja jonka sävellyksessä Dylanilla on ollut taas sormensa pelissä. Sitä
seuraa hieno kantriralli ”Old blue”. Näiden jälkeen meno tasoittuu
keskinkertaiseksi Byrdsiksi, mikä tarkoittaa varsin nautinnollista kuuntelua
vailla huippukokemuksia, vaikka esimerkiksi ”Child of the universe” toimii ja
”Candy” on omintakeinen yhdistelmä psykedeliaa ja kantria.
Ballad of Easy Rider (1969) menestyi
Yhdysvalloissa edeltäjäänsä paremmin. Briteissä tilanne meni päinvastoin. Minun
makuni jäljittelee tässä yhteydessä brittien vastaanottoa. Byrdsin albumiksi Ballad… on lähes yhdentekevä, mutta
silti se on varsin miellyttävää kuunneltavaa. Yksi suosikeistani on
kansansävelmä ”Jack Tarr the sailor”. Mukana on myös Dylanin ”It’s all over now
baby blue” ja Woody Guthrien ”Deportee”.
Untitled (1970) on osittain livelevy.
Albumi starttaa hienolla livebiisillä ”Lover of the bayou” ja sitten mukana on
aikaisemmilta levyiltä tuttuja kappaleita. Studio-osuudessa on myös uusia. Esimerkiksi
”Chestnut mare” on ylvästä Byrdsiä. Paketin ongelmana on se, ettei minulla ole
sitä tuplavinyylinä, jollaiseksi se on suunniteltu: livelevy, jossa b-puolella
on vain yli 16-minuuttinen ”Eight miles high” ja toinen lp studiona. Putkeen
kuunneltuna paketti on ensisijaisesti sekava, vaikka se sisältää paljon
laadukkaita kappaleita.
Kahta
seuraavaa levyä ei löydy Spotifysta, mutta kuuntelin kokoelmilta valikoituja
biisejä.
Byrdmaniax (1971) on bändin inhokki,
koska sen tuotanto ei miellyttänyt. Singlebiisit ”I trust” ja ”Glory glory”
ovat jokseenkin yhdentekevää ja laiskanpulskeaa Byrdsiä. ”I wanna grow up to be
a politician” on mukiinmenevää yhteiskunnallista satiiria, mutta sekään ei
kanna musiikillisesti pitkälle. Albumia pidetään yleisesti yhtyeen heikoimpana.
Farther Along (1971) purkitettiin
pikavauhdilla ja tuotettiin kevyellä kädellä. Se jää nyt pääosin kuuntelematta,
mutta kolmasosan perusteella levy vaikuttaa tasapaksulta Dylanilta.
Tunnetuimmat kappaleet lienevät bändin kokoelmiltakin löytyvät singlenä
julkaistu ”America’s great national pastime” ja sen b-puolella ilmestynyt
”Farther along”, jonka ovat esittäneet monet amerikkalaiset yhtyeet ennen
Byrdsiä. Albumi sai valjuhkon vastaanoton, enkä itsekään syty näin pikaisella
tutustumisella.
Byrds (1973) jäi yhtyeen viimeiseksi. Se
sai verrattain nihkeän vastaanoton, mikä ei ole suuri yllätys kuulemani
perusteella. Silti siitä tuli yksi bändin menestyneimmistä albumeista
Yhdysvalloissa. Biisintekijöistä löytyy kunnioitettava kaarti tavanomaisten
touhuajien (G Clark, R McGuinn, D Crosby) lisäksi: Joni Mitchell ja Neil Young.
Tämäkään ei pelasta, sillä Byrds on
tylsähkö levy verrattuna bändin huippuhetkiin.
Suositukseni
on seuraava: osta seitsemän ensimmäistä levyä. Kaikki ovat edullisia. Jos siinä
on liikaa, niin kokoelmillakin pääsee alkuun. 1970-luvun tuotanto ei tarvitse ostokehotusta:
sen hankkivat vain yhtyeeseen hurahtaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti